Rakkaus on aina kaunista katsottavaa. Varsinkin kun sitä säestää italialainen iskelmä, joka elokuvateatterin äänentoistolla hivelee korvia ja sielua. Ja kun se rakkaus on kiellettyä, salaista. Se on romantiikan tiheintä ydintä. Vihaa vahvempi rakkaus. Romeo ja Julia, West side story, mitä niitä onkaan. Niin myös silloin kun toisiaan rakastavat vanhat lesbonaiset, lepakot, kuten Barbara Sukowan näyttelemä Nina heidät asunnonvälittäjälle nimeää. Siinä he tanssivat avonaisen verannan takana musiikin tahdissa. Pari on suunnittelemassa muuttoa Roomaan, yhdessä, ja musiikki vie etukäteen trattorioiden pikkukujalle. Heidän salattu rakkautensa on 20 vuoden ikäinen.
Mutta siinä he ovat, vanhenevat naiset, toinen vahva ja riippumattoman oloinen, toinen pehmeä ja perheestään, lapsistaan ja heidän mielipiteistään peloissaan. Aikuiset veli ja sisko eivät ole koskaan saaneet vihjettäkään siitä, että äiti ja vastapäinen naapuri, Nina ovat rakastavaisia. Heidän mielestään äidin elämässä ei ole ollut muita kuin isä, jonka kuolemankaan jälkeen ei ketään tullut. Niin paljon äiti rakasti. Vaikka oikeasti ei rakastanut. Siksi Madeleine (Martine Chevallier) ei vaan saa kakistettua totuutta suustaan ja Nina on taas kerran raivoissaan. Kunnes tapahtuu jotain mikä kaiken muuttaa.
Kyllä vain 7-kymppisille naisillekin löytyy rooleja valkokankaalla, sillä rakkaus ei katso ikää eikä väriä eikä sukupuolta, se hehkuu yli kaikkien rajojen ja on aina yhtä kiehtova aihe. Barbara Sukowaa on aika riemukasta katsoa. Hän ei ole mikään seniorikansalainen. Hän on vanha syvästi tunteva nainen, hyvissä voimissa ja valmis toimintaan, oikeutettuun ja kaikin tavoin motivoituun. Eikä se ole helppoa, kun ei naisilla yhteiskunnan silmissä ole muuta suhdetta kuin naapuruus ja korkeintaan ystävyys. Pitäisikö heidän vielä viimeiset vuotensakin teeskennellä olevansa muuta kuin ovat lapsiaan ja ulkopuolisia miellyttääkseen?
Elokuva on loistavien kokeneiden näyttelijöiden juhlaa. Varsinkin Barbara Sukowa, jonka rooli on antoisampi, näyttää hienosti lempeytensä, raivonsa ja turhautumisensa. Se on myös erityisen napakasti leikattu, hyvässä rytmissä kulkeva elokuva. Mitään kohtausta ei ole venytetty, draama ja jännite pysyy ja pitää. Ja harvoin nykyään näkee/kuulee näin maltillisesti käytettyä, onnistuneesti ajoitettua musiikkia elokuvassa. Yhdessä on Ranskan virallinen Oscar-ehdokas vuonna 2021.
Kun lopussa soi Se verrai con me su un carro tra le nuvole... (Betty Curtis & Tony Dallara), elokuvan maailma on taas lumonnut. Kuten käy aina kun on nähnyt hyvän elokuvan.
Deux, ohjaus Filippo Meneghetti
Ranska 2019
Hieno kuva on julisteessa ja mukava kuulla että elokuvakin toimii. Nyt on taas mitä odottaa tv:stä joskus tulevaksi.
VastaaPoistaVoisihan sitä pyöritellä vaikka mitenkä päin väitettä, jonka mukaan ikä on vain numero. Ei se ehkä kumminkaan ole. Tiedän että monet kasikymppiset ovat minua vetreämmässä kunnossa, mutta ikä tuo muutakin mukanaan kuin vain fyysisen kunnon ylläpidon vaatimukset tai kasvojen kimmoisuuden muutokset. Tuossa oletkin ihan oikein maininnut lasten näkemykset asiaan. Lapset ja viranomaiset tietenkin paremmin osaavat hoitaa vanhenevien immeisten asiat.
Varmasti useimmiten osaavatkin, kun psyykkinenkin kunto alkaa heiketä. Se taas, etteivät täyspäiset vanhukset saa päättää omasta elämästään ja hyväntahtoinen huolenpito kätkee vallankäyttöä tai pahempaakin, on jo toinen juttu.
PoistaHaluan mukaan tähän lumoukseen eli seurailen, milloin tämä tulee meille ja menen katsomaan.
VastaaPoistaKyllä edes vanhana pitäisi uskaltaa jättää elämänvalheensa ja elää omaa elämäänsä, mutta ymmärrän senkin, että punnittavaa riittää, jos salailu on jatkunut liian pitkään.
Meillä elokuvakerhossa seuraavaksi elokuva Fabiennen muistelmat, jossa on kyse muistojen luotettavuudesta. Äitiä ja tytärtä näyttelevät Catherine Deneuve ja Juliette Binoche.
Kannattaa nähdä. Tosin aina hankalaa tämä suosittelu, kun sillä on tapana nostaa odotuksia ja sitten seuraa pettymys. Tai siis minulle helposti käy niin, kun odotan liikoja.
PoistaTotta, pitää olla armollinen myös niille, jotka eivät ole niin rohkeita. Siitä tämä elokuva kertoo myös.
Tämä kuulostaa lumoavalta, eikä vähiten tuon musiikin takia. Tajusin tekstisi luettuani, että jonkinlainen lumo on juuri se, mitä haen elokuvilta (vaikka niitä harmillisen vähän tuleekin katsottua).
VastaaPoistaAi etta harmillisen vähän tulee katsottua elokuvia. Minulla ei ole sitä ongelmaa. Yle Areenasta löytyy nyt kaikki Hitchcokin parhaat, Psyko, Takaikkuna ja Vertigo. Niissä on edelleen vahva lumo. Psykon kauhu on niin hyytävää, että vieläkin nousivat ihokarvat, vaikka luulin nuo pahimmat kohdat muistavani. Se ei ole silti ainoa syy katsoa niitä, ne ovat kestäneet aikaa hyvin. - Musiikki on vaikeaa elokuvissa. Enimmäkseen sitä on nykyään liikaa, varsinkin kun tehot ovat niin korkealla elokuvateattereissa, mutta tässä elokuvassa tosiaan tyylikkäästi toteutettu sekin.
Poista