Tove Ditlevsen: Lapsuus

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin nimeä ei ole voinut välttyä näkemästä viime aikoina kirja-arvioissa, sen verran ahkerasti on luettu hänen teostaan Lapsuus, autofiktiivisen Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen osan suomennosta. Sain nätin pienoisromaanin yllättäen syntymäpäivälahjaksi enkä sen suosiota ihmettele. Pieni sädehtivä helmi se on. Aika yllättävää, ettei sitä ole aiemmin suomennettu, Barndom on julkaistu jo vuonna 1967. Se taitaa olla kuitenkin meidän nykylukijoiden onni, sillä Katriina Huttunen tekee tunnetusti huippulaatua, niin nytkin.

Vuonna 1917 syntyneen Ditlevsenin lapsuudessa 1920-luvulla perhe, vanhemmat ja veli Edvin asuvat Kööpenhaminassa Vesterbron työläiskaupunginosassa. Kirjailija on yhtä teräväkatseinen havainnoija kuin Ferranten Napoli-sarjan Elena tai toisaalta Alex Schulman oman sukunsa vaiettujen tabujen kuvaajana. Kuten Elenaa, myös Tovea ahdistaa korttelin karu elämä, lasten keskustelu huoraamisesta ja humalasta ja saa kaipaamaan pois pihalta ja kadulta, pois korkeista taloista. Tyylillisesti Schulman tulee lähelle. Ditlevsenin kirkas kieli on niin modernia, yleispätevää, että häntä voisi luulla tämän päivän kirjailijaksi, vaikka aamiaispöydän lehdessä luetaan Versaillesin rauhansopimuksesta ja espanjantaudista. Tuoreella suomennoksella on tietenkin vaikutuksensa.

Siinä missä Schulmanin lapsuutta kulttuurikodissa varjosti alkoholi, Ditlevsenillä köyhyys ja sen asettamat puitteet kodissa ja koulussa maalaavat arjen harmaalla. Suhde primadonnamaiseen äitiin on vaikea. Äiti on nuori ja itsekeskeinen eikä epäröi käyttää lyöntejä kasvatuskeinona. Toveen iskostuu varhain käsitys itsestä rumana ja tyhmänä. Lapsuuteni ärsyttää häntä yhtä paljon kuin minua, ja olemme onnellisia yhdessä vain silloin kun hän unohtaa sen olemassaolon.

Poliittisesti aktiivi isä, sosialidemokraatti on aikuisempi, eikä - lähes yllättäen-  harrasta liiallista viinan juontia. Sitä on muutoin tarjolla yllin kyllin sekä suvussa että pihapiirissä. Isä joutuu työttömäksi, mikä ei helpota tilannetta. Isäkään ei perusta tytön alkavasta runoharrastuksesta. Köyhien lapset kasvavat enimmäkseen kadulla, niin Tovekin ja paras kaverinsa Ruth, heleällä äänellä rivoja totuuksia päästelevä pisamanaama. 

Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta. Annan suuni roikkua ja tuijotan ilmeettömänä eteeni.

On haikeaa lukea niin rehellisen oloista kuvausta siitä kun lapsi kasvaa ja opettelee aikuisten elämän sääntöjä, valheiden ja teeskentelyn täyttämää roolipeliä. Sitä on lapsuus; epämukavia tunnelmia kun ei saa ristiriitaisia havaintojaan sopimaan aikuisten sanomaan. 

Tämä on aikuisissa pahinta: he eivät koskaan voi myöntää että olisivat kertaakaan elämässään käyttäytyneet väärin tai kevytmielisesti. He ovat niin kärkkäitä tuomitsemaan muita, mutta eivät koskaan julista tuomiopäivää itselleen.

Pieni Tove kerjää aina äidin huomiota mutta äidin tunnelmat ailahtelevat eikä tyttö saa äidiltä kaipaamaansa. Hiljalleen tyttöjen runokirjasta alkava kirjoitusharrastus tuo uutta voimaa, hän saa kannustusta myös veljen tärkeältä kaverilta, joka tuntee toimittajan. Unelmat ja mielikuvitus työntävät kodin ankeuden taka-alalle. Vaikka perheeltä on turha odottaa rohkaisua, unelma kasvaa, hän merkitsee runoihinsa vuosiluvun, että jälkipolvetkin huomaisivat varhaiskypsän runoilijan. Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut.

Aika hyytävällä tavalla, rivien väleistä ja merkityksistä painavin lausein käy selväksi, että matkalla ulos lapsuudesta, yhä ohenevasta ja repeilevästä, kokemukset ovat jättäneet vaurioita. Tove joutuu teeskentelemään tunteita, jotta osoittaisi niitä oikealla tavalla. Häneltä odotetaan kyyneleitä mummon hautajaisissa, kun ne ovat jo kuivuneet. Lapsuuden päätepiste on konfirmaatio, jonka jälkeen hänen on tuotava vähävaraiseen perheeseen ansioita kotiapulaisena. Hän uskoo äitinsä jo pitävän itsestään, mutta liian myöhään: se ei tee minua onnelliseksi. Eniten hän suree lapsuuden menettämistä siksi, että hän samalla menettää parhaan ystävänsä Ruthin.

Kansi syntymäpäiväkortilla

Melankolisesta tunnelmasta huolimatta kirja ei synkistä, siihen se on aivan liian täynnä suurten tunteiden kuohuntaa. Neljätoistavuotias sipaisee poskensa äidin vaaleanpunaisella silkkipaperilla, pukee suipot brokadikengät; edessä on aikuisen elämä täynnä odotuksen jännitystä. Kynästä purkautuu runollisen kaunista jälkeä.

Luen runokirjaani, yö vaeltaa ikkunan ohi, ja minun tietämättäni vaipuu lapsuus hiljaa muistin pohjalle, siihen mielen kirjastoon josta olen ammentava tietoa ja kokemusta koko loppuelämäni ajan.  

                                                                                  

Tove Ditlevsen: Lapsuus
Barndom, 1967, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2021, 142 s