Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Luin viime vuonna Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalon. Se jätti vahvan jäljen, joten oli helppo tarttua tänä vuonna julkaistuun  #Syylliseen. Siitä huolimatta, että nimi ja hashtag eivät varsinaisesti innostaneet, sometunnisteet kun herättävät minussa lievää ällötystä, vaikka blogia lukuunottamatta somemaailma ei ole omaani. Tai ehkä siksi. 

Alussa ollaan jo pandemiavuoden 2020 syyskuussa ja nainen istuu vankilassa henkirikoksesta epäiltynä. Tarina etenee takaumana saman vuoden tammikuusta. Minäkertoja on nelikymppinen parisuhteessa elävä nainen, joka yrittää kehittää itselleen ansioita somevaikuttajana. Hän on siinä ajautunut pyramidihuijauksen tyyliseen riippuvuussuhteeseen epäterveellä pohjalla toimivan luontais-lisäravinneyrityksen kanssa. Sen lisäksi että hän on sitoutuessaan joutunut velkakierteeseen, hän on myös lähellä tuhota terveytensä, koska somettajat toimivat Felodese-tuotteiden esittelijöinä ja kasaavat päivittäiset ateriansa niistä. Vain niistä. Ne kuvataan Instagramiin. Vaimonsa "urasta" tietämätön mies - joka kertomuksessa on puhuteltu sinä - lähtee töihinsä naisen laittaman aamupalan jälkeen ja jättää asunnon naisen loputtoman kuvaamisen näyttämöksi. Pandemian lähdettyä vauhtiin, miehen etätyöt muodostavat naiselle uuden ongelman.

Naisen arki tapahtuu kännykässä. Postauksia sinne tänne, videoita, imartelevia filttereitä. Nettiyrityksen hierarkinen maailma karsii huonot eli vähemmän seuratut somettajat alimmalle tasolle, kun tiiminvetäjä matkustelee Balilta Malediiveille ja palkitsee parhaimmat kaverinsa, joihin kertojakin haluaa lukeutua. Somen tyly maailma, kamppailu paikasta auringossa, teeskentely ja petollinen toiminta, jossa vain kovin pokerinaama pärjää tulee liiankin selväksi. Jokainen haluaa rakentaa itsestään brändiä. Ystäviksi luullut paljastuvat lihaa repiviksi hyeenoiksi. Alatyyliset nimittelyt ja herjat ovat arkista kielenkäyttöä. Toisen menestys on ahdistavaa, toisen tappio sitäkin riemukkaampaa. Tervetuloa todellisuuteen. Siihen, jossa ei läheskään aina saa, mitä haluaa. 

Yhä repaleisemmaksi käy naisen elämä, kun velkakierre ja terveyden tila uhkaavat paljastua myös toistaiseksi siltä varjellulle miehelle. Naisen tausta entisenä anorektikkona ja bulimikkona, alkoholistiperheen tyttärenä, jonka filmaattinen äiti asuu vastapäisessä kerrostalossa, heittää lisää varjoa yhä pimenevälle mielelle. Solmuja löytyy jo parinkymmenen vuoden takaisesta nuoruudesta, jonne nainen on kätkenyt traumaattista seksuaalista historiaa. Koulukiusattukin hän on ollut, läskiksi haukuttu. 

En ole pystynyt kuvaamaan itseäni sen jälkeen, kun täytin helmikuussa neljäkymmentä kaikessa hiljaisuudessa. Tänään oli pakko, koska kaikki alkoi tuntua unelta. Minun on saatava todiste olemassaolostani niin, että muutkin näkevät minut. Sellaisena kuin itse haluan. On aika ottaa oma kuvani haltuun.

Pariskunnan suhde on ollut rakastava, mutta sitä kuormittaa elämän hallintansa täysin kadottanut nainen. Suhde on perinteinen, melkein kuin 50-luvulta, nainen keittiön hengettärenä, silloin kun mies on paikalla. Mutta yksin häärätessään, nainen ennen kaikkea esittää, siivoustakin. --- kierrätän tietenkin kaiken biojätteistä lasin ja muovin kautta metalliin. #zerowaste #nollahukka #ekoteko. 

Voi sanoa, että #syyllinen on ajassa kiinni. Mutta onko aika todella näin synkeää? Olen uskonut kaiken negatiivisen, mitä somemaailmasta olen lukenut, mutta tämä menee jo senkin yli nihilistisessä kuvassaan todellisuudesta. Lukukokemus tämän mieleltään pimenevän naisen klaustrofobisesta maailmasta on raskas. Se on myös kovin monotoninen, koska syöksykierrettä ei oikeastaan valaise mikään, ei huumori - ellei naisen mielipuolisiin kuvioihin suhtaudu hyvin mustana huumorina - eikä lämpö. Itsensä arvottomaksi tunteva päähenkilö ja hänen kujanjuoksunsa on varsinainen synkkä yksinpuhelu.

Lopussa pilkahtaa jonkinnäköinen toivo vapaudesta, vankilassa siis. Kovan kautta on pitänyt nähdä tyhjien kulissien tarpeettomuus.

Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen
Like, 2021, 287 s