Klassikkohaaste 19. Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki

Päällys: Urpo Huhtanen

Perjantai valkeni lauhana ja kuivana. Tuomari Arcadio, joka kehuskeli naineensa poikkeuksetta kolme kertaa yössä siitä lähtien kun oli tehnyt sen ensimmäisen kerran, tuli sinä aamuna ruhjaisseeksi poikki hyttysverkon kiinnitysnyörit ja putosi vaimoineen lattialle juuri huippukohdassa, pitsiharso ympärillään. - Jätä se siihen, mumisi vaimo. - Minä korjaan sen sitten. He nousivat ilkialastomina usvamaisesta harsoläjästä.

Este pueblo de mierda eli Tämä paska kylä oli alun perin Gabriel Garcia Marquezin romaanin nimi. Arvostetun suomentajan, äskettäin joukostamme poistuneen runoilija Pentti Saaritsan esipuheen mukaan sekä nimi että romaanin monet "tuhmat sanat" olivat kauhistuttaneet Bogotan romaanikilpailun ylituomaria. Kirjailija taipui vaihtamaan nimen ja yhden sanan. Teos kiersi sittemmin maailmaa ja palasi Espanjan matkaltaan entisestään siistittynä. Siinä vaiheessa romaani näytti kirjailijasta kuin sille olisi pantu kammottava kravatti kaulaan. Vasta meksikolainen painos palautti kirjan alkuperäiseen kieliasuunsa, varustettuna kirjailijan purevilla terveisillä sensoreille. Lukemassani kirjassa lukeekin nimilehdellä Vuonna 1966 ilmestyneestä tekijän autorisoimasta laitoksesta suomentanut Pentti Saaritsa.

Klassikkohaasteeseen nro 19 - vetäjänä Yöpöydän kirjat -blogi - lukemani Pelon hetki näyttäisi olevan edeltäjä nobelisti Marquezin kuuluisimmalle ja pääteoksena pidetylle romaanille Sadan vuoden yksinäisyys, jonka olen lukenut niin kauan sitten että se on jo häipynyt mielestä. Maaginen realismi, jonka edustajana sitä on pidetty, taitaa olla Pelon hetkessä vähäisempi tai olematon. Tapahtumien näyttämönä on tässäkin kuvitteellinen kolumbialainen kylä, jossa ihmiset elävät arkeaan lähellä toisiaan, ikkunat ja ovet avoinna, pursuavan trooppisen luonnon keskellä hikoillen. Kertomus etenee kylän henkilöiden edesottamuksia ja suhteita vuoron perään seuraten. Valikoima kansalaisia on edustava; papista parturiin, tuomarista pormestariin ja monenlaisiin herroihin ja juureviin naisiin siinä välissä. Kyläläiset tuntevat toistensa historiaa ja mitä ei tiedetä, se paikataan juoruilla ja huhuilla.

Juoruilua voimistaa uusi ilmiö: talojen seinille on alkanut ilmestyä häväistyskirjoituksia, joiden tekijää ei tiedetä. Kylän poliittinen todellisuus tuntuu puheissa tulenaralta, valta on vaihtunut, miehiä katoaa vuorille ja katuja saapastelee pormestari, eräs päähahmoista. Hän on toimelias ja äkkinäinen käänteissään. Kyläläiset suhtautuvat asioihin yrmeästi. Tapahtuneita tai taustoja ei kerrota, väkivalta sekä näkyy että kytee, mutta kirjailija ei asetu selvästi kenenkään puolelle. Hän tarkkailee henkilöidensa inhimillisiä heikkouksia raisulla huumorilla. Dialogeissa se kukkii mustana, sillä kukaan ei ole puhtoinen enkeli ja kaikki sen tietävät. Kansaa polkeva hallinto tekee ihmisistä alamaisia, kyynisiä sellaisia.

Hän painoi parran rinnalleen jatkaakseen kuorsaamistaan, mutta parturi astahti hänen eteensä kädet ristissä rinnan päällä ja sanoi: "Sanokaas helvetin turkkilainen minulle yksi asia: kenen puolella te loppujen lopuksi olette?" Syyrialainen vastasi järkkymättömänä: - Omallani.

Kylän parempiosaiset kuten tuomari ja pormestari pitävät huolen eduistaan ja solmivat tarpeen tullen sopimuksia. Tuomari voi jatkaa ympärivuorokautista juopotteluaan ja pormestari katujen mittaamista ja oletettujen syyllisten viskaamista vankilaan sekä siinä samalla omaisuutensa kartuttamista. On muutamia aktivisteja, kuten parturi, hammaslääkäri ja lääkäri vaimoineen, mutta heidän on oltava varuillaan. Pormestari taipuu väliaikaisesti hammaslääkärin armoille julmetun hammassärkynsä takia. 

Pelon hetki pitää lukijan näpeissään värikkään ja rouhean kuvauksen, terävän huumorin ja omintakeisen tyyppivalikoimansa ansiosta. Voi uskoa, että tarinoiden ja henkilökuvien runsaudessa ja - vaikka vain rivien välissä -  yhteiskunnallisessa taustoituksessa näkyy myös Marquezin kirjailijuutta edeltävä ammatti toimittajana. Romaanin rakenne tuntuu kuitenkin jotenkin jäsentymättömältä kuin trooppisen myrskyn jäljiltä. Tämä on niitä romaaneja, jossa kokonaisuus olisi saattanut kirkastua täydentävästä taustoituksesta, vaikka sitten yllätyksellisyyden kustannuksella. Nyt se on kirjoitettu äkkinäisin väläyksin, vähän brasilialaisen Luiz Ruffaton tyyliin mutta sisältää enemmän tarinoiden aihioita. Ehkäpä Pelon hetki on toiminut osin myös luonnoksena tulevalle pääteokselle.

Löysin romaanin postikojun kierrätyshyllystä mökkisaarellamme. Hyvä löytö. Marquezin kertojan lahjat ovat kestäneet aikaa. Tämän velhon matkassa kulkee vastustelematta Kolumbian tropiikin uumeniin.

Kiitos haasteen vetämisestä, täällä koontipostaus.

Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki
La Mala Hora, 1962, autorisoitu painos 1966, suomentanut Pentti Saaritsa
WSOY, 1972, 190 s

Lina Wolff: Rakastajat

Jos auto- tai biofiktio genrenä kyllästyttää, tässä on romaani, joka rakentuu lujasti kirjailijan taidolle punoa kiinnostavaa ja yllätyksellistä juonta. Ruotsalaisen Lina Wolffin Rakastajissa tuoksuu "vanhan ajan" romaanin vahva aromi, mutta kerronta ja kieli on samanaikaisesti modernia ja psykologinen henkilökuvaus armottoman hienopiirtoista. Tarkan kuvauksen taustalla häilyy arvoituksellisuus kuin Mona Lisan salaperäinen hymy. 

Rakastajien kolme osaa linkittyvät henkilöhahmojen kautta, ja kertomus liikkuu sulavasti kulloisenkin keskushenkilön mukana Tukholman vauraista merenrantamaisemista Italian rappeutuvan aristokratian palatsiin Marchen maakunnassa.

Miessukukuntahan on sellainen, että mitä paremmin siihen tutustuu, sitä huonommin sitä ymmärtää, mutta silti siitä lumoutuu yhä enemmän. Enkä tarkoita nyt vain seksiä.

Ensimmäisen osan Ellinorilla on tavallisen onnetonta mieshistoriaa kodittomaksi päätyvän Johnnyn ja päihdevetoisen Klausin kanssa ennen kuin tapaa miehen deittisivustolla ja päätyy asumaan miehen, eksentrisen kirjallisuuskriitikon Caliston luokse. Mies ihailee erästä kirjailijaa, Maxia, jonka uuden romaanikäsikirjoituksen ainoan kappaleen on saanut luettavakseen. Käsikirjoitus kulkee punaisena lankana tapahtumien taustalla. Toinen kirjailija, ranskalainen Michel Houellebecq, kummittelee myös sekä kriitikon kirjahyllyn takaosaan kätkettynä että ajatuksissa, naisvihan läpitunkemana esikuvana. Mutta hän, Houellebecq on myös sanonut että ihmisen on paljaan, sileän ihonsa vuoksi vaikea elää ilman kosketusta. Parin seksi ilmentää kamppailulajia sekin ja sillä on seurausvaikutuksia mystiselle käsikirjoitukselle.

Sitä voi piilotella koko elämänsä, eikä kukaan huomaa mitään, ei edes ihminen itse. Mutta hirviö on olemassa, ja se tahtoo ravintoa. Suosikkikirjailijani tietää, että ihminen on enimmäkseen hirviö, mutta jossain kaiken paskan keskellä piilee  jotakin. 

Ellinor on tavallinen kouluttamaton nainen, joka vaikuttaa ajelehtivan tilanteisiin ja etsivän jotain mikä hyödyttäisi häntä eteenpäin. Tunteet ovat etääntyneen rauhallisia, mutta hän kiinnostuu miehestä ja lukee hyllyn taakse piilotetut kirjatkin kuin löytääkseen niistä avaimen tuon miehen sydämeen. Millä saan hänet rakastumaan itseeni? Kysymys yllättää lukijan, koska nainen on vaikuttanut myös hallitun välinpitämättömältä tässä erikoisessa suhdepelissä.

Toisen osan keskushahmona käsikirjoituksen kirjoittaja, kirjailija Max Lamas haaveilee unelmiensa polyglottinaisesta, Lolitasta, kahdeksaa kieltä puhuvasta rakastajattaresta, koska pitkäaikainen vaimo tekee jatkuvasti selväksi, ettei mies eivätkä tämän ajatukset jaksa häntä enää kiinnostaa. Vaimo näyttää miehen silmissä muuttuvan yhä arkisemmaksi.  Sokea, mystinen kaunotar Mildred jää saavuttamatta. Yhdentekevä aulavirkailija sen sijaan kiinnostuu. Miehelle tuo nainen on sopiva ylimielisen julmuuden osoittamiseen, dramaattisin reaktioin. 

Wolff kertoo lopulta aika kliseisistäkin suhteista, itseensä ihastuneiden miesten naispuolisista haavekuvista, oudoista ja etäisistä kaunottarista ja oman erillisen tiensä löytäneistä naisista.

Kolmannen osan kertoja on Lucrezia, roomalaisen markiisittaren, nonnan lapsenlapsi. Italialaisen palatsin marmoripöly alkaa rapista lukijan päälle jo ensivilkaisulla nimestä Lucrezia. Palatsin peilisaleissa hiippailevat palvelijoiksi kutsutut eteläamerikkalaiset miehet, joilla on oma näkökulmansa riitelevän suvun sisäiseen elämään ja peilaileviin tapoihin. Kuten ruoste raiskaa raudan, itsetutkiskelu mädättää sielun, sanoi palvelija. 

Rakastajat on ruotsinkielisenä kirjoitettu nimellä De polyglotta älskarna eli monikieliset rakastajat. Tähänkin osioon liittyy kirjallisuus ja kieli ylemmän ja alemman yhteiskuntaluokan peilinä. Tytön isoäiti, isän äiti, on halunnut nostaa köyhän perheen statusta ostamalla suurteoksen. Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä jää seitsenosaisena kirjahyllyyn. Aristokraattisen perheen ei tarvitse todistella mitään. Perheellä on salaisuus nimeltä Claudia, Lucrezian mieleltään hauras äiti, kaunotar. Hän asteleekin näyttämölle nostaen jännitettä pienessä piirissä oikukkaana, mutta pelottavan tarkkanäköisenä.

Lina Wolffilla on virkistävän erilainen suhtautuminen naisen ja miehen välisiin suhdepeleihin, siinä on jotain saalistajan  suoraviivaista ahneutta ja röyhkeyttä. Kuitenkin kyse on vallasta, riippuvuudesta, rakkauden etsinnästä, sen menettämisestä ja seksistä. Puhe on myös valheista, joita ihmiset kertovat itselleen ja toisilleen. Suhdepelejä hän tutkii leikkisästi, sekoittaen arkisia kuvauksia ja kirjallista sivistystä kiinnostavasti. Se antaa mahdollisuuden suhtautua molempiin sukupuoliin lempeän ironisesti; tällaisia me ihmiset olemme haluinemme ja haaveinemme, arpia tulee mutta eteenpäin.

Ovelasti jo kerran lähellä tuhoa käynyt käsikirjoitus, narulle kuivumaan ripustettu, solmii yhteen monipolvisen tarinan, joka parhaimman kaunokirjallisuuden tapaan kantaa mukanaan moninaisia viitteitä kirjalliseen sivistykseen, merkityksiä ja tulkintoja kokonaisen aarrearkullisen - ollen samalla viihdyttävä, hauska ja älykäs - ja kaikki tämä loisteliaalla tyylillä.

Lina Wolff: Rakastajat
De polyglotta älskarna, 2016, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2024, 240 s

Marko Järvikallas: Saattue

Vaihteeksi luin novellikokoelman ja vielä tekijältä, johon en ollut tutustunut enkä edes muista, mistä tähän sain vinkin. Erinäisistä kesäretkistä johtuen lukemisesta on kulunut jo aikaa eivätkä novellit jättäneet kovin suurta muistijälkeä. Helppoa uskoa takakannen mainoslauseeseen, että jokaisen yksilön sisäinen maailma on yhtä suuri kuin maailma heidän ympärillään. Toinen asia on sitten, saako kirjailija sen sisäisen maailman tuntumaan kiinnostavalta. 

Kokoelma etenee realistisen sävyisistä kertomuksista kurkottamaan kohti henkisempiä sfäärejä ja epätavallisempia irtiottoja. Novelleissa pari löytää toisensa velan perinnän miehisessä näytöksessä, murrosikäiset koettelevat toisiaan ja vanhempiaan omissa riiteissään, miehen tunteet lakastuvat naisen iskiessä haarukkansa lihaan romanttisella illallisella, porraskäytävissä asustava repputyttö tunkee pariskunnan väliin, enkeliusko vie vaimon mieheltä ja eletään luonnon helmassa linkolalaisen omalaatuisen tyypin ohjaillessa luonaan yöpyviä retkeilijöitä. Niminovellissa Saattue räväkkä nainen ei piittaa hautajaissaattueen muusta väestä. Yhteistä latautunutta jännitettä vaikuttaa olevan historiassa, liittyen ilmeisesti vainajaan. Novelli kääntyy outoihin maailmoihin, pihalla odottavaan ruumisautoon.

Ihmiset epäilemättä etsivät vimmaisina merkityksellisyyttä, mutta en oikein innostunut siitä etsinnästä. Minulle novellit maistuivat hieman ikävystyttäviltä. Arvostan Marko Järvikallaksen kerrontatyyliä ja taitoa luoda eläviä tilannekuvia, dialogitkin mukautuvat luontevasti puhujaan, mutta aihemaailma ei sytyttänyt. Voin aistia novelleissa jotain vaikutteita Carverin mestarillisista novelleista ja nimikertomus nosti mieleen myös David Foster Wallacen novellikokoelman Kummatukkainen tyttö - tosin vailla sen hulvatonta mustaa huumoria. 

Marko Järvikallas: Saattue
Siltala, 2024, 159 s

Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma

Kansi: Sanna Mander

Kumppanuusvanhemmuus, co-parenting, medföräldraskap - se on avainsana Kaj Korkea-ahon omakohtaisessa romaanissa lapsihaaveesta miesparin, Kajn ja Nikon perheessä. Miesparilla ainoa mahdollisuus tulla isiksi on joko adoptio - vaikeaa - tai löytää äitiehdokas, joka olisi halukas epätavalliseen vauvaprojektiin. Tähän kumppanuusvanhemmuuteen miehet päätyvät eikä sekään päätös ole helppo. Haave on alussa vahvemmin toisen. Toinen ahdistuu helposti, toinen on optimistinen ja huolettomampi. Tie on pitkä ja kivinen, täynnä lupauksia, jännittynyttä tutustumista deiteillä äitiehdokkaan kanssa, nopeita innostumisia ja pettymyksiä, aloituksia, loppuja ja uusia alkuja.

Matkalla isäksi Korkea-aho palaa omaan historiaansa uskonnollisten liikkeiden Pohjanmaalla, siinä kolkassa Suomea, missä seksuaalisella vähemmistöllä lienee maan  tukalin kasvuympäristö. KK muistaa, että tuomareista ankarin oli hän itse, uskonnollisen kasvatuksen lapsena itseensä imenyt poika, joka pyysi anteeksi syntiään. Rikkovathan homot niiden oppien mukaan sekä Jumalaa että biologiaa vastaan. Altistuminen itsekin vastavuoroisesti äitikandidaattien arvioitavaksi palauttaa mieleen kipeitä kokemuksia sekä lapsuudesta että nuoruuden arvottomuuden tunteista. 

Hur man möter en mamma on mukaansatempaava, koskettava ja hauska kuvaus monissa vaiheissaan tuskallisesta ja dramaattisesta projektista. Monista viime vuosikymmenten edistysaskelista huolimatta homopareihin kohdistuu edelleen yhteiskunnassa ennakkoluuloja, syrjintää ja vihaa. Lapsen syntymän tapaisessa hyvin intiimissä asiassa on luotettava tuntemattomaan äitiehdokkaaseen, sovitettava hänen arvonsa ja ajatuksensa, tulevat suunnitelmansa, persoonallisuutensa ja konkreettinen tapansa elää ja asua isäkandidaattien vastaaviin. Miespari löytää laajasta ominaisuuksien viidakosta aluksi yhteisen näkemyksen adjektiivista, joka parhaiten kuvaisi heidän etsimäänsa naista: äidillinen.

Heteroparit harvoin joutuvat miettimään asioita niin perin pohjin kuin tässä tilanteessa oleva miespari. Sama asia tulee esille adoptioiden kohdalla. Ihmisiä syynätään suurennuslasilla, samalla kun valtavirran lisääntyminen voi olla mitä vain; narkomaanit, rapajuopot ja psykopaatit saavat lapsia. Kun ei lapsia saa normitavalla, muita tapoja sopii säädellä sitäkin ankarammin. Nyt kun syntyvyyden vähenemisestä ollaan Suomessa huolissaan, pitäisi satsata ja auttaa enemmän heitäkin, joilla on vaikeuksia lapsihaaveen toteuttamisessa. Siinä on epäilemättä iso potentiaali, kun kerran normiavioliitot ovat vähentyneet. 

Under några dygn känns det som att jag upptäckt vår svaga punkt, och i de mörkaste stunderna är jag övertygad om att vårt förhållande inte kommer att klara det här.

Se mikä tässä kirjassa erityisesti koskettaa ja paikoin myös naurattaa on nimenomaan KKn avautuminen kaikista tunnetiloistaan. Ne ovat niin paljaita ja avaavat oivallisesti koko prosessin solmukohtia, niitä haasteita. Osaa kuvitella, että tässä tilanteessa parisuhdetta koetellaan aivan uusilla tavoilla. Miksi toinen innostuu deitistä, joka toiselle ei käy lainkaan? Kuinka suhtautua tavattujen naisten seksuaaliseen elämään, polyamoriaan esim?  Kumman spermaa käytetään ensin? 

Först är hans mamma och pappa förvirrade, men så fort det klarnar vad som är på gång går det liksom en varm vind runt bordet. Svärfar börjar le brett. Svärmor blir så till sig att hon föreslår att vi öppnar en flaska champagne.

Miesparin vanhempien suhtautuminen uudessa tilanteessa antaa edustavan kuvan kahdesta hyvin erilaisesta lähtökohdasta ja erilaisista temperamenteistakin. KK ruotii vanhempiensa suhteita ja hänen homoutensa tuottamia tunteita heissä omasta näkökulmastaan ja osin hyvinkin kriittisesti. Luulisin, että kirjan lukeminen on ollut äidille kova paikka. Niin paljon äidin ja pojan välisiä hyvin henkilökohtaisia asioita paljastuu. Vanhemmat ovat jäyhällä tavallaan olleet poikansa tukena, sen jälkeen kun poika tuli ut ur garderoben. (Tämä garderob -sana nauratti minua, kun en ole aiheesta ruotsiksi lukenut. Garderob kuulostaa fiinimmältä paikalta olla piilossa kuin skåp.) Pojalle se ei ole aina ollut selvää; harvapuheisuus jättää usein paljon varaa tulkinnoille. Uusi tilanne lähentää vanhempia ja poikaa myöhemmin. Joka tapauksessa on selvää, että seksuaalisen vähemmistön ihmiselle on helpotus lähteä pieneltä herätysuskovaisuuden kyllästämältä paikkakunnalta suurkaupunkiin, saada lopulta olla oma itsensä ja iloita siitä.

Kaj Korkea-aho kertoo kaikista vaiheista rennosti, avoimesti ja samalla monenlaisia vanhemmuuden ja kasvatuksen periaatteita syvällisesti pohtien. Lämmin huumori ja välillä armoton itsekritiikki raikastaa. Lukijana tempautuu mukaan järisyttävään koitokseen. Löytyykö sopivaa äitiä lainkaan? Mikä vaivaa isäkandidaattia, kun sperman väri muuttuu omituisen oranssiksi? Päätyykö toinen heistä hermoraunioksi ja pariskunta eroon kaikesta stressistä?  Monen naisen kanssa päästään pitkälle ja kuitenkin päädytään umpikujaan, ennen kuin se oikea tipahtaa kuin taivaasta, innostuneena ja yhteistyöhaluisena.

Pienen ihmisen syntymä tuntuu tärkeältä ja luonnolliselta näinkin. Kuinka iloista! Ja se tarkoittaa, että kirjailija antaa anteeksi sille naiselle, joka lehdessä kehotti lapsia haluavaa miesparia hankkimaan koiran. Tämä kirja taas voi rohkaista muitakin pariskuntia samassa tilanteessa - ja toimia oppaanakin. Ilmeisesti Kaj ja Niko ovat tässä vanhemmuuden mallissa Suomessa edelläkävijöitä.

Eftersom du finns, Kaius, så gick allt precis som det skulle.

Kaj Korkea-aho: Hur man möter en mamma
Förlaget, 2024, 243 s

Kukkien ja myrkyn kauneus. Varapresidenttiehdokas kirjatuttuna.

Kesälaitumet tai paremminkin -saaret ovat taas perinteiseen tapaan vähentäneet kirjoihin uppoutumista. Laitumien vallassa oli meidänkin kesäsaaremme Iniössä vuosikymmeniä, mutta nyttemmin kylä on tyhjentynyt ensin hevosista, karjasta, kanoista ja pelloista, sittemmin myös ihmisistä - paitsi kesäisin, kun kesäasukkaat saapuvat. 

Tuorein suurempi muutos on parin viikon takainen tulipalo, jossa kahden mökkiämme lähimmän maalaistalon pihapiiri muuttui perusteellisesti: toinen talo paloi maan tasalle asukkaan, yli 90-vuotiaan papan huushollatessa. Saariston palokunta saapui puolen tunnin sisällä eikä vanhukselle käynyt kuinkaan. Paitsi että olosuhteet pakottivat hänet Iniön kirkonkylän vanhainkotiin, jota asukas oli loppuun asti vastustanut, poikansa taas olivat sitä kovasti yrittäneet. 

Kylässä pientareet kukkineen tuoksuvat vielä silloinkin kun ne kaupunkien viherpalveluiden toimesta on parturoitu kuolleiksi nurmikoiksi. 

Meren sini saattaa saada yllättäviä välimerellisiä turkoosin sävyjä sinilevästä, joka tuulisen päivän jälkeen sään tyyntyessä nousee pintaan ällistyttävällä vauhdilla. Lehdestä on voinut lukea, että meren tila on muuttunut vain huonommaksi kaikista maa- ja metsätalouden päästöistä puhumisesta huolimatta. Puhe ja kirjoittelu ei näytä riittävän. Saaristossa on se hyvä puoli, että useimmiten saarta kiertäessä löytyy se kirkaskin poukama, jossa on hyvä pulahtaa uimassa.

Kyykäärmeitä on täällä päin ollut runsaasti, mutta niin vain me ihmiset olemme onnistuneet nuijimaan suurimman osan niistä hengiltä. Tällä kertaa havaitsimme pitkästä aikaa käärmeen uimassa rantavedessä ja olimme kyllä helpottuneita, että oli ehditty sieltä jo nousta rantakalliolle kuivattelemaan. Nauttii siitä veden viileydestä käärmekin hellepäivänä. 

Lintuja on ilahduttavasti, ehkä jonkin verran ovat haahkat tuolla päin lisääntyneet. Merikotkan huomaa aina lisääntyvästä lokkien kailotuksesta. Aina sitä joku niistä perskärpäsenä seuraa. Harmaahaikaroitakin näkyy silloin tällöin. Pihapiiriämme sulostuttavat monet pikkulinnut, tervapääskyt, haarapääskyt, pensaskerttuseksi päättelemämme tipunen ja punavarpunen kysyvine nuotteineen.

Vuosi sitten kirjoitin samoihin aikoihin kesän vietosta saaristossa ja Bidenin vierailusta Suomessa. Edelleen revitään Bidenista ja Trumpista kiihkeitä otsikoita - eikä syyttä. Tänään kerrottiin eilisestä republikaanien kokouksesta, jossa Trump nimettiin virallisesti puolueen ehdokkaaksi presidentinvaaleissa. Varapresidenttiehdokkaan nimi soitti kelloja päässäni. Luin J.D. Vancen Hillbilly Elegyn 7 vuotta sitten, koska "lue tämä kirja, niin ymmärrät miksi Trump valittiin". Ja nyt Yhdysvaltojen ruostevyöhykkeellä kaoottisissa perheoloissa kasvanut duunariperheen poika on jo edennyt jo varapresidenttiehdokkaaksi Trumpille, vaikka vertasikin tätä jokunen vuosi sitten Hitleriin. Ei enää.