Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä - ja osaluettua

Otin Jyrki Lehtolan toisen, Sinä riität - teosta aiemman esseeteoksen luettavaksi pienestä lukujumista päästäkseni. Lukujumi pääsi kehittymään yllättäen Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessani, vaikka en olisi uskonut. Hosseinin esseeteoksista olen pitänyt, enkä vain pitänyt, vaan nauttinut, mutta kuten hän tuon teoksen esipuheessa mainitsee, uusin on henkilökohtaisesta etäännytetty eroticasta tehty tietoteos. Puuttui juuri se pippurisuus mikä noissa henkilökohtaisissa esseissä on ollut niin virkistävää.

Joten Tesla metsässä tuli apuun, vaikka sekin vähän nikotutti aluksi. Pippurisuus oli ensi alkuun niin tulista, että oli nielemisvaikeuksia. Pilkkakirves tuntuisi istuvan hyvin Jyrki Lehtolaan ilkeimmillään. Toisaalta terävä-älyisyys sekä kirjallinen ja muukin sivistys paistaa. Parhaimmat esseistä naurattavat ja osuvat satiirissaan maaliin nykymenoa kuvatessaan. Kieli kukkii yllätyksellisesti, kirosanat väkevöittävät sanomista. V-sana pursuilee. Mikähän minua vaivaa, kun nekin sanat tuntuvat osuvan kohdilleen? Ja vielä naurattavatkin siellä täällä, ääliömäisesti.

Tähtäin on tässäkin esseekokoelmassa kuten tuossa myöhemmässä Sinä riität -kokoelmassa valkoisen keskiluokan, kulttuurivalkoisten hyvesignalointi, nousukasmaisuus, esittäminen. Esseekokoelma on julkaistu viisi vuotta sitten, mutta ei ole noiden ilmiöiden kohdalla vanhentunut. Päin vastoin, vaikuttaisi, että somemaailman jatkaessa otteensa tukevoittamista yhä uusissa käyttäjäryhmissä, vanha lause tyhmyyden tiivistymisestä joukossa pätee. Pintaa raaputtaessa takaa irvistää tavoiteltava nettipersoona: kuva häikäilemättömän itsekeskeisestä digi-ihmisestä, joka väsymättä raivaa itselleen näkyvyyttä julkiseen tilaan. Ainoana motiivina minä ja mun tunteet. Sä et pysty tuntemaan mitään empatiaa MUA kohtaan. 

Kokoelmassa pilkataan kaupunkilaisia, jotka eivät vaan ymmärrä kehitysmaalaisia eivätkä välitäkään, ryyppäävää Tamperetta eisevväliä, Helsingin ulkopuolista Suomea niin kuin helsinkiläiset sen näkevät, mukaanlukien kesän taidehuipentuma Mäntässä. Sekä Vantaa että Espoo, ja varsinkin espoolaiset suolataan reippaasti Hangon kesä -kuvauksessa. 

Nykyajan tärkeimpiä kysymyksiä on, voiko itseensä rakastua yhä uudelleen ja uudelleen. Vastaus kysymykseen on: Onneksi voi! Tuon rakkauden löytää Lapista, joka on puolen Suomen kokoinen huutomerkki Lapin kokijan tunteiden perässä.

Lappi-, Hanko- ja viimeinen Jumalan viimeinen saarna -essee ovat kokoelman väkevimpiä. JL nostaa esille lukuisia alkuvoimaisia lappilaisia, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä eteläisempien kaupunkilaisten tatuoinneissa. Mutta tämän ilkimyksen katse on läpitunkeva eivätkä saamelaisetkaan säästy siltä, panttivanki- ja oikeussalisaamelaiset, jotka voivat hyvin monikulttuurisen Suomen huonon omatunnon varassa.

MP? -otsikon alla alkaa varsinainen jymisevä Jumalan viimeinen saarna, joka on vihainen purkaus ihmisen toiminnasta tällä pallolla, historiasta tänne, kehityskeskustelu Saatanan kanssa. Viimeinen kiteytys ihmiskunnan tilasta on: Internet, Saatanan keksintö.

Hän kuoli niin kuin eli, paskassa videossa Internetissä.

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä
Siltala, 2019, 375 s