Tietohaaste

Sain Juha Makkoselta tietokirjallisuushaasteen, joka on alunperin lähtöisin Klassikkojen lumoissa -blogista. Haasteen ohjeet ovat:

• Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
• Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
• Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
• Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
• Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Haaste on jo kauan pyörinyt blogeissa. Muutamalle muullekin ensimmäinen kohta on tuottanut ongelmia, tuo 'joita et ole vielä esitellyt blogissasi'. Tänne blogimaailmaan ryntäsin minäkin innolla kolme vuotta sitten ja otin jo aloittaessani mukaan vanhan 'hännän' eli vuodesta 2003 alkaen kirjoittamani merkinnät, vaikka niitä ei oikein arvioina voi pitää. Halusin ne kuitenkin tänne, koska blogi on minulle myös tapa muistella lukemaani, ja sieltä se kirjoittaminen alkoi. Niinpä tässä löysin taas itselleni tärkeän periaatteen, 'siitä yli missä aita matalin'. Sieltä 'vanhoistani' löysin nämä, joita en ole varsinaisesti 'esitellyt' blogissani eikä niitä paljon ole katseltukaan.

Peter Englund: Sodan kauneus ja kauheus. WSOY 2009 Ruotsalaisen palkitun historioitsijan ja tietokirjailijan teos kertoo ensimmäisen maailmansodan kurjan tarinan. Vuodesta 1914 alkava ja vuonna 1918 päättynyt sota eletään läpi noin parinkymmenen eri maista kotoisin olleiden, eri puolilla rintamia taistelleiden rivimiesten ja -naisten aikalaiskirjoitusten kautta. Lehtihaastattelussa Peter Englund mainitsi, että ihmiset harhautuvat toisesta maailmansodasta päättelemään sodan olevan selkeää hyvän ja pahan taistelua. Kun paha eli Hitler nujerrettiin, vaikutti selvemmin kuin muissa sodissa, että sota oli oikea ratkaisu. Ensimmäisen maailmansodan historia osoitti paremmin sen mitä sotien olemus yleisemmin on: kaaosta, tappamista vailla syytä, epäselviä tavoitteita, kurjuutta, kaiken hajoamista - päällystö pelastautuu mutta rivimiehet uhrataan, ja lopulta seuraavan sodan siemen kylvetään häviäjien kokiessa rauhan ehdot epäoikeudenmukaisina.

Bengt Jangfeldt: Panoksena elämä - Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä, WSOY 2008 Ruotsin vuoden 2007 palkittu tietokirja kertoo runoilija Vladimir Majakovskin lyhyestä ja tulenpalavasta elämästä Venäjän vallankumouksen alkuvuosina. Sinä aikana hän eli elämänsä rakkauden, Lili Brikin kanssa kolmen hengen boheemissa suhteessa, alistui tämän uusiin miessuhteisiin ja löysi itsekin uusia naissuhteita. Suhteet, myös erilaiset kirjalliset piirit ja niissä vaikuttavat persoonat tekevät kirjasta elävän. Niiden kautta vuosisadan myllertävät historialliset muutokset valaistaan: Venäjän vallankumous, sen herättämä innostus nuorissa futuristeissa/anarkisteissa, ja sen jähmettyminen kuristavaksi totalitarismiksi. Bengt Jangfeldt on hieno yhdistelmä historioitsijaa ja tyylikästä kirjoittajaa. Axel Munthe - Tie Caprin huvilalle on toinen häneltä lukemani loistava historiateos.

Christer Pursiainen: Trotski. Gummerus 2011. Viime vuosisadan sosialistisen liikkeen eräästä johtohahmosta, Lev Trotskista (alun  perin Bronstein) ei ole kirjoitettu kovin montaa teosta, verrattuna toiseen aikalaiseen, Staliniin - tai Hitleriin. Suomalainen tutkija Christer Pursiainen kertoo mullistusten ajasta sata vuotta sitten. Hän piirtää samalla elävän muotokuvan sitkeästä ja itseensä uskovasta juutalaissyntyisestä agitaattorista, poliitikosta ja ajattelijasta. Julmaksi diktaattoriksi Trotskikin ehti jo paljastua, ennen kuin joutui Stalinin karkoittamana poistumaan Venäjältä, Turkista, Euroopasta päätyen lopulta Meksikoon. Karismaattisella puhujalla ja kirjoittajalla oli aina oma hovinsa ympärillään. Stalin ei koskaan unohtanut Trotskin häntä kohtaan ilmaisemaa halveksuntaa, vaan hänen kätyrinsä seurasivat Trotskia hellittämättä. Trotski saavutti kuitenkin Stalinin lähipiiriin jääneitä, entisiä tovereitaan korkeamman iän Stalinin tehokkaasti lahdatessa ensinnä lähellä olevat uhkaajansa. 

Heikki Ylikangas: Suomen historian solmukohdat. WSOY 2009. Professori Heikki Ylikangas on kirjoittanut useita lukevalle yleisölle tarkoitettuja teoksia Suomen historiasta. Niiden päätelmiä on usein kirjojen julkaisemisen jälkeen sitten toisten tutkijoiden toimesta haastettu lehtien palstoilla. Tätä lukiessa sain ensi kertaa jonkin näköisen valaistumisen siitä, että kyllä Suomen kehitys köyhästä maatalousvaltaisesta harvaanasutusta ja 1900 -luvulle saakka Ruotsin ja Venäjän kyykyttämästä maasta nykyiseksi vauraaksi teollistuneeksi länsimaaksi on oikeastaan ollut ällistyttävän nopeaa. Siihen on vaikuttanut myös mainittujen kahden maan kissanhännän veto; ne valitsivat eri säädyt vaikutusvaltansa kasvattamiseksi, Ruotsi ylimmän ja Venäjä alemman aateliston eli keskiluokan, joka sai Venäjän alaisuudessa enemmän valtaa, ja kansallisuusaate vahvistui. Seuraava hyvä tuuri sattui Venäjän vallankumouksen aikana ja toisessa maailmansodassa suomalaiset sitten yhdistyivät yhteistä vihollista vastaan.

Roberto Saviano: Gomorra. Mafian valtakunta. WSOY 2007. Italialainen toimittaja pureutuu henkensä kaupalla Napolin mafian, camorran toimintatapaan. Mafia hallitsee monialaisesti teollisuutta, paikallisista kiinalaisten omistamista piraatti-tekstiiliyrityksistä jätteidenkuljetukseen, huumausaineisiin ja rahanpesuun, välineinä kiristys, uhkailu, murhat. Italialaisten ravintoloiden takahuoneisiin kätkeytyy ketjuuntunut rahanpesun organisaatio. Kamppailu jatkuu ja toimittajalla on ympärivuorokautinen suojelu. Pakersin tämän kovalla vaivalla italiankielisenä, mutta kirja on suomennettu samannimisenä.

Nettisivuja en osaa sen kummemmin mainostaa. Useimmin käyn kurkkimassa näitä yleisiä juttuja eli
uutisia: Yle, sää: Ilmatieteen laitos, kaikki todelliset ja luulotaudit: Terveyskirjasto Duodecim, linnut, kasvit: Luontoportti ja mitä hyvänsä: Wikipedia. Kirjablogien lisäksi luen Saku Timosen Uuninpankkopoikaa ja se virkistää joka päivä. Erkki Tuomiojan blogia seurasin hänen ministeriaikanaan, mutta se hiljeni pitkäksi aikaa ministerikauden jälkeen. Nyt huomaan ilokseni hänen palanneen linjoille. Häneltä olen löytänyt Bengt Jangfeldtin.

Haastan Marilen, Sannan ja Lukijattaren.

Sara Stridsberg: Darling River.Doloresvariationer

Toukokuisen Helsinki Lit-tapahtuman lauantaissa minulle kiinnostavin oli Sara Stridsbergin ja Claes Anderssonin keskustelu. Claes Andersson oli luonteva haastattelija, runoilija-kirjalija-psykiatrina, joka on itse kirjoittanut ja puhunut paljon mielen järkkymisestä, herkkyydestä, hulluudesta. Sara Stridsbergistä uutisoitiin meilläkin jokin aika sitten, kun hänet kutsuttiin Ruotsin Akatemiaan, jota kutsua hän ei miettimättä hyväksynyt. Hän on ansioitunut ja palkittu kirjailija. Hänen uusin romaaninsa on omaelämäkerrallinen Beckomberga, joka oli Helsinki Lit
-keskustelun aiheena. Beckomberga oli Tukholmassa sijaitseva valtava mielisairaala, joka suljettiin vuonna 1995 kuusi vuosikymmentä toimittuaan. Näkökulma romaanissa on ilmeisesti toinen kuin mitä näistä isoista laitoksista nykyään yleisesti ajatellaan. Positiivisempi, ymmärtävämpi. Näin ymmärsin keskustelusta. Kirjaa en saanut ostettua, koska se myytiin tilaisuudessa loppuun ennen kuin pääsin tiskille. Ostin sen sijaan Darling Riverin, johon sain oikein söpön signeerauksenkin. Vai miten tuohon nuolen lävistämään sydämeen nyt pitäisi suhtautua?

Ehkä symboli kirjailijan signeerauksessa kertoo siitä, mistä romaanikin: tuskasta. Via dolorosaa ajaa outoja pareja, tiettömillä teillä, Darling Riverin mutaan päättyen, ilman päämäärää. Alaska on välistä päämäärä, mutta saavutaanko sinnekään? Ensimmäinen pari on isä ja teini-ikäinen tytär Lo, jotka lähtevät usein yöllä ajamaan, isän levottomuuden ajamana. Samalla poimitaan kyytiin prostituoituja, joita isä nai etupenkillä katsoen samalla peilistä takana istuvaa tytärtä. Tämä taas ottaa rannalla vastaan keitä tahansa miehiä, joita kutsuu veljikseen - isältä oppineena. Isä ja tytär elävät alkoholilla, makeisilla ja leivoksilla. Äiti oli kerran mukana ajeluilla. Hän katsoi miestään ja tytärtään kameran linssin läpi ennen kuin lähti. Isä ja tytär elävät tuhoon tuomittua elämäänsä kuin se olisi ainoa vaihtoehto. Isä on arkkitehti. Lon luhistuvaa elämää ja mädäntyvää ruumista, joka lihoo hiljalleen muodottomaksi, täydentää hitchkockmainen ja dystooppinen luonto: puihin puhkeavat silmut irtoavat nopeasti, mustia lintuja nousee siivilleen, joki virtaa  mustana ja liejuisena, musta aurinko hiiltyy taivaalla.

Sjöarnas svala rop genom bilens fönster och fågelskriken tar henne ut ur detta gyttjiga drömlandskap där hon springer över förstörda åkrar med nedfallna ihjälfrusna fåglar. En vägg av gråa moln täcker himlen. Mors hjärta och kista klädd i svart sammet.

Toisaalla, Ranskassa Jardin des Plantesissa, mies, albinon valkea ja epämuodostuneen hintelä, yrittää läpilyöntiä tutkimukselleen simpanssin älykkyydestä. Simpanssi on tarkoitus opettaa piirtämään. Tutkija tekee työtään saadakseen rakkautta, arvostusta ja läheisyyttä. Mitä kiihkeämmin hän sitä tekee, sen kauemmas muut vetäytyvät. Yön pimeydessä tutkijan armoilla oleva simpanssi on myös hänen eroottisten tutkimustensa kohteena. Päivisin hän saa maksaa kalliisti saadakseen edes yhden prostituoidun palveluja. Mutta lopulta hänelle on tärkeää vain mitä tuo pieni simpanssityttö hänestä ajattelee.

Stranden är övergiven och de är ensamma med havet som de var med floden vid Elfenbenskusten en gång. Han står handfallen inför sin avvisade gåva, han ville ge henne allt detta, dessa bågar av vatten och himlen som en gång skyddade henne. Han har hoppats på att hon ska röra vid honom trots att hon aldrig har gjort det tidigare. Han har längtat efter Célestes tunga kropp över hans magra bröstkorg.

Kappaleiden välissä on osuus 'Encyklopedi', jossa puretaan avainkäsitteitä, kuten peili. Peilistä Céleste-simpanssi voi katsoa itseään. Peilin kautta katsotaan auton takapenkille. Mutta lähes-ihmiset, kuten simpanssit, eivät ymmärrä että peili ei heijasta heitä itseään. Sen sijaan kuvaa erehdytään pitämään kadonneena ystävänä tai äitihahmona.

Kolmas levoton kulkija on tuntematon äiti, joka pakenee pitkin moottoriteitä Yhdysvalloista Eurooppaan, Istanbuliin, Wieniin. Hän kirjoittaa kirjeessä, että ei halua asua talossa, joka on vieraan eikä halua nähdä lastaan. Hänenkin leninkinsä nuhjaantuu matkalla, liha katoaa luiden päältä.

Takakannessa romaania kuvataan melankoliseksi romaaniksi lapsesta ilman lapsuutta ja naisesta ilman tulevaisuutta. En saanut selvää neljännestä tarinasta, mutta sellainen siitä löytyy. En pystynyt erottamaan sitä tuosta kolmannesta. Luin DN:n arvostelusta, että neljäs liittyy Nabokovin Lolitaan ja on sen jatkumoa: pedofiili-isäpuolen hyväksikäyttämä Dolores pakenee Alaskaan.

Minusta romaani on lohduttoman ja pimenneen mielen maisemaa. Runolliset kuvaukset luonnosta - kuitenkin vihamielisestä  - viimeistelevät liejun harmaaksi värjäämän mekon tytön päällä. Tytön jonka silmätkin sairastuvat lopulta. Hän ei näe itseään peilistä eivätkä muutkaan enää kohta näe häntä. Romaani on niin täynnä rakkaudettomuutta, hylättyjen traumaa, pahoinvointia että lukukokemus oli raskas. Kirjailija kritisoi naisen ruumiin riistoa, nuorten naisten hyväksikäyttöä. En silti tunne tuota naisen kuvaa, jonka Stridsberg näyttää. Olisin keskeyttänyt, ellen olisi viimeisen puolen vuoden aikana tullut hankkineeksi/saaneeksi useita kirjoja, jotka olen tähän mennessä keskeyttänyt. Päätin kestää loppuun asti. Nyt se on kestetty enkä voi lukea seuraavaksi Sara Stridsbergin Beckombergaa vaikka se olisi odottamassa. Oli sen verran vahva myrkkyannos.


Sara Stridsberg: Darling River
Albert Bonniers Förlag, 2010, 327 s

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja

Ja seitsemäs, ja kahdeksas ja yhdeksäs. Tuhatkaksisataasivuinen möhkäle ei ole mikään lukijaystävällinen kokemus. Eikö siis voitu tehdä esim. yhdeksää osaa kuuden sijaan? Ei. Alun perin Karl Ove Knausgård suunnitteli kustantajansa kanssa kahtatoista osaa, jotka olisivat ilmestyneet painosta kuukauden välein. Tämä suunnitelma kaatui kustantajan rahoituspulmiin ja päädyttiin kuuteen osaan, joista tämä viimeinen on mammutti. Ratkaisu on fyysisesti kuormittava: peukkuni alkoi oireilla jännetupentulehduksen tyyppisellä vihlonnalla.

Viimeisessä osassa Taisteluani Knausgård on uudessa tilanteessa: ensimmäinen ja sitä seuraavat romaanit julkaistaan ja niiden myötä kasvaa valtava huomio ja kohu. Kohun syynä on romaanien autenttisuus ja oikeat elävät ihmiset, jotka esiintyvät romaanissa omilla nimillään. Kunnianloukkaussyytteitä ja haasteita on tulossa Gunnar-sedän taholta, joka on loukkaantunut veljensä, Karl-Oven isän puolesta ja syyttää Karl Ovea valehtelusta. Lopullinen pahis on sedän mielestä Karl Oven äiti. Ankaran isän varjo jatkaa elämäänsä raivostuneessa veljessä ja suvun tulehtuneet välit tulehtumistaan. Nyt soppaan sotkeutuu myös media. Norjalaiset lehdet, varsinkin Bergenin paikallislehti omaksuvat sedän linjan ja Knausgårdia syytetään moraalittomuudesta. Ja raiskauksesta. Se syyte liittyy hänen opettajatyöhönsä alle kaksikymppisenä, josta ajasta hän kirjoitti neljännessä kirjassa. Siinä hän kertoo kuvitelmasta, haaveesta, halusta. Julkisuus on tässäkin tapauksessa sellaista, jota kohde ei osaa hallita eikä siihen varautua. Knausgård käy edelleen läpi traumaattisia isämuistojaan, jotka nyt kielletään ja leimataan valheeksi. Onko hänellä oikeus omiin muistoihinsa ja niistä kirjoittamiseen? Vai kiipesikö hän isänsä ruumiin päällä?

Knausgårdin, Karl Oven ja Lindan 3-lapsinen perhe asuu Malmössä. Kirjailijan työ on päivittäistä kontaktia kustantajan edustajaan ja ystävään, Geiriin ja kommunikointia romaanihenkilöiden kanssa. Hän lähettää julkaistavien romaaniensa käsikirjoituksia ennakkoluentaan niissä esiintyville ihmisille. Pikkulapsiperheen elämä kulkee taustalla kuin liian täyteen pakattu laiva, huojuen mutta jotenkuten pinnalla pysyen.  Kaiken keskellä mies yrittää raivata tilaa kirjoittamiselleen. Samaa yrittää, tosin romaanissa haaveineen taustalle jääden, vaimokin, Linda, kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saanut radiotoimittaja ja kirjailija. Kaksi hauraanoloista taiteilijasielua on löytänyt toisensa ja elää elämänsä rankimpia aikoja. Siltä se näyttää.

Ovi Knausgårdeille aukeaa tuttuun tyyliin. Luen kaaoksesta ja valtavasta työmäärästä. Luen rakkaudesta lapsiin. Miten olen voinut saada noin iloisen pojan? Se oli arvoitus. - - - Ovi avautui käytävässä, tulossa oli Heidi, hän astui keittiöön ja meni tuolilleen istumaan. Hei Heidi, sanoin. Hän ei vastannut, mutta ymmärsin, että hän oli sittenkin hyvällä tuulella, sillä hän yritti salata pienen hymynsä painamalla päänsä. Luen pariskunnan kasvavista paineista, he ovat kuin virran viemiä arjessaan. Virtaa kiihdyttää siis romaanisarjan julkaisu ja siitä kasvava kuuluisuus. Taloudellinen menestys on toivottu seuraus, mutta kaikki muu on hallitsematonta ja vaikeaa, vaikka Karl Ove haluaa käydä kunniallisesta perheenisästä.

Omaelämäkerrallisen kerronnan ohella romaani sisältää useita esseetyyppisiä kokonaisuuksia lähdeluetteloineen. - Siinä viimeinen kirja eroaa edellisistä. Muistaakseni niissä ei ollut näin laajoja teoreettisia pohdintoja. - Että Knausgård on kirjoittanut ihmisistään oikeilla nimillä antaa aiheen pohdiskella ihmisen tarvetta tulla nähdyksi, saada nimeä ja kuinka pahinta on kadottaa identiteettinsä, olla nimetöntä massaa kuten kaasukammioihin työnnetyt, kaikestaan riisutut juutalaiset. Paul Celanin runot Ahtokulku ja Kuolemanfuuga Knausgård käy läpi sana sanalta analysoiden, koska kunnioittaa runoilijoita yli kaiken ja siksi tästäkin - runojen ymmärtämisestä - löytyy itsensä piiskaamisen aihetta.

Runoanalyysistä risteytyy polkuja Vanhaan testamenttiin, Jeesukseen, James Joyceen, Dostojevskiin, Cervantesiin etc. Pohdiskelu naurusta, identiteetistä, tragediasta ja monesta muusta kielellisfilosofisesta ilmiöstä oli minusta perusteellisuudessaan uuvuttavaa. Niistä korkeuksista oli oikeastaan levollistakin palata Malmön asunnon parvekkeelle aamutupakalle. Lopulta nuokin pohdiskelut kuitenkin petaavat tietä sille esseelle, jossa Knausgårdin Taisteluni kohtaa Hitlerin Taisteluni. Ne kertovat siitä, kuinka 'meidät' erotetaan 'heistä', kuinka kielen todellisuus on sosiaalista todellisuutta, kuinka me onnistumme siinä politiikassa, jossa 'heille' ei enää anneta ihmisen arvoa. Mein Kampfissa ei ole 'sinää', on vain 'minä' ja 'me', ja sen avulla on mahdollista tehdä 'heistä' 'se'.

Knausgård lukee Mein Kampfin (kirjassa ei käytetä tätä nimeä, vaan samaa käännösnimeä) ja samanaikaisesti useita Hitleristä tehtyjä elämäkertoja, vertaa niitä toisiinsa. Hän arvostelee Ian Kershawta joka on näkevinään jo 16-vuotiaassa Hitlerissä pahan. Knausgård näkee, että hänellä oli vielä valintoja, kuten kenellä hyvänsä sen ikäisenä. Sillä vain hänen syyttömyytensä voi antaa painoarvoa hänen syyllisyydelleen.  Minusta Knausgårdin Hitlerin ja natsismin analyysi on mielenkiintoinen ja monipuolinen historiakatsaus, joka sisältää valtavan määrän tietoa pitkältä ajanjaksolta eli Hitlerin lapsuuden kodista 1800-luvun loppupuolelta aina Nürnbergin oikeudenkäyntiin 1945.

Sodan hurmos oli käsittämätöntä ensimmäisen maailmansodan aattona, siihen menivät mukaan monet taiteilijat ja kirjailijat Rilkestä Thomas Manniin. Vasta sodassa Hitlerin persoonallisuus alkoi kukoistaa, hänen puhelahjansa huomattiin. Hitler keskittyi teeseihinsä, antisemitismiin ja nationalismiin eikä saksalaisten ensimmäisessä maailmansodassa kokema väkivaltainen tuho saanut jäädä merkityksettömäksi. Antisemitismin suurin innostaja oli amerikkalainen Henry Ford ja tämän osittain muista teksteistä kokoama kirjanen Kansainvälinen juutalainen. Hitlerin puhelahjat olivat avain hänen valtavalla voimalla kasvavaan kansansuosioonsa, johon lankesivat monet lukeneistonkin edustajat, kuuluisimpia mm. filosofi Heidegger. Monet eivät käsittäneet, mistä niin vahva antisemitismi oli peräisin ja uskoivat sen laantuvan ajan myötä. Knausgård toteaa Hitlerin olleen jo aikaisin vaurioitunut, seksuaalikielteinen, naisia pelkäävä ja fanaattinen. Hän oli ulkopuolinen ja keskittyi kokoamaan 'meidät' taakseen, jotta 'heidät' saatiin eroteltua.

Hitlerin oivallus oli se että tunteet ovat aina vahvempia kuin argumentit ja että 'meissä' piilevä voima, yhteishengen kaipuu, unelma ja halu ovat loputtoman paljon suurempia kuin 'heistä' huolehtiminen. Propaganda kohdistuu tunteisiin, ei älyyn, jota se loukkaa, ja sama dynamiikka pätee kun hän kirjoittaa että suullinen ilmaisu päihittää kirjallisen. Suullinen ilmaisu vetoaa suoraan tunteisiin ja tunne-elämään, se vaikuttaa sisältäpäin, koska ihmisen tuntemukset ovat aina voimakkaampia kuin hänen ajatuksensa, ja tunteisiin perustuva asenne koetaan oleellisena, sellaisena minkä ihminen tietää, toisin kuin rationaalisuuteen perustuva ajatus.

Taisteluni liittyy siis tässä romaanissa tähän mennessä kuuluisampaan Taisteluuni. Miksi tuo nimi kirjasarjalla ja miksi se viimeisessä kirjassa ottaa Hitlerin samannimisen teoksen ja natsismin käsittelyyn? No eihän Hitlerillä ole omistusoikeutta tuohon nimeen. Sen lisäksi meillä tapahtuu puheessa, kielessä samoja asioita kuin ennen natsi-Saksan syntyä. Ajankohtaista ilman muuta. Historian pitäisi opettaa mutta tapahtuuko niin? Seurataanko tässä vain voimattomina samanlaisia vihan ilmaisuja? 'He', kohteet ovat valmiina. Hyväksyttävän kielen rajat ovat jo siirtyneet. Kieli on mahtava väline. Language is a virus, laulaa Laurie Anderson.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni on tuon toisen vastakohta, mutta hän väittää voivansa tunnistaa 16-vuotiaan Hitlerin ajatuksissa omiaan. Tässä kuvataan herkän ja haavoittuneen ihmisen reaktioita traumoihin, joita lapsuuden kodissa on syntynyt. Niitä Knausgård kuvaa jäljittelemättömällä tavallaan, tarkkoja havaintoja tehden, vetävästi kirjoittaen. Muistot pulpahtelevat edelleen epäkronologisesti. Hän avaa yksityisen elämänsä, häpeää sekä kokemuksiaan että niistä kirjoittamista, mutta puolustaa traumoista, mielenterveydestä, alkoholismista puhumista. Se on hänen vastalauseensa yhteiskunnalle, joka pitää poissa näkyvistä kaiken mikä on sairasta, poikkeavaa ja kuolevaa, vaikka se on osa jokaisen elämää.

Siitä huolimatta hän nimittää tätä kirjasarjaa kokeiluksi joka epäonnistui, joka oli tarpeen hänen pohjattoman onnettomuuden tunteensa takia. Se että hän sitä tehdessään ajoi vaimonsa vaikeaan maniaan ja masennukseen - tai niin hän uskoo, olevansa siihen syyllinen - aiheuttaa hänessä katumusta. Kirjoja on tulkittu monenlaisiksi puheenvuoroiksi ja tekijää on nimitelty monilla nimillä. Ne ovat myös rohkea teko ihmiseltä, joka on ennen kaikkea pelännyt paheksuntaa. Lopussa Knausgård ilmoittaa nauttivansa ajatuksesta ettei enää ole kirjailija.

Taisteluni 6 on kummallinen romaani - romaani, muistelma, esseekokoelma, hybridi? - teoreettiset runoanalyysit ja natsismin tutkimustyö huolellisen tutkijan kammiosta vuorottelevat tunteiden myrskyissä vellovan itsen, oman identiteetin etsimisen kanssa. Minä kiitän kirjoista, viidestä edellisestä ja tästä kuudennesta, tästä sarjasta. Taisin eilen vielä väittää, etten ole lukenut mitään kirjasarjoja. Olenpas. Kirjat veivät mukanaan ja antoivat paljon. Varsinkin pidän Knausgårdin tarkasta tavasta tehdä havaintoja, kirjata ne ylös, armottomasta rehellisyydestä joka uhmaa tapoja ja rikkoo tabuja. Ja siitä huumorin vireestä, joka aina välillä kirkastaa synkänkin monologin.

Kai minäkin voisin tehdä niin? Voi, kunpa minäkin olisin viettänyt rietastelevaa elämää Buenos Airesin satamakortteleissa, elänyt pohjalla kuin taskurapu ja sikaillut häpeämättömästi, mielellään tappanut jonkun heittämällä kiven otsaan, kuten Rimbaud ehkä oli tehnyt, ja häipynyt hänen tavoin Afrikkaan ja elättänyt itseäni aseiden salakuljettajana, niin, oikeastaan mitä muuta tahansa kuin tätä, hotellin parvekkeella Kanariansaarilla, lasisen liukuoven takana kaksi pientä lasta ja raskaana oleva nainen nukkumassa, edessäni kaikki se kunnollinen ja vastuullinen tulevaisuus joka siihen liittyi.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja
Min kamp. Sjette bok. 2011. Suomentanut Katriina Huttunen
Like, 2016, 1216 s

P.s. Lisäys 3.6. Unohtui mainita suomentajan hieno työ. Katriina Huttunen osaa!

Haaste: Unpopular bookish opinions

Pätkä kirjavasta kirjahyllystämme, hankintoja vuosikymmenten varrelta

Kiitos Ompulle kivasta vaikkakin aika kinkkisestä haasteesta. Onneksi Ompun lisäksi m.m. Katjan ja Leenan vastaukset vähän helpottivat lähestymistäni.

Haasteen säännöt ovat nämä:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Kirjasarjoja en aikuisella iällä muistaakseni ole paljon lukenut, mutta lapsuudesta muistan Tiina-sarjan, josta en pitänyt. Muistaakseni joku edellä mainituista jakoi kokemukseni. Koin Tiinan tekopirteäksi teeskentelijäksi.

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Tämä kohta on on aika mahdoton ehdottomuudessaan, mutta mainitsen nyt tässä David Foster Wallacen. Hän on kovin arvostettu joten ei siinä mielessä täytä kohdan vaatimuksia. Peilaan tätä vain blogikirjoituksia vasten, ja niiden perusteella hän ei ole kovin suuren yleisön kirjailija. Hänet ymmärtääkseni mielletään vaikeaksi. En välitä siitä, tajuanko kaikkia hienouksia tai tasoja joita ns älykön kirjoituksista mahdollisesti pitäisi osata tulkita, tai vielä erikseen Yhdysvaltoihin kuuluvan maiseman pinnanalaisuuksia. Se maisema on kuitenkin amerikkalaisen viihdemaailman dominanssin kautta täälläkin tuttua. Minulle hän on ollut mustassa huumorissaan, tarkkanäköisyydessään ja kielitaiturina riemastuttava tuttavuus, josta muuten kiitän alun perin Suketusta. Muuten kirjallinen makuni on ilmeisesti aika tavallinen, luen kirjoja joita on palkittu ja usein olen samaa mieltä: oikein palkittu.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tässä voin vain yhtyä edellä mainittuihin bloggareihin: muistan palan kurkussa, kun istuin pienenä tyttönä elokuvateatterissa Tuulen viemää-elokuvan viemänä ja otti niin päästä. Mitä kidutusta!

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Valitettavasti näitä on aika monta, joten tunnen itseni aika kapea-alaiseksi lukijaksi. Haluaisin pitää runoista, koska pidän hyvistä lauseista ja runothan ovat aika kiteytettyjä, huuhdottuja kultahippuja. Silti en vain jaksa, vaan kiteytetty proosa on se joka vetää. Dekkarit ovat toinen, mutta sen suhteen en tunne samaa vajavaisuutta. Minusta niissä kieli ja maailman näkeminen on kuitenkin usein kutistettu ja ne kielet, joita lukijassa soitetaan, matalamielisiä. Mutta oikeastaan olen vähäisen lukemiseni takia jäävi sanomaan edes noin. Ja sitten on vielä fantasia, scifi - mielikuvitukseni ei riitä, en lumoudu. Enkä edes haluaisi, omissa genreissäni riittää.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Tämä oli helppo. Olen samaa mieltä kuin Omppu! Montgomeryn Vihervaaran Anna oli rasittava tyyppi, päilyvine lampineen ja mitä niitä oli. En taida pitää myöskään Agatha Christien Hercule Poirotista ja hänen konemaisesta kaikkea havainnoivasta mutta kuivakasta ja huumorintajuttomasta tyypistään. Tämä teilaus pohjaa vain elokuviin.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Taas komppaan yllämainittuja bloggareita: Juha Itkonen. Ja tämäkin on tyhmä lausunto, koska en ole lukenut häntä. Mutta olen lukenut monia arvioita ja selannut kirjoja. Ei kiinnosta, musiikista huolimatta joka kuulemma hänen kirjoissaan soi. Musiikki saattaa olla sellaista, joka itseänikin innostaa, mutta se on sitten se musiikki, kuunneltava.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Valitettavasti keskusyksikköni on rajallinen: jos on sarja, jonka lukemiseen minulla ei ole mielenkiintoa, olen vain poistanut sen tiedostoistani. En osaa nimetä. Mutta tietenkin monet dekkarit esim ilmestyvät sarjoina.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Itse asiassa ei tee mieli lukea kirjaa, jonka olen nähnyt elokuvana. En muista lukeneeni kirjaa, joka olisi huonompi kuin siitä tehty elokuva. Päinvastaisesta löydän ainakin kaksi esimerkkiä. Olemisen sietämätön keveys oli falski ja pinnallinen elokuva. Hiljaa virtaa Don oli pettymys, ottaen huomioon että pääosan Grigori oli teini-ikäni etärakkaus, eikä neuvostoelokuvan näyttelijä ollut ollenkaan Hän.

Haastan Marjatan - kuten aina, anteeksi Marjatta - Elinan ja Saran.

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Nuori kaunis tyttö lumoaa vanhemman miehen, joka heittäytyy intohimonsa virran vietäväksi, säädyllisyydestä tai edes tytön tunteista piittaamatta. Tästä tunnetaan Vladimir Nabokovin Lolita ja siitä tehty filmatisointi. James Mason jäi mieleen tunkkaisena äijänä. En ole tainnut lukea kirjaa, ihan varma en ole. Ainakin siitä on vuosikymmeniä.

Naurua pimeässä on Nabokovin varhaistuotantoa ja ilmestyi jo vuonna 1933 venäjäksi nimellä Kamera obskura ja hänen omana englanninnoksenaan Yhdysvalloissa vuonna 1938 nimellä Laughter in the Dark. Asetelma romaanissa on sukua Lolitalle, mutta on sovinnaisempi, ikäero on kutistettu, joten yhteiskunnan, lukijankaan, moraalinen paheksunta ei ole niin ilmiselvää siitä näkökulmasta. Eikä romaani sellaista kohua aiheuttanutkaan kuin Lolita aikanaan. Naurua pimeässä on varmaankin jäänyt Lolitan varjoon. Turhaan. Romaani on taidokas helmi.

Albert Albinus on varakas keski-ikäinen perheenisä Berliinissä, taidekriitikko, kaupungin kermaa. Hänen säntillinen ja porvarillinen elämänsä kulkee uomissaan. Puoliso Elisabet on hillitty, tyttärelleen omistautunut kotirouva. He ovat viettäneet rauhallisen avioliittonsa satamassa jo vuosia, vesi ympärillä on seisonutta - Albinuksen näkökulmasta. Eräänä iltapäivänä Albinus poikkeaa ennen sovittua  tapaamista elokuviin. Elokuvissa oli ennen paikannäyttäjiä. Sellainen on Margot Peters, kahdeksantoistavuotias kaunotar, johon katsahdettuaan Albinuksen kaikki kahlehditut intohimot ja vietit riistäytyvät villiin laukkaan eikä entiseen ole paluuta.

Albinuksen salaisen ja kielletyn rakkauden ja pakkomielteen kohde on toisesta yhteiskuntaluokasta, alempaa säätyä aikana jolloin erot olivat jyrkät ja näkyvät. Rahvaanomainen kaunis Margot on jo ajautunut myymään itseään rahapulassa. Koti on riitaisa, isä on sodassa vammautunut, äidillä kourat lyönneistä karkeat, veli töissä polkupyörätehtaassa ja omissa poikaporukoissaan. Margotille pala mantelisaippuaa on merkki paremmasta. Pian tyttö oppii tuntemaan arvonsa ja käyttämään sitä miestä hyväkseen, joka ei välitä muusta kuin tytön toiveiden toteuttamisesta että saisi vastalahjaksi tämän rakkautta. Kauniilla tytöllä on haave tulla filmitähdeksi.

Nabokov on taituri kuvaamaan ihmisen mielen pimeitä onkaloita. Sen miehen ajatuksia, joka on valmis heittämään kaiken onnensa vuoksi. Onni ei ole kaunis arvokoti, vaimo ja tytär vaan saada olla nuoren naisen lähellä, vaikka vain viereisessä huoneessa, toteuttaa tämän oikkuja, ottaa vastaan tämän raivokohtauksia, ostaa tälle turkiksia, oma asunto, auto... Romaani kulkee pitkin intohimon jyrkänteitä ja saa yhä enemmän kauhun mausteita, kun Albinus tulee onnettomien käänteiden jälkeen yhä riippuvaisemmaksi valtijattarestaan. Silloin on jo piru irti, kun Margot järjestelee asioita mieleisekseen oman rakastajansa Rexin kanssa. Siinä kaksi samanlaista ovelaa seikkailijaa on löytänyt toisensa. Heidän huvittelunsa on jo silkkaa julmuutta. Mikään ei ole Nabokovin maailmassa yksinkertaisen mustavalkoista. Seikkailijoilla on haaveensa, Albinuksella omansa - kukin etsii omaansa hellittämättömällä sitkeydellä. Ja samalla lukijaa piinataan kauhunäkymillä, joihin nuo primitiiviset vietit voivat ihmispolon syöstä, jos ei pidä varaansa.

Romaanin lopulla kuljetaan Berliinistä Ranskan rannikolle. Sattumalta minusta koko romaanissa on hyvin ranskalainen tunnelma. Tulee mieleen sekä Madame Bovary että Punaista ja mustaa. Taitavaa ihmiskuvausta, loisteliasta kieltä. Myös hyvin viehkoa 1920-30-luvun ajankuvaa. Sitten Margot riisui hattunsa, vilkaisi taskupeiliin ja kostuttaen etusormeaan taputti ohimokiharoitaan. 

Vahva klassikko tämäkin.

Lisään tähän Wikipediasta löytämäni tiedon romaanin elokuvaamisesta, kun Marjatta kommentoi asiaa:

Laughter in the Dark (French: La Chambre obscure) is a 1969 French-British drama film directed by Tony Richardson and starring Nicol Williamson and Anna Karina. It is based on the novel of the same name by Vladimir Nabokov. Nicol Williamson was brought in as a very late replacement for Richard Burton, who had already shot several scenes. The director, Tony Richardson, found Burton's lack of punctuality intolerable
For the film, the story’s setting was changed from nineteen-thirties Berlin to the swinging London of the sixties. The film drew respectable reviews, but for reasons that are unclear, it was subsequently removed from distribution. The film has only twice been shown on British television, (in 1974 and 1981 on BBC2), and has not been released on video or DVD.


Vladimir Nabokov: Kamera obskura 1933
Laughter in the Dark 1938, suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus 2003, 276 s

Philip Kerr: Kalpea rikollinen

Luin dekkarin. Tätä vauhtia pääsen kymmeneen dekkariin ennen kuin täytän sata vuotta. Toisaalta voi olla, että vauhtini hidastuu, koska toinen Philip Kerrin Berlin Noir-sarjasta ei yltänytkään kolmannen tasolle. Sattumalta aloitin kolmannesta, Saksalaisesta sielunmessusta, silloin Kirsin kirjanurkan innostamana. Valitettavasti Kalpeassa rikollisessa Bernie Gunther on omahyväinen ja sovinistinen eli ikävystyttävämpi kuin Sielunmessussa. Hän on selvästi kasvanut ihmisenä kolmanteen osaan mennessä. Tätä lukiessa muistin taas, miksi dekkarit ovat rasittavia. Sain vain vaivoin luettua tämän loppuun.

Kiinnostavaa Berlin Noir-sarjassa on Berliini ja vielä toisen maailmansodan aikainen ja jälkeinen Berliini. Kalpea rikollinen tapahtuu uuden uljaan Saksan aamunkoitossa vuonna 1938, siinä missä Saksalainen sielunmessu soi savuavilla raunioilla sodan jälkeen. Yksityisetsivä Bernie saa toimeksiannon varakkaalta, kiristyksen kohteeksi joutuneelta leskirouvalta. Pojan homoepäily on natsi-Saksassa paha juttu. Mainetta niittäneenä etsivänä Bernie saa seuraavan toimeksiantonsa suoraan eräältä natsi-Saksan ylimmistä kaadereista, Obergruppenführer Heydrichiltä ja samalla hän saa väliaikaisen viran ja rikoskomissarion tittelin Kripossa (Kriminalpolizei). Tehtävä on lopettaa Berliiniä riivaavan sadistisen psykopaatin hommat. Murhaajan uhrit ovat arjalaistyyppisiä sinisilmäisiä ja vaaleita tyttöjä, joten juutalaiset sopivat hyvin syyllisiksi. Hiljalleen toimeksiannot kytkeytyvät toisiinsa ja selvitystyön aikana Bernie uppoutuu natsipiirien sisäiseen kähmintään ja päätyy sekä hemaisevan nuoren leskirouvan sänkyyn tämän edesmenneen miehen valeroolissa että natsien jalopuisiin saleihin spiritistisiin istuntoihin. Taustalla kasvava juutalaisvastaisuus hakee yhä uusia ilmenemismuotoja ja huipentuu lopussa Kristalliyöhön, kun 'Saksan kansan spontaani vihanilmaus' purkautuu ja saa führereiltä taputuksia.

Minua häiritsi ajankuvassa tapa, jolla Bernie ja lähimmät kaverinsa kevyesti vitsailivat natsikomennosta tyyliin 'On siinä meillä yksi helvetin käenpoika - Mikä? - Hitler tietysti. Ja
Olet siis pihvinatsi, päältä ruskea, sisältä punainen. Muistin tätä lukiessa Hans Falladan romaanin Yksin Berliinissä, joka on hyvin autenttisen oloinen kuvaus tavallisten ihmisten ilmiantojen ja pelon täyttämästä arjesta. En voi uskoa, että natsien jo vallassa ollessa tuollainen helppo vitsailu ja arvostelu olisi ollut tavallista, varsinkaan poliisien keskuudessa. Mutta ehkäpä ilmapiiri muuttui nimenomaan noiden parin vuoden aikana ja vuonna 1938 vastustajatkin pystyivät vielä olemaan äänessä. Vastustajat kuten Bernie Gunther.

Kun tomaatti on päässyt kypsymään liikaa, siihen tulee ryppyjä, se on liian pehmeä käsiteltäväksi ja se alkaa maistua hieman happamalta - sama pätee naisiin. Yök, mikä ällöttävä konservatiivinen sovinisti onkaan tämän dekkarin etsivä Bernie. Kuuluuko se miespuolisen yksityisetsivän uskottavaan kuvaan? Rasittavaa. Sen lisäksi hän on jatkuvasti kaatamassa itselleen lasillista rommia, giniä, viskiä milloin mitäkin ja sytyttämässä savuketta itselleen ja kaverille. Jatkuvassa kaasussa mennään.
Hän on muuten kaikin puolin erinomainen, sekä rohkeudessaan natsisikoja kohtaan, kaataessaan naisen sänkyyn, tehdessään pikapikaa tuuletusreiän johonkin otsaan tai laukoessaan napakoita vitsejä hengenvaarallisissa käänteissä. Hohhoijaa. Kyllästyin näihin erinomaisiin miehiin teini-iässä kun luin Ian Flemingin Bondeja.

Pidin erityisesti ensimmäisestä lauseesta, jonka vuoksi muistin Sielunmessun ja nappasin tämän mukaani: Café Kranzlerin mansikkaleivokseen kiinnittää huomiota paljon herkemmin, jos oma ruokavalio kieltää leivokset kokonaan. Seuraavat lauseet eivät lunastaneet ensimmäisen lataamia suuria odotuksiani. Kalmanhajuisista tyypeistään huolimatta tarina ei oikein kanna, ruumiit uusissa osoitteissa putoilevat, mutta jännitys ei siitä huolimatta tihenny. Sen sijaan juoni on täynnä epäuskottavia suonsilmäkkeitä. Olen lukenut liikaa vakavasti otettavia teoksia natsi-Saksasta, en pystynyt tähän eläytymään.  Philip Kerrin Berlin Noir-sarjan kolmannen osan myötä lupaavasti alkanut dekkarien tuleminen maailmaani tyssäsi savuten seinään.

Pienen pienenä tyttönä 50-luvun lopulla selkäpiitäni kylmi ihanasti, kun radiossa soi Kriminal-Tango. Jotain tällaista olisi tarvittu Kalpeaan rikolliseen enemmän

Kriminal-Tango in der Taverne

dunkle Gestalten und rotes Licht.

Und sie tanzen einen Tango,

Jacky Brown und Baby Miller.

Und er sagt ihr leise: "Baby,

wenn ich austrink', machst du dicht."

Dann bestellt er zwei Manhattan, 

und dann kommt ein Herr mit Kneifer,

Jack trinkt aus und Baby zittert, 

doch dann löscht sie schnell das Licht.

Philipp Kerr: Kalpea rikollinen

The Pale Criminal, suomentanut Jukka Jääskeläinen

Atena Kustannus, 2013, 318 s

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi

Dina Rubina, hauskan kuuloinen nimi on roikkunut luettavien listallani kauan, ilman että enää tarkkaan muistan mistä se on peräisin. Veikkaan viimevuotisia Helsingin kirjamessuja, joissa oli teemamaana Venäjä. Dina Rubina on vuonna 1953 Uzbekistanin Taškentissa syntynyt venäjänkielisen kirjallisuuden kiintotähti, kerrotaan takakannessa.  Hän kertoo samasta Neuvostoliiton pysähtyneisyyden ajasta kuin Sergei Dovlatov. Dovlatov tulee mieleen myös kirjan ulkoisesta olemuksesta, sama kustantaja Suomessa, Idiootti.

Kaksiosainen sukunimi on kolmen kertomuksen kokoelma. Niminovelli on parisuhdedraama ja kolmiodraama, jossa isä ja poika puhuvat vuorotellen toisilleen menneisyydestään. Välillä vaikuttaa kuin joku kolmaskin olisi mukana. 'Sanoin hänelle', toistuu usein yhteyksissä, joissa en ymmärtänyt keneen viitataan. Miehen ja naisen suhde on säröillyt jo ennen pojan syntymän aikaa. Pari on eroamassa mutta vauva jää olosuhteiden pakosta joksikin aikaa vain miehen hoidettavaksi. Pojan ensimmäisten viikkojen hoidosta miehen ja pojan välille kasvaa luja yhteys. Ihmissuhteiden viidakko keritään auki, sieltä paljastuu miehen ja naisen erilaisia odotuksia, pettymyksiä, puhumattomuutta ja rakkaudettomuudesta alkanut raskaus. On toinen mies, Viktor, sivullinen rakkaudessa, virhe perhekuvassa.

Eräs älykkö istahti tielle tapahtuu Malejevkan kirjailijatalossa, joka sijaitsee noin sata kilometriä Moskovasta länteen. Se on alun perin aatelissuvun kartano ja siellä ovat työskennelleet mm. Tšehov ja Ahmatova. Tämä käy selville suomentajan huomautuksista kirjan lopussa. Kirjailijataloon saavutaan oikolukijan seurassa, siellä on monenlaista dramaturgia, kirjallisuuden tutkijaa ja muita valtakunnan kirjallisuuden sisäpiiriin kuuluvia, jotka 'tykittävät kovaa matskua'.  Käydään keskusteluja, joissa viitataan Neuvostoliitossa eläneille avautuviin ilmiöihin, kuten vääränlaisen aksentin tuomaan taakkaan ja sen ajan kirjailijoihin. Keskustelujen sävy on ilkikurista, pilkallista. Olisiko se burleskia? Kirjoittajat osallistuvat mm. Naisellisen viehätysvoiman kurssille, jota vetää vanha psykoanalyytikko Solomon Jakovlevitš.

Olisi osattava lukea rivit ja niiden välit. Älykkö, se joka istahti tielle, pukeutuu poplariin ja käyttäytyy eksibitionistisesti. Olin tästä novellista enimmäkseen pihalla kuin lumiukko. Tätä ulkopuolisuuden kokemusta vahvistivat ohi vilistävät henkilöt absurdeine historioineen, kummallisine keskusteluineen, koomisina, teatraalisina. Kokonaisuus johti kohdallani pahenevaan lukulaiskistumiseen, vaikka olisi pitänyt terästäytyä. Luovutin ja putosin kuin kivi pohjaan.

- Anna, minusta vaikuttaa että olette hyvin rehellinen ja sympaattinen ihminen. Ettekö te huomaa, kenen seuraan olette lyöttäytynyt?
- Olette juovuksissa, sanoin köyhän ompelijattaren arvokkuudella. - Älkää panetelko Kosjaa.
- Olen toki juovuksissa, hän vahvisti surullisesti, mutta teidän tilannettanne se ei valitettavasti helpota.

Kolmas novelli Ljubka on kertomuksista selkeämmin yhteiskunnallinen. Ljubka on rankan menneisyyden elänyt entinen vankilagimma ja rikollisjengin johtaja, joka saapuu lääkäri Irinan, yksinhuoltajan eteen sopivassa saumassa ja löytää paikkansa tämän karskina mutta monitaitoisena lastenhoitajana ja apulaisena. Irinakin on kokenut Stalinin Venäjällä kovia; isä on siirretty toiseen leiriin 'ilman kirjeenvaihto-oikeutta' mikä on sama kuin tullut ammutuksi. Ja lisää on tulossa, kun Stalinin vainot alkavat suuntautua 'epävenäläisiin' nimiin. Irina ei ole enää turvassa, mutta rajuihin otteisiin tottuneesta apulaisesta tulee kovassa paikassa tukea enemmän kuin sairaalan kollegoista.

Dina Rubina ei ollut minulle helppo tuttavuus. Liian paljon arvoituksellista vihjailua kätkeytyi tapahtumien ja keskustelujen käänteisiin. Novellit eivät ovat varsinaisesti yhteiskunnallisia, mutta ympäröivä todellisuus paljastuu pienistä yksityiskohdista. Niiden monimerkityksellisyyden olin havaitsevinani, mutta lopulta ne jäivät mysteeriksi. Toisaalta parhaimmillaan kielessä oli riemukasta ilotulitusta ja mieleeni tuli Mihail Bulgakovin novellikokoelma, Morfiini ja muita kertomuksia.

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi
Один интеллигент уселся на дороге, 1990-94 suomentanut Tuukka Sandström

Idiootti 2015, 158 s