Klassikkohaaste 17. Henry Roth: Vaikkapa unta

Englantia taitamattomien erimaalaisten siirtolaisten epätoivoiset ponnistukset ilmaista itseään uudella kielellä Roth on vienyt kirjaan kaikessa surkeudessaan. Walter Allen on todennut, miten Roth on emigranttien oman kielen kauniin, vivahteikkaan hallinnan ja vieraan kielen alkeellisen mongerruksen erojen kautta kuvannut siirtolaisten osaksi koitunutta alennusta, siihen sisältyvää ihmisarvon loukkausta. (Esipuhe, Matti Salo)

Kiitos kiitos kiitos klassikkohaasteesta, että löysin Henry Rothin - ja kiitos myös Kirjasammolle, josta haulla hänet löysin! Henry Rothin Vaikkapa unta vuodelta 1934 katkaisi liian kauan vaivanneen innostumattomuuteni lukemiseen ja vei vauhdilla vastakkaiseen tunnelmaan: mikä lukunautinto! Miksi en ole koskaan kuullut Henry Rothista?  

Henry Roth syntyi vuonna 1906 entisessä, maailmansotia edeltävässä maailmassa, jonka aikaisista alueista monet ovat niminä kadonneet kartoilta. Esimerkiksi Galitsia ilmeisesti nykyisen Länsi-Ukrainan ja Puolan alueella, oli Rothin syntymän aikoihin Itävalta-Unkarin maakunta. Perhe oli juutalainen ja  muutti New Yorkin Harlemiin vuonna 1914.

Vaikkapa unta - Call it Sleep on Rothin pääteos ja aikaansa edellä; ilman selkeää tendenssiä, opetusta tai poliittista kannanottoa, suoruudessaan ja kielellisessä ilotulituksessaan se nyt luettuna vaikuttaa hyvin modernilta, eikä vähiten teemoiltaan. Maasta- ja maahanmuutto paremman elämän toivossa, vanhat juuret, uudelleen rakentuva identiteetti; mitä kaikkea uusi koti vieraassa maassa merkitsee, tuleeko unelmista totta vai pelkkiä pettymyksiä?

Romaani sai ilmestyessään kriitikoilta kiitosta, mutta yleisön suosio jäi vähäiseksi. Se julkaistiin uudelleen 1960-luvulla, jolloin lukijatkin löysivät sen. Se pysyi viikkoja New York Timesin bestseller-listoilla. Sitä on sittemmin pidetty amerikanjuutalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena,  kulttiteokseksi nimitetty. Se kuvaa monenkirjavien, mutta ennen kaikkea juutalaisten maahanmuuttajaperheiden elämää sadan vuoden takaisen New Yorkin köyhissä kortteleissa. 

Vaikkapa unta tulee sekä aihepiiriltään että elämykselliseltä kerrontatavaltaan lähelle - mutta ylittää sen hurjuudessaan - Frank Mc Courtin Seitsemännen portaan enkeliä. Siinä köyhä irlantilaisperhe käy New Yorkissa etsimässä parempia elinehtoja, mutta palaa takaisin Irlantiin. Rothin romaani kertoo Euroopasta tulleista juutalaisista, jotka jäivät. Näkökulma on saman tyyppinen, päähenkilö on lapsi, tarkka-katseinen ja utelias David, joka parivuotiaana saapui uudelle mantereelle äitinsä kanssa. Kertomuksessa hän on 6-8 -vuotias. Poika on täynnä energiaa ja elämälle utelias. Rothin kerronta on rajumpaa kuin McCourtin, paikoitellen se virtaa surrealistisena tajunnanvirtana. Äidin turvallisen sylin vastapainona kadun kokemukset ovat rankkoja. David ei kaikissa tunnetiloissaan löydä mielikuvilleen sanoja, eikä ymmärrä kaikkea kuulemaansa, mutta sanat ne vain ryöppyävät.

Kerro Bertha-tädille! Kerro mutsille! Enkä kerro! Hiuu! Kattokaa ku mä-eiku-se menee! Kattokaa sitä! Sitä! Sitä! Iiiiuuu! Iuuuuu! Eikä ees väsytä! Enkä moo ees mä! Yhestoista jo! Se seuraa mua, toi vesi. Ei mua ku sitä! Mitä sä oikeen seuraat? Hölmö pähkä paska joki!

Isä Albert Schearl on patologisen kiukkuinen ja David ripustautuu lempeään äitiin, Genyaan. Isän olemattoman lyhyt sytytyslanka vaikuttaa perheen tunnelmaan, mutta Albert ei tule toimeen myöskään työkavereidensa kanssa. Äiti on työteliäs kotona ja keskittyy pitämään isän tyytyväisenä, pikkupojan yrittäessä olla näkymätön. Perhesuhteissa ja isän koettelemuksissa työpaikoilla näyttää olevan kätkettyjä tai vaiettuja asioita, joita poika yrittää vähäisen elämänkokemuksensa varassa ymmärtää. Isä on aggressiivinen, raivokas, mutta säälittäväkin, jotenkin väärin ymmärretty ja onneton. Jokaisesta pettymyksestä, tyhjään valuneesta yrityksestä löytää ystävä hän kiukustuu lisää. Minä en tule toimeen ihmisten kanssa, toteaa isä ja alkaa maitomieheksi, työkaverinaan hevonen.

Taivas kaventui, talot olivat sulkeneet rivinsä. Yläpuolella istui pieni varpusparvi kuin helmet langalla kahden lennätinpaalun välissä, päästelivät yhtä ja samaa yksitoikkoista sirkutustaan. Kuistinkaiteella harmaa kissa lakkasi nuolemasta käpäläänsä ja silmäili niitä vakavana, käänsi sitten katseensa Davidiin kun hän meni ohi.

New Yorkin kadut ja korttelit heräävät eloon, ne kuulee ja haistaa, poikaporukoiden vilistäessä vaarallisesti kellareissa, katoilla ja raitiovaunuraiteilla. Eräs pojista on Yussie, joka kuulostaa hyvinkin Jussilta. David aistii herkästi kodin tunnelmat, isän ja äidin vaihtuvat mielentilat. Kuvaus loihtii esille lapsen tuoreet havainnot, säröt tasapainossa, turvallisuutta uhkaavat tilanteet. Sellaisenkin tilanteen, kun äitikin näyttää oudolta, ja katu ja koko maailma ulkona tarjoavat ulospääsyn. Tämä isä ja tämä äiti ovat nuoria, alle kolmekymppisiä. Näin oli sata vuotta sitten, ihmiset aikuistuivat ja kuolivat nuorempina.

Perhe muuttaa East siden Brownsvilleen ja samalla perhe-elämään tulee yksi jäsen lisää, äidin Bertha-sisko on myös jättänyt synnyinmaansa. Samojen seinien sisälle asettuu raivokasta isää uhkarohkeasti pilkkaava ja yhtä äkkipikainen nainen. Hän tuo mukanaan myös aikamoisen humoristisia tilanteita. Ja patistaa siskoaan kertomaan salaisuuksistaan.

David on havainnoitsijana lahjomaton, kuin vain lapsi voi olla. Aistit ovat terävät, näkö- ja kuulohavainnot tuoreita ja tarkkoja, mielikuvitus rajaton. Pojan äärimmilleen viritetty herkkyys ja vaaran olemassaolo tuottaa ulkona kadulla,  slummissa muiden lasten kanssa välillä rajuja hallusinaation oloisia kuvia. Niiden synnylle on tarjolla runsaasti sytykettä: isän kytevä väkivaltaisuus, kellarikäytävän rotat, poikien kokeilut raiteiden sähköllä, isomman kaverin pakottama seksuaaliseen hyväksikäyttöön päättyvä juoni. Rabbin kovassa koulussa chederissä opetetaan pojille juutalaisuuden ja heprean alkeita. Koti-katu-koulu muovaavat Davidin maailmankuvaa New Yorkin elämää pulppuavissa kortteleissa, jonne saavutaan Ellis islandin kautta kaikkialta.

Painajaismaisten pelkojen vastapainona kaikessa toimii äiti, Genya, lempeä ja viisas, mutta tosi paikan tullen rohkea ja poikaansa ehdoitta tukeva, myös isä saa sen tuta. Äidin muotokuva rakentuu hienoksi ja vahvaksi. Hänen tukensa tasoittaa pelkojaan väkivaltaan tukahduttavan isän vaikutusta. Genyan menneisyyden salaisuus purkautuu kuiskauksina siskolle, josta sen paremmin lukija kuin David ei ole saada selvää. Tunnustukset menevät osittain puolankielisinä ohi Davidin ymmärryksen, mutta palasista kuva rakentuu. Pojan maailma horjahtelee, äidin menneisyys näyttää käsittämättömältä, äiti vieraalta.

Perheen monet paineet purkautuvat rajuun yhteenottoon. Tapahtumaa kuvataan sivukaupalla tajunnanvirtamaisena proosarunona, jossa baarin äijät rehentelevät toisilleen samalla kun David askartelee lähistön raiteilla kohtalokkaalla tavalla. Poikien aiemmat sähkötekniset leikit yhdistyvät Davidin mielessä rabbin ohjauksessa luettuun pyhään valoon. Kadun äänet ja baarin repliikit vuorottelevat Davidin puuhan kanssa yhä tiheämmin nostaen kerronnan pulssia.

Jylisevä loimu Kymmenennen kadun alapäässä sulatti mukulakivet, nokiset rakennukset, pimeät tallit, kaatopaikan, joen ja taivaan yhdeksi ainoaksi valosymbaalin räsähdykseksi. Kauha kieppui ja pomppi kiskojen kalmanvalkoisten leukojen välissä, riutui jylisevässä kirkkaudessa, hehkui -

Hei! Jeesus! Kattokaa! Se on sade - Jumalauta, Mack - Hei Mary, mikä se - Schloimee mike blitz - Hei perämies! 

Henry Rothia on verrattu Faulkneriin Missisipin ja Joyceen Dublinin kuvaajana, mutta hän ei ole saanut noiden nimien vertaista näkyvyyttä. Se ilmeisesti johtui hänen 60 vuoden hiljaisuudestaan tämän teoksen jälkeen. Olisi hienoa, jos tämä romaani nostettaisiin uudelleen päivänvaloon. Sen se ansaitsisi. Harva sen löytää, jos se vaatii Kirjasammon kautta ongintaa ja noutoa kirjaston varastoista. Loistava suomennos on Seppo Loposen, siinä on ollut haastetta riittämiin. On eri nuottista rabbin kieltä, on armenialaisen kaupustelijan huonoa englantia, jiddishin sanoja, lasten katuslangia ja uusenglantia, korttelikapakan monenkielistä pulinaa.

Klassikkohaasteen 17 vei tällä kertaa maaliin Oksan hyllyltä -blogi. Kiitos!

Henry Roth: Vaikkapa unta
Call it Sleep, 1934, 1962, suomentanut Seppo Loponen
WSOY, 1971, 492 s

Kesää saaristossa ja liikaa kesken jääneitä kirjoja

Viime viikon tapaisesta kesäisestä viikosta saatan talvella unelmoida. Kuten on meidän mökkeilyssä aina tapana ollut, retkeilimme hyvin vanhalla perämoottoriveneellä lähiseudun saarille. Merivesi oli vielä viikon alussa tosi raikasta. Muistan kuinka kymmeniä vuosia sitten tätini huusi täyttä kurkkua laskeutuessaan ensi kertaa uimaan alkukesällä, sen kuuli hyvinkin koko kylä. Mäyräkoiramme Dora - joka ei ollut koskaan mikään laivakoira, vaan enempi sohvakoira -  ymmärsi velvollisuutensa kun yksi laumasta heittäytyi mereen. Se loikkasi perään ja yritti kiivetä uimarin selkään. Ilmeisesti se huomasi siinä vaiheessa, että parempi sittenkin pelastautua itse.

Meri tuoksuu suolaiselta, tiirat kirkuvat, lokit kailottavat - varsinkin kun härnäävät merikotkaa yläilmoissa. Lämmin rantakalliokin maistuu suolalta ja kuivaa mainiosti, kun siihen painautuu. Siinä voi jopa kokea ihmeellisen levollisen olotilan, semmoisen olen osa luontoa -fiiliksen. Varsinkin sen jälkeen kun on onnistunut kiipeämään ylös meren kylmästä syleilystä.

Vesi lämpeni pikkuhiljaa viikon aikana ja sinilevää alkoi näkyä pitkinä riimuina viikon loppupuolella. Voi Itämeri-parkaa, sen tila tuntuu vain heikkenevän vuosi vuodelta. Emme nähneet jälkiä tänä kesänä huhutusta ryhävalaasta, mutta hylkeen näimme Brändön ja Iniön välisellä Kihdillä. Jonkin aikaa se ui pää pinnalla kunnes katosi syvyyksiin.

 

Saaret ovat kuitenkin ikuisen oloista maisemaa ihmisen perspektiivissä. Jääkauden pyöristämät kalliot, meidän rakas peruskalliomme tuntuu turvalliselta kun siitä saa lähikosketuksessa nauttia. Ja saariston, isompien saarten metsät ovat itse asiassa kait lähes aarnimetsiä, sinne eivät metsäkoneet niin vain eksy.

Mutta ketä voisin syyttää huonosta keskittymisestä lukemiseen? Ainakin Bidenia ja yli viikon kestänyttä uutiskohinaa, kuin Jeesuksen toinen tuleminen olisi ollut odotettavissa. Oliko sitä sitten idioottimaisesti seurattava useita kertoja päivässä? Näköjään. Toinen epäilyksen alainen on tietenkin Riikka Purra. Kenelle tulivat yllätyksenä nykyisten persupoliitikkojen rasismi? Olivat ne tekstit kyllä harvinaisen paksua juttua, kun ei scriptoja ja hommafoorumeita ole tullut luettua. Salonkikelpoisuutta on rakennettu, mutta ydin on tietenkin sitä itseään ja muuttumaton. Se on käynyt selväksi siitä tavasta, jolla persut syyttävät muita ajojahdista eivätkä näe mitään korjattavaa omissa näkemyksissään.

Oikeasti syy huonoon keskittymiseeni on se, että mummonmökin tuvassa ei porukassa tule luettua, enimmäkseen tuli tehtyä ristisanatehtäviä ja seurusteltua. Ja seurattua noita uutisia.

Ja toinen pääsyy on se, että olin valinnut kirjoja, jotka eivät sytyttäneet. Ensin suljin Pierre Lemaitren Loistavat vuodet. Saippuakauppiassuvun historia Libanonissa maistui väkinäiseltä, vaikka tiedän Lemaitren taidon punoa vetävää juonta vaikka mistä. Seuraavana lähti Tessa Hadleyn Vapaa rakkaus. Englantilainen aamupala, papuja paahtoleivällä oli viimeinen pisara, mutta sitä ennenkään perheenäidin ja tuttavaperheen pojan orastava romanssi ei kiinnostanut ollenkaan.

Klassikkohaastetta silmällä pitäen olin varannut August Strindbergin Hullun puolustuspuheen. Misogyniasta syytetty Strindberg antoi todellakin siitä näytteen, tai jotenkin monimutkaisesta naissuhteesta joka tapauksessa. En vain jaksanut sitä epäluuloista mustasukkaisuutta.

Mökin kirjahyllystä löysin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin joitakin vuosia sitten enemmänkin markkinoidussa minikirjaformaatissa. Ehdinkin siitä hieman innostua, mutta sitten se tapahtui. Plääh. New Yorkin muusta maailmasta erillinen maailma ja siinä vielä erillinen kulttuuri- ja taidepiirien puhe maalauksista, niiden vivahteista ja siihen sitten ripoteltu parisuhteiden verkosto. Ei sytyttänyt. Maistui minusta teennäiseltä ja tosikkomaiselta, vaikka lupasikin trillerin omaista jatkoa ja ylistyksiä riitti kannessa. 

Saas nähdä, kuinka kauan kestää maistiaistyyppinen lukutapani. Toivottavasti ei enää kauan. Ikävöin kirjaa, joka vie maailmaansa.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Sokcho on talvella autio rantakaupunki Koreoiden rajalla. Minäkertoja, nuori nainen työskentelee pensionaatissa. Siellä majoittuu nyt vain muutama matkustaja, japanilainen vuorikiipeilijä ja kauneusleikkauksesta toipuva nuori nainen poikaystävineen sekä viimeksi saapunut ranskalainen sarjakuvapiirtäjä Yan Kerrand. Kerrand sijoittaa sarjakuvakertomuksensa seuduille, joissa matkustaa ympäri maailmaa. 

Kertoja on korealaisen äidin ja sittemmin häipyneen ranskalaisen miehen lyhyen suhteen seuraus. Äiti työskentelee läheisellä kalatorilla ja odottaa tyttären menevän kohta naimisiin malliksi aikovan poikaystävän kanssa. Kohtaamiset poikaystävän kanssa eivät näytä naista innostavan. Sen sijaan sarjakuvapiirtäjä herättää kiinnostuksen ja nainen alkaa salaa seurata Kerrandin tekemisiä ja opastaa miestä tämän suunnistaessa uudella seudulla. Rantakaupunki nukkuu talviunta.

Elisa Shua Dusapinin vähäeleisesti luoma tunnelma on hyvin elokuvallinen, kaurismäkeläinen pelkistetyssä ja konkreettisessa kerrontatavassaan. Naisen ja Kerrandin välinen suhde virittyy vaivihkaa latautuneeksi, kuin tyhjästä kehittyy viehko eroottinen jännite, joka herättää odotuksia. Samalla kohtaamiset ovat täynnä epävarmuutta, salaperäinen yhteys saattaa olla ohi seuraavassa hetkessä. Sanat ja niiden sävy saavat merkitystä ja painoa, kun toivo viriää. Piirtäjän huone on naisen tarkkailun kohteena, kun hän siivoaa sitä tai tirkistelee salaa miehen piirtäessä musteella, aina naista. Mitä piirtäjän musteella toistuvasti peittämä piirros tarkoittaa? 

Makgeolli, fugu, tteok keitto, kimchi - korealaiset ruokalajit joita nainen ja hänen äitinsä valmistavat ja joiden valmistusta kuvataan - vaarallisen myrkyllisen fugun valmistusta kuin tarkkaa rituaalia - nostavat mieleen kuvia hongkongilaiselokuvasta In the mood for love. Pidätellyt tunteet kihelmöivöt Sokchon talvessa, ja samanaikaisesti ruokaa valmistetaan pikkutarkasti ja huolellisesti.  

Korealaiseen yhteiskuntaan avautuu näkymiä myös muiden matkustajien kautta. Kauneuskirurgiasta toipuva nuori nainen kuorii päivittäin siteitä kasvoiltaan. Kertojan äiti ehdottaa sitä myös tyttärelleen, työmarkkinoiden takia, vaikka tytär onkin kaunis. Äidin ja tyttären suhde on kompleksikas, vaikka he läheisiä ovatkin. Ongelmia ilmenee erityisesti syömisessä, äiti on huolissaan tyttären laihuudesta ja tytär pakottaa itsensä ahmimaan tämän seurassa. Mistä tämä epäterve tilanne on peräisin, se jää arvoitukseksi. Kylmiä suhteita naisella riittää, sillä poikaystävän kutsu seurata mukana Souliin, ei saa vastakaikua.

Koetin ajatella Soulia. Alkoholi, kaikki nauru, valot jotka repivät silmät päästä, melu joka räjäyttää kehon ja kaikki ne nuoret naiset, muoviset nuoret naiset ja miehet tuossa kaupungissa, joka keikisteli ja keinahteli, kurkotti aina vain korkeammalle, ja sanoin että se oli ok. Ettei hänen pitänyt luopua mistään minun takiani.

Kiristyvän pakkasen rantakaupungissa nainen ja ranskalainen piirtäjä lähentyvät ja etääntyvät. Kaikki on mahdollista, mutta äärimmäisen ohuen langan varassa. Siinä on taikaa, kuinka Dusapin sitä lankaa pingottaa. Piirroksellekin voi olla mustasukkainen.

Tunsin palan kurkussa. Miten minun mielipiteelläni voisi olla mitään merkitystä, ja sanoin mitä tahansa, tuon toisen naisen hän illalla kohtaisi. Tein mitä tahansa, hän olisi jossakin kaukana, piirtämässä. Häipyisi mokoma ranskalainen takaisin sinne Normandiaansa!

Tässäkin romaanissa on jotain, joka tuntuu hyvin aasialaiselta, japanilaiselta, tai siis korealaiselta. Kirjailija on korealais-ranskalainen ja asuu nykyisin Sveitsissä. Hiljaisuus, itsehillintä, joka saattaa yllättäen pettää ja purkautua väkivaltaisesti. Myrkyllisen pallokalan vaarallinen perkaminen, kauneusleikkauksen läpikäyneen naisen kuvaus, tapa jolla nainen sotkee itseään musteella. Jokainen käy yksinäistä kamppailuaan, koska läheisyys näyttää olevan vain harvoin mahdollista.

Sokcho talvella on hämärässä himmeästi hehkuva helmi, runollinen välähdys. Sivuja on vähän, mutta ne muutamat tunnit, jotka tämän lukemiseen kuluivat, veivät syvälle taianomaiseen tunnelmaan. Kirja voitti vuonna 2021 parhaan käännöskirjan National Book Awardin.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella
Hiver à Sokcho, 2016, suom. Anu Partanen
Siltala, 2023, 148 s

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme

Maa on vallankumouksen partaalla, kansa elää kurjuudessa ja monsieur Barthes tulee opettamaan meille Proustia ja Racinea! Hittoako marokkolaiset Proustia tarvitsevat? Meikäläiset pitävät teidän vaatteitanne, kuuntelevat teidän musiikkianne ja katselevat teidän elokuvianne. Casablancan kahviloissa nuoriso lukee Le Mondea ja veikkaa hevosia, jotka kisaavat Pariisissa. Milloin ymmärretään, että meidän täytyy kehittää omaa olemustamme, meidän täytyy tuntea omaa kulttuuriamme ja ottaa kohtalo omiin käsiin?

Toisten maa -trilogian toinen osa melkein ylittää ensimmäisen, marokkolainen maisema ja sen ihmiset piirtyvät lukiessa silmien eteen loistavan elävinä. Leïla Slimanin marokkolais-ranskalaisen suvun historiaan perustuva kertomus on Katsokaa kun tanssimme -teoksessa edennyt Marokon 60- ja 70-luvun aikaan. Alan pikku hiljaa uskoa Slimanin olevan sukua myös Tuhannen ja yhden yön Šeherazadelle, niin notkeasti ja lumoavasti hän kuljettaa tarinaansa. Se imee värinsä marokkolaisen maaseutukylän Meknèsin hedelmäpuutarhoista, jakarandan, laventelin ja rosmariinin tuoksuisista. Casablancan bulevardeilta, Rabatin katuvilinästä ja Essaouiran rantakaupungista Atlantin rannalla, josta länsimaiset hipit löysivät erään huumehöyryisistä paratiiseistaan 60-luvulla. (Jimi Hendrix, Leonard Cohen, Cat Stevens mm nähtiin kaupungissa aikanaan, kertoo Wikipedia.)

Ensimmäisen osan pariskunta, uuttera ja kunnianhimoinen perheenpää Amine Belhaji ja hänen vaimonsa, sairastuvallaan työtä tekevä Mathilde painuvat osittain taka-alalle. Päähenkilönä nähdään nyt heidän Strasbourgissa lääkäriksi valmistuva tyttärensä Aïcha. Se on isälle suuri ylpeyden aihe, mutta hänen länsimainen aikuinen habituksensa minihameineen järisyttää eikä se jää ainoaksi koettelemukseksi. Urheilullinen poika Selim taas ei menesty koulussa eikä näe vaivaa täyttääkseen isänsä odotuksia. Sen sijaan hänen ja Aminen leskeksi jäävän sisaren Selman välillä alkaa kiehua. Isänsä vaatimuksista Selim irrottautuu ajautuessaan kauas kotikylästä hippien seuraan. Aminen veli Omar, veljen varjoon jäänyt, kateutta tunteva, löytää paikkansa poliisin ilmiantajana, myyränä.

Tanssimaan he menivätkin, ilta illan jälkeen, milloin mihinkin rannikon yökerhoista. Joskus he saattoivat ajaa Casablancan rantabulevardille asti ja hetkua klubeilla, joiden ovilla oli vielä viisitoista vuotta aiemmin lukenut "Kielletty marokkolaisilta".

(For non-egyptians only, luki myös Kairon Sheraton -hotellin ravintolan ovessa vuonna 73. En lakannut ihmettelemästä sitä, ja näköjään se oli käytäntö myös Marokossa aiemmin.) Aïchan opiskelijapiireissä käydään aktiivista poliittista keskustelua. Kuningas Hassan IIta vastustavia mielenosoituksia oli nähty jo vuonna -65, mutta ne tukahdutettiin verisesti. Kuningas itse tiivisti olennaisen puheessaan. "Valtiolle ei ole suurempaa vaaraa kuin älykköä teeskentelevät. Olisi suotavampaa pysyä lukutaidottomana." Kertaheitolla tuli selväksi, mitä oli luvassa.

Slimani kuvaa taidokkaasti nuorten optimismia ja intoa aikuisuuden kynnyksellä, ensi rakastumisesta kuukävelyn uutisointiin. Kaikki on mahdollista. Tämä yö muistetaan.

Alkoholi, tanssi, raukeat liikkeet ja astronautin saapas Kuun kamaralla, kaikki tuo päihdyttää nuorisolauman, joka hoilottaa yökerhon terassilla ranskaksi ja arabiaksi, ulvoo kuin susilauma metsän siimeksessä.

Kertomus valaisee kutakin henkilöhahmoa vuorollaan ja kuvaa samalla ympäröivän maailman nytkähtelyä ajassa, rikkaiden ja köyhien eriytyviä maailmoja. Länsimainen maailma rantautuu odottamatta hippiaallon mukana Essaouiran ja Diabetin kaupunkeihin, mutta pysyy etäällä maaseudulla, jossa patriarkaatti pitää kiinni etuoikeuksistaan ja vanhat traditiot pidetään voimissaan. Perheen isä jatkaa uupumatonta työtä uuden Kalifornian luomiseksi, mutta onni näyttää pakenevan ainaisen työn edestä. Sen sijaan poika, jota odotettiin tilan jatkajaksi näyttää päätyvän sinne, jonne Aminekin haaveili pääsevänsä. Naisen työ neljän seinän sisällä jää edelleen miehen elämän kulisseiksi. Sitä ei työksi lasketa. 

Aïchan ja Karl Marxin eli Mehdin rakkauskertomus kulkee oikukasta polkua ja näyttää osaltaan idealismin ja menestyvän uran törmäykset. Koulutus on naisen pelastus tässäkin perheessä, gynekologi on avainasemassa naisia vapauttamassa.

Slimanin sukuhistoria vilisee henkilöhahmoja, jotka värittävät kudelman hengittäväksi, mutta jokainen heistä on tunnistettavissa tarkasti ja jokainen tuo syvyyttä kokonaisuuteen. Runsas dialogi hämmästyttää iskevyydellään, ja huumori maustaa ihmissuhteita sopivasti. Esimerkiksi kun kokkausta vähemmän harrastava Aïcha haluaa tehdä vaikutuksen virkamiespuolisonsa kollegoihin ja kutsuu nämä päivälliselle. Tarjolla on elsassilaista makkarapataa. Kattilan kannen alta avautuva näkymä ei ole muslimille helppo kohdattava, mutta onneksi mukana on hapankaalia.

Suomennos on mallikas, Sampsa Peltonen ja ensimmäisen osan suomentaja Lotta Toivanen kirjoittavat loistavaa kieltä. Kiitos ja kumarrus! Jään innolla odottamaan trilogian kolmatta osaa, jossa lienee mukana jo kirjailijan oma sukupolvi. Marokon tulevista mullistuksista mukana oli jo yksi arvoituksellinen väläys.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme
Regardez-nous danser, 2022, suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY, 2023, 335 s

Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

Tuli luettua lyhyen ajan sisällä kaksi omaelämäkerrallista romaania, jotka sijoittuvat entisen Neuvostoliiton alistamiin itäblokin valtioihin. Punaiset seireenit kertoi Victoria Belimin perhe- ja sukuhistoriaa Ukrainasta ja Lea Ypin Vapaa kuvaa Albanian historiaa ensin Enver Hoxhan diktatuurin aikana ja myöhemmin maan kipuilua uudessa tilanteessa, diktaattorin kuoltua ja Neuvostoliiton hajottua. Albania kulki aivan omaa tietään diktaattorin pannessa välit poikki sekä Neuvostoliittoon että myöhemmin myös Kiinaan. Hoxha katsoi olevansa oppi-isänsä Stalinin oikean kommunismin tien kulkija.

Molemmat kirjailijat tekevät historiasta elävää oman perheen kokemusten kautta. Belimin perhe edusti vähävaraisempaa maaseutuväestöä verrattuna Lea Ypin sukuun, joka menetti varakkuutensa Hoxhan valtakauden alkaessa ja kulki vuosikymmenten matkan poliittisten muutosten kautta takaisin parempaan asemaan. Äiti oli vaurasta laivanvarustajasukua

Lea Ypi on nykyisin politiikan tutkimuksen professori London School of Economicsissa ja kirjassa näkyykin Belimiä akateemisempi ote ja syvällisempi yhteiskunnallinen analyysi. Kirja ei kuitenkaan ole kuivakka, siitä pitävät huolen räiskyvät ja intohimoisesti väittelevät vanhemmat, lakoninen isoäiti ja kertojan vivahteikkaasti kuvaamat omat tunnelmat hänen kasvaessaan lapsuuden uskollisesta pioneerista yhä epäilevämmäksi nuoreksi naiseksi  - kun naamiot oli riisuttu. Perheen arjen kuvaus kertoo yksityiskohdissaan havannollisesti, millaista elämä rautaesiripun ja sumuverhon takana oli ja mitä seurauksia historian lopulla oli. 

Kannessa kuvattu tyhjä Coca-cola -tölkki oli 80-luvun Albanian köyhän ja muusta maailmasta eristetyn väestön silmissä statussymboli. Se oli kadehdittu harvinaisuus ja asetettiin pitsiliinan päälle parhaalle paikalle. Kun tölkki katoaa Ypin kodista ja samanlainen havaitaan myöhemmin hyvän ystäväperheen ja naapurin pöydällä, tapahtumaa seurannut välirikko kestää kauan. Totaalinen eristys maailmasta murtuu, kun isä virittää talon antennia Adrian meren suuntaan, jolloin perhe pääsee seuraamaan Italian telegiornalea. Kotikaupunki Dürres rannikolla on muutenkin avoimempi satunnaisille tuulahduksille ulkomaailmasta kuin sisämaan pääkaupunki Tirana.

Lea Ypi on perheessään vanhempia uskollisempi puolueen soturi, jonka puhdasoppisuus tuottaa kodille ilmiselviä vaaroja vanhempien yrittäessä hillitä lapsen intoa päästä itkemään Enver-sedän haudalle tai ripustaa tämän kuva olohuoneen seinälle, kuten muissa kunnollisissa kodeissa on tapana. Lea on hyvä oppilas ja opettaja Nora vakaumuksellinen kertoessaan Albanian lasten onnekkaasta asemasta lännen lasten kärsimysten rinnalla. Ypi kuvaa hauskasti isoäidin ja vanhempiensa keskusteluita.

"Molemmat kuuluivat kansanrintamaan." "Mikä on kansanrintama?" "Kahelirintama", äiti pisti väliin. Isä katsoi häntä kulmat kurtussa. Mummi jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan.

Lapselle valkenevat hiljalleen monenlaiset käyttäytymis- ja kielikoodit, joilla kiellettyjä asioita käsitellään. Henkilöhistoria on oleellinen sana, joka paljastaa onko suvussa kiellettyjä häpeäpilkkuja. Kun systeemi romahtaa, asiat heittävät kuperkeikkaa; maailman vapain maa olikin vankila, diktatuuri, josta karkaavia ammuttiin. 

Kreikan Thessalonikista vapaaehtoisesti lähteneen mummin historia vertautuu kirjailijalle kipeällä tavalla hänen pakkovallan alle joutuneen perheensä kohtaloon. Miksi mummi ei palanut silloin kun vielä voi? Ristiriitaista oli myös länsimaiden suhtautuminen lopulta vapaan maailman puolelle siirtyneen Albanian muuttajiin. Aiemmin heidän oikeuttaan lähteä maasta on puolustettu, Poistumisoikeus saatiin, mutta oliko enää saapumisoikeutta? Rajojen avautuminen repii perheitä rikki, ystävät katoavat, eikä albanialaisen nuoren naisen tulevaisuus Rooman tai Milanon kaduilla ole valoisa.

Muutoksen jälkeen Albania muuttui monenlaisten yrittäjien ja konsulttien temmellyskentäksi, pankkien sijoitusmahdollisuudet houkuttelivat pyramidihuijauksiiin, kapitalismi näyttäytyi myös sellaisena miksi se kommunistien puheissa oli kuvattu. Vuonna 1997 Albaniassa koettiinkin kaoottisen muutoksen jälkeen sisällissodan tapainen kuohunta.

Opettajat saattoivat ilmestyä pitämään tunteja yöpaidoissa ja aamutakeissa. Länsimainen muoti oli aina houkuttanut, mutta uutena aikana siinä oli myös oppimista. Määrätietoisen äidin ja ranskalaisen naisdelegaation kohtaaminen kodissa kuvataan nauruhermoja kutkuttavalla tavalla. Miesten mielessä naisen rakastaminen ja naisen kontrollointi olivat käytännössä sama asia. Tasa-arvon tie on ollut kankea ja hidas - eikä koskaan itsestään selvä. Albanialaisessa sosialismissakin se oli eräs kuolleista kirjaimista.

Tässäkin kirjassa kohtasin sen, minkä jo Sergei Dovlatov niin iskemättömästi todisti: ironia on pienen ihmisen keino selvitä vahvempien vallan alla. 

Jossakin elämänsä vaiheessa isä oli tullut siihen tulokseen, että ironia oli muutakin pelkkä retorinen keino - se oli myös keino selvitä hengissä. Isä käytti sitä säästelemättä ja oli yleensä iloinen, jos minä ja veljeni yritimme matkia häntä.

Lukijallekin Vapaan musta huumori ja lapsen näkökulmasta kerrottu historia tekee siitä värikkään lukukokemuksen. Samalla tämänkin Euroopan kolkan historia muuttuu ihmisen kokemana eläväksi.

Lea Ypi: Vapaa. Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa
Free - Coming of Age at the End of History, 2021, suomentanut Riina Vuokko
Atena, 2023, 303 s

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Villejä! Vihdoinkin, Morten ajattelee, vihdoinkin hän kohtaa aitoja villejä, niitä joita hän aikoo tulevina vuosina opastaa ja käännyttää armoon ja vapahdukseen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Tämä on jotakin muuta kuin ne paatuneet sekarotuiset joita hän kohtasi Godthåbissa. Hän tuntee suurta kiitollisuutta siitä että on saanut kokea tämän, siitä että hänelle on langennut elämässä tällainen tehtävä, ja hänen on pakko mennä hyttiin ja käydä viimeisen kerran makaamaan punkkaan, jossa lutikat tihkuvat esiin ja sekoittuvat hänen vaatteissaan oleviin luteisiin.

Sukelsin ajassa 1700-luvun lopulle maisemaan, joka saattaa olla maailman parhaiten säilyneitä meidän päiviimme, nimittäin Grönlantiin, sulavista jäätiköistä huolimatta. Siellä tanskalaiset harjoittivat lähetyssaarnaajineen sitä samaa kolonialistista väkivaltaa, johon kirjallisuudessa niin usein on voinut tutustua äiti-Afrikan historiassa. Se on Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -teoksen taustamaisemaa. 

Tämä muhkea historiallinen eepos räväyttää silmät auki ensi sivuilta eikä siihen kumma kyllä väsy loppuunkaaan mennessä. Päin vastoin, jossain vaiheessa koin harvinaista pelkoa kirjan loppumisesta. Se on tuhti kuvaus ajan tapoja ja elämää; vallankäyttöä, uskonnon harjoitusta, erotiikkaa, kasvatusta ja kuritusta, ruoan nauttimista ja nälkää, viinalla läträämistä, luteita ja keripukkia. Mutta se ei ole mikään antropologinen tutkimus, vaan taivalta tehdään kiinnostavasti kuvatun nuoren pappismiehen seurassa.

Sankarissa, Morten Falckissa, alun perin Pedersen, on ripaus tragikoomista donquijotea, joka ei osaa oikein päättää ennenkuin joku päättää hänen puolestaan. Mielellään hän lähtee lipettiin, varsinkin kun nainen käy vaativaksi. Ei hän alun perin papiksikaan halunnut, vaan enemmän kiinnostivat luonnontieteet ja ajan muodikas valistusfilosofia , mutta pappisisä saneli säännöt. Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla hän on kahleissa! siteeraa Morten Rousseauta ja sen lauseen nuori pappi muistaa paremmin kuin Isämeidän-rukouksen. 

Ei Falck kuitenkaan irti tästä maailmasta ole, vaan päin vastoin hän uskoo pappeuteen ja Jumalan sanan julistamiseen kuuluvan aika moderneja ja idealistisiakin ajatuksia tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Siirtokunta on kuitenkin jo järjestäytynyt omiin sääntöihinsä, tanskalaisille alkuperäiset asukkaat ovat villejä, eläimiin verrattavia. Kauppias Kragstedt johtaa siirtokuntaa kuninkaan valtuutuksella, oma etu ensinnä, häikäilemättä alkuasukkaita alistaen. Edellinen lähetyspappi Oxbøl on keskittynyt siittämään jälkeläisiä eskimoiden kanssa, heistä välittämättä. Ristiverisistä eivät pidä alkuasukkaat eivätkä tanskalaiset. Heitä käytetään työvoimana vailla oikeuksia. Papillakin on alaisena katekeetta, joka on apuna kun katekumeeneja opetetaan.

Kauempana pohjoisessa, Ikuisuusvuonon rannoilla, elää sovussa eskimoiden kanssa kristinuskoa pietistiseen suuntaan harjoittava pariskunta, profeetat, joita eivät tanskalaiset siirtokuntalaiset siedä. Heidät halutaan saada lopettamaan toimintansa; heidän harmoninen ja kukoistava yhdyskuntansa on uhka täydellisessä rappiotilassa elävälle siirtokunnalle.

Morten Falck joutuu harjoittamaan myös lääkärintointa, koska on opiskellut biologiaa. Tuon ajan lääkitykseen ja lääkkeisiin sopii hyvin sanonta mikä ei tapa, vahvistaa. Näitä tapoja kertomuksessa kuvataan hiuksia nostattavalla tarkkuudella kuten muutakin arkea ihran keitosta peruukin hoitoon ja myllykauluksen kovettamiseen. Falckin saapuminen Grönlantiin herättää jo alussa huomiota, sillä hän tuo mukanaan lehmän, Roseliliksi nimeämänsä, josta saatavan maidon ansiosta rankan merimatkan taittanut laivan miehistökin on tavallista paremmassa kunnossa.

Ikuisuusvuonon profeetat kuvaa väkevällä tavalla päähenkilönsä vääjäämätöntä henkistä ja fyysistä suistumista ankarissa olosuhteissa. Hänen ponnistelunsa auttaa paikallisia alkuasukkaita, ristiverisiä, naisia tyrehtyvät paikallisen mahtimiehen valtaan. Kaiken raadollisuuden keskellä, viinan tarjotessa pettävän virkistyksensä, pohjamutiin vajoavaa Mortenia kuvataan armeliaasti. Sankari on epätäydellinen, maa on julma. 

Papin matkaa alkaa Kööpenhaminasta ja paluumatka Grönlannista kulkee Norjan Bergeniin vuonoista tuntureille. Kööpenhaminan suuri tulipalo ja uutiset Ranskan vallankumouksesta kytkevät kertomuksen aikaansa. 

Pappismiehen kujanjuoksu on hienosti upotettu kertomuksen historialliseen kontekstiin. Sen sanomaksi voi nähdä väkivaltaisen yhteiskunnan tahrivan kaiken ja jokaisen, sen täydellisen epäonnistumisen kokonaisuutena ja siinä elävien ihmisten elämän tuhlauksen. Kertomus etenee ajassa poukkoillen, Leskeksi kutsuttu rakastettu nukkuu toisinaan miehen vierellä, toisinaan kulkee haamuna vierellä. Pappi näkee juopon painajaisia ja kirjoittaa tajunnanvirtamaista päiväkirjaa, joka sekä hämmästyttää että naurattaa.

Voimme toki nousta hetkeksi uskon avulla, tahdonvoiman ja rukousten avulla, järjen ja tietämyksen avulla, ehkä peräti rakkauden avulla, mutta lopulta pyrimme kuitenkin aina takaisin alaspäin, saastaan ja katuojaan. Tätä ilmiötä tohtori Newton kutsui painovoimaksi, ja ilman sitä maailman katuojat virtaisivat miten sattuu, ja me hukkuisimme likaan, Kiitos, Herra, viisaudestasi!

Lukuisten tanskalaisten kirjallisuuspalkintojen lisäksi Ikuisuusvuonon profeetat voitti vuoden 2013 Pojoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Profeterne i Evighedsfjorden, 2012, suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2014, 631 s

Runoa ja runollista maisemaa

Oi Runous, sinä saavuttamaton tähti kirkkaassa yössä! Proosallinen mielenlaatuni on ilmeisesti muodostanut pysyvän muurin minun ja tuon tähden välille. Aina silloin tällöin teen pieniä pyrähdyksen omaisia yrityksiä tuohon suuntaan. Otan helposti ohjenuorakseni lehdessä näkemäni arvion, kuten tästä

Lasse Hauerwaasin Tämä on ehdottomasti yksi runo­kokoelmista joita on koskaan kirjoitettu on nyt palautettava kirjastoon enkä tähän mennessä ole siitä mitään mieltä ollut. On tässäkin kokoelmassa runoja, joita voisi lukea uudelleen ja löytää niistä uusia näkymiä ja haudattujakin ajatuksia, kieli- ja ajatusleikkejä. Sitten siinä on näitä suoraviivaisempia ja siksi hauskoja, kuten tämä missä kohdataan vanha tuttu

ei se, että Bukowski on yhä suosittu
eikä se, että suosionsa takia häneltä julkaistiin
kaikki paska eikä sekään, että hän oli postissa töissä

vaan se, että koska minä olen runoilija
joka on postilla töissä
saan kuulla hänestä harva se päivä

vituttaa

ja niin vituttaisi Bukowskiakin

Tässä runossa minua viehättää sen anarkistinen ja vulgääri kielenkäyttö, joka siihen niin hyvin istuu. Kirjailijoista Hauerwaas voisi olla sukua Arto Salmiselle.

***************************************

Muuten on lukemiseni sujunut yhden paksukaisen kanssa välillä vetävästi ja välillä erilaisten alkukesän rientojen keskellä katkeillen. Teimme muutama viikko sitten pienen kotimaan kierroksen suunnalla, jossa olemme harvemmin käyneet eli kaakossa. Retki suuntautui Kotkaan ja sen hienoon merimuseoon Merikeskus Vellamoon. Hieno ja laaja rakennus, joka kätki sisälleen sekä laivan- ja veneenrakennuksen että paikallisen sahateollisuuden historiaa, vaihtuvana näyttelynä Pompeijin tuhosta kertovan näyttelyn. Hieman hämmästytti nähdä Kotkassa tästä aiheesta, mutta museot tekevät tietenkin kansainvälistä yhteistyötä ja näyttely oli Pompeijin käyneellekin oikein mielenkiintoinen. Varsin vaikuttava oli animaatio Vesuviuksen kaksivaiheisesta purkauksesta. Näyttely Ruotsinsalmen historiasta henkilökuvineen elävöitti Kustaan aikaista meritaistelua. Museo ei paljon häviä Genovan merimuseolle. 

Museon ulkopuolella eläkepäiviään viettävät majakkalaiva Kemi ja jäänmurtajaTarmo, joissa sai aistia vanhan ajan merikarhujen elämää komentosillalta konehuoneeseen, hytteihin ja salonkeihin. Kävimme vielä kauniissa Sapokan vesipuistossa, Kuusankoskella yöpymässä ja jatkoimme aamulla Mustilan arboretumin kautta Hämeenlinnan taidemuseoon. Siellä sai nautiskella monipuolisen kulttuurihenkilön Vexi Salmen taidekokoelman antimista.