Kuva: Madeira Live

 

Onde fica o hotel?
 
Tämä matami lähtee nyt viikoksi Madeiralle. Mukana on Pekka Borgin Sumumetsistä paahderinteille opas levadapoluille. Ostin jo uudet Ecco goretex kengät, jotta vaeltaminen sujuu. Paha vain, että jo aamulla vähän pyörrytti lukemani levadareittien selostukset. Kärsin kaikkien muiden kammojen lisäksi myös korkean paikan kammosta. Jonkin verran kokemusta kyllä on edelliseltä kerralta noin 15 vuotta sitten. Mutta laitan kengät joka tapauksessa jalkaan kun menen kulmabaariin. Lisäksi mukana seuraa John Banvillen Todistajan kirja, josta en ota selvää - onko aika sekopäistä vai todella hieno... Ja varman päälle: Kjell Westön Hägring 38.


Até logo!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Neljäs kirja

Like 2014, 534 s

Min kamp. Fjerde bok. Suomentanut Katriina Huttunen 

 Lävitseni kävi värähdys

Neljännessä kirjassa Karl Ove on jo vanha tuttu. Kuten edellisissäkin kirjoissa, ajassa ei liikuta kronologisesti vaan pikku hyppäyksiä ajassa taaksepäin ja takaisin tapahtuu. Suurimmaksi osaksi tässä ollaan kuitenkin 18/19-vuotiaana ylioppilaana koulunsa taakse jättäneen, ja ensimmäisessä työpaikassaan opettajan sijaisena toimivan nuoren miehen elämässä ja pään sisällä. Samalla hypnoottisella tyylillä, tarkan yksityiskohtaisella, tajunnan virtaa seuraavalla tavalla tuohon nuoren miehen levottomaan elämään tulee imaistuksi mukaan. Välillä itsekin ihmettelin, miksi tämä on kiinnostavaa. Paljon lyhyemminkin tästä olisi voinut kertoa, toistoa oli. Uskon kuitenkin, että juuri tämä hidas ja leveä virta on se taika. Tutuksi ja läheiseksi tulemisen tunne syntyy monenlaisten pikkuisten arkisten kuvioiden kautta, jotka Knausgård huolellisesti, aikaa ja vaivaa säästämättä raportoi. Viisisataa sivua ilman erillisiä lukuja, vain pieniä välikkeitä. Niin Knausgård pakottaa lukijan olemaan tauotta mukana kaikessa, ja näin tulee tehtyä.

Håtfjordin pikkukaupunki Pohjois-Norjassa ja sen ala- ja yläaste on Karl Oven työpaikka vuoden ajan. Reservaatti, jonne ei ole helppoa saada päteviä opettajia. Hädin tuskin oppilaita vanhemmat lukion päättäneetkin käyvät. Aikaan sisältyy pohjoisen kaamos, joka näyttää samanlaiselta kuin Suomessa: ryyppäämistä. Pienen paikkakunnan ihmiset suhtautuvat tulijoihin mutkattomasti; kaikki otetaan mukaan säädystä, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Paikkakunnan kemuihin osallistuvat kaikki, 13-vuotiaista 7-kymppiseen. Tuntemattomat äijät kutsuvat nuoren miehen illanviettoon kera vodkapullon.

Pääjuonne on naiset, seksi ja sen puute, ja rakkaus. Neitsyys on se synkeä salaisuus, jota Karl Ove kantaa mukanaan samalla tarkasti huolehtien, ettei se paljastu. Hän on hyvännäköinen, oppilaitaan pari vuotta vanhempi sijaisope, joka kuolaa usean tytön perään. Tunne on usein myös molemminpuolinen. Mahdollisuuksia päästä neitsyyden taakasta tarjoutuu, mutta pelko epäonnistumisesta toteuttaa itseään kerran toisensa perään. Toiveiden täyttymys tuhraantuu parissa sekunnissa ja sen jälkeenkin pitää vielä esittää jotain muuta. Tirskuvien tyttöjen joukossa on tummasilmäinen Andrea, jonka muistoa Karl-Ove vaalii samoin kuin kouluajan Hannen. Nämä ovat runotyttöjä, heitä ei sekoiteta niihin, joiden takapuolista haaveillaan samasta puutteesta kärsivien kollegoiden kämppäkaveri Nils Erikin ja Tor Einarin kanssa.

Nuoret naiset täyttävät Karl Oven pään ja sen mikä jää yli hän omistaa kirjoitusharjoituksille ja musiikille, sillä hän on varma omasta kutsumuksestaan: hänestä tulee vielä kirjailija ja suuri. Hän aikoo vielä näyttää veljelleen, joka kehuu hänen novellejaan mutta ei usko niiden julkaisuun.  Hän saa kesälomallaan musiikkitoimittajan paikan Kristiansandin paikallislehdessä ja saa sitä kautta mainetta ja taskurahaa levyvarastonsa kartuttamiseen. Tässä vaiheessa veljesten vanhemmat ovat eronneet ja isä kasvattaa uutta perhetta. Isä ja tämän kasvava jano, välinpitämättömyys ja kovuus, jonka kanssa Karl Ove yrittää tulla toimeen, häilyy tässäkin kirjassa mukana loputtomana painajaisena. Miehen väistämätön tuho viinan viemänä, johon ei edes uusi vaimo ja perhe auta, näkyy taustalla. Isoveli Yngve on hyvä kaveri ja ratkaissut isäongelman jo mutkattomasti, ei ole enää tekemisissä eikä saavu paikalle. Isän uusi koti on muualla ja helpotus on suuri, veljekset yrittävät unohtaa virtahevon olohuoneessa.

Isän esimerkki ei toimi alkoholista vieroittavana, päinvastoin runsas ja hyvin humalahakuinen juominen on pääasiallinen viihdyke Håtjordissa, humala on ihanaa ja krapulapäivän häpeä suurta kun Karl Ove muistelee yrittäneensä suudella 13-vuotiasta. Ahdistus on selvänä sitäkin suurempaa ja aiheuttaa loputonta itsetutkiskelua, pelot toteutuvat, epävarmuus on suurta. Opettajana hän saavuttaa pieniä psykologisia voittojakin sekä poikaporukan kingistä että tukemalla koulun pihalla syrjittyä pullukkaa poikaa.  Tämä ottaa häntä luottavaisesti kädestä kiinni aiheuttaen nuoressa opessa hämmennystä.

Lumoojattaria tulee siis vastaan sekä bussissa, koulussa että kaupassa. Testosteroni näin isoina pitoisuuksina alkaa jo vanhempaa naista pyörryttää ja tämä loputon hehkumo vähän puuduttaa. Hanne, Irene, Ine, Liv, Andrea, Cecilie, Vivian, Camilla – lävitseni kävi vavahdus... Onneksi seksuaalisen epätoivon synkkä jyly välillä vaimenee ja antaa tilaa muillekin teemoille. Kirjallisuuskeskustelua Nils Erikin kanssa:

 - Thomas Mann ei ollut ihan täyspäinen, sanoin. - Tämähän on silkkaa antisemitismiä! Nils Erik katsoi minua. -Entä jos se onkin ironiaa? - Ironiaako? Niinkö luulet? - Hänethän tunnettiin ironian mestarina. - Tarkoitatko ettei hän oikeastaan ollut tuota mieltä? - Joo. - En usko, sanoin, sillä minua inhotti kun Nils Erik ojensi minua. Sitä hän teki aika usein.  

Pidin tästä pätkästä, sillä ironia on kinkkinen juttu. Sitä ei Knausgård itse viljele, hänen tyylinsä on pohjattoman avoin ja vilpittömän oloinen. Raikasta. Itseään hän ei myöskään esitä suotuisassa valossa; Karl Ove on usein ällöttävän omahyväinen juopotteleva teinikolli.

Kesällä musiikkitoimittaja ja tuleva kirjailija päätyy Roskilden festarille kaverilta lainattuine telttoineen. Telttaan kaatuu myös Vilde, ei mikään haaveiden kaunotar, mutta ponteva nuori nainen. Meno on hervotonta, sillä lopussa kiitos seisoo.

Pajtim Statovci - Onnittelut!

Kissani Jugoslavian tekijä voitti tänään Helsingin Sanomain vuoden parhaan esikoiskirjan palkinnon. En ole toistaiseksi lukenut muita ehdokkaita, mutta olin tästä voittajasta innostunut. 'Romaanin henkilöt edustavat vain itseään, eivät kokonaisia kansakuntia', toteaa kirjailija kuvatekstissä päivän lehdessä.  Maahanmuuttaja-termi ja sen kautta tulkituksi tuleminen on ilmeisen kyllästyttävää, ja varsinkin sen epäjohdonmukainen käyttö. Somalialainen tai irakilainen kun on niin helposti vain sitä, kun taas ranskalainen tai saksalainen on niin paljon muuta ensiksi. Sitä paitsi jos on muuttanut Suomeen 2-vuotiaana, niin onko silloinkin maahanmuuttaja? Joka tapauksessa minusta kirjassa kiinnostavaa oli myös albaaniperheen historian kuvaus, kaikkien muiden teemojen ja lumoavan kielen lisäksi. Nappivalinta! 

Päivän Hesarin haastattelu loppuu hauskasti. Kirjailija ihmetteli, miksei häneltä kysytä miltä hänestä tuntuu voittaa tämä palkinto. 'Ihan mielettömältä...' Kulttuuritoimittaja isossa lehdessä on helposti niin viisas ja analyyttinen, että toinen voi ihan turhautua kun ei pääse puhumaan ilostaan yhtään mitään. Tarkkailijan roolissa/HS 14.11.15.

Patrick Modiano: Kadonnut kortteli

WSOY 1987, 171 s 
Quartier perdu (1984), suomentanut Jorma Kapari
Päällys Adam Korpak

Ensi tutustumiseni tämän vuoden nobelistiin, jota yleisimmin luonnehdittiin yllätykseksi. En ihmettele. Ei tämä mitään kerronnan juhlaa ole, mutta enemmänkin oudon tunnelman mukana kellumista. Mutta se tunnelma on kyllä myös kihisevällä tavalla odotuksia herättävä ja siihen unimaailmaan tulee kuin mukaan imaistuksi. Kuin kulkisi sumuisella kadulla, jossa aina jokin yksityiskohta terävöityy ja vie seuraavaan. Osa yksityiskohdista muodostaa sitten toisiinsa liittyviä ketjun osasia, sumuun taas kadotessaan.

Sumussa kulkija on englantilainen kirjailija Ambrose Guise, joka saapuu Pariisiin tapaamaan japanilaista kustantajaansa Tatsukea, mutta jääkin pariksi viikoksi kaupunkiin. Pariisi onkin itse asiassa kirjailijan synnyin- ja kotikaupunki nuoreksi aikuiseksi. Hän on siellä syntynyt ja asunut Jean Dekker -nimisenä nuorena miehenä, mutta vaihtanut maata ja identiteettiä. Käynti Pariisissa, josta hänen on tarkoitus palata vaimonsa ja lastensa kanssa lomaa viettämään, venyy pariksi viikoksi. Sinä aikana Ambrose kulkee Pariisin helteisiä ja autioituneita katuja yöllä ja päivällä, palaa nuoruuteensa Jean Dekkerinä. Hän asuu vuoroin hotellissa, jossa hotellin portieri itsepäisesti mainostaa hänelle Haywardin yksityistä turistiautoa Pariisiin tutustumiseksi, vuoroin itsemurhan tehneen ystävänsä, lakimies Rocroyn asunnossa, jossa muistojen arkistot avautuvat.

Yökahvilassa hän tapaa sattumalta paikalla elokuvaa tekevässä ihmisjoukossa entisen puolitutun, joka johdattaa hänet kummalliselle yölliselle autoilulle. Valkoinen Lancia ajaa tiettyä reittiä joka ainut yö. Mies on varma, ilman näkyvää todistetta, että autoa ajaa heidän molempien tuntema elokuvaohjaaja Georges Maillot. Yhtä salaperäisesti jatkuu Ambrosen/Jeanin Pariisin matka; uusi kohdattu ihminen, talo, ravintola tuo mieleen taas seuraavan kytkennän nuoruuden muistoihin.

Vähitellen vastaan tulee muistojen tärkein henkilö: Carmen Blin. Jean D. lukee Val de Gracessa kirjaa 'Kuinka he ovat tehneet omaisuutensa' ja joutuu siellä varakkaan Lucien Blinin vaimon, Carmenin laukkujen rahtaajaksi. Sitä kautta hän päätyy sekalaiseen seuraan, Carmenin rakastetuksi ja epätodelliseen, sekä huumeiden että alkoholin voimalla yöllä juhlivien joukkoon. Mitä he kaikki tekivät päiväsaikaan? Minä näin heitä vain öisin. Jean D. päivystää Carmenin luona kunnes samettikengissä hiipivä hovimestari kertoo rouvan heränneen ja aamiainen voidaan nauttia ennen kuin uusi yökierros alkaa. Kaikissa näissä tulikärpäsissä ja kiiltomadoissa oli niin vähän todellisuutta että heidän kuolemansakin...

Tämä omituisten, arjesta irti olevien ihmisten kavalkadi, ja eksistentialistinen angsti Pariisin kaduilla toi mieleen ranskalaiset Jean-Luc Godardin 60-luvun elokuvat, jotka nauttivat suurta arvostusta ja joita inhosin. En löytänyt niistä mitään, minusta keisarilla ei vain ollut vaatteita. Tästä mielleyhtymästä huolimatta pidin lukukokemusta silti kohtuullisen jännittävänä outoudessaan ja tunnelma piti tiiviisti otteessaan. Mutta nämä 171 sivua riittivät, enkä ihan heti jaksaisi saman tapaista haahuilua seurata, vaikka se onkin aika hyvä kiteytys ihmisen elämästä.

Yritän kuvitella Farmeria joka kääntyy kadunkulmassa kesäkuun lämpimässä sateessa ilman sadetakkia. Ja Carmenia yhdeksäntoista ikäisenä. Hän tulee metroaukosta ennen ulkonaliikkumiskieltoa ja menee miehen luo. Talojen päädyt, jalkakäytävät, suihkulähde ovat samat, ja olen varma että siihen aikaan Pariisissa oli yhtä polttavan kuumia kesäkuukausia kuin tänään.

Tähän sopii tunnelmaltaan hyvin Edward Hopperin maalaus Night hawks vaikka onkin toiselta mantereelta.

Kuva: Wikipedia

Kate Atkinson: Museon kulisseissa

WSOY, 1997, 333 s

Behind the Scenes at the Museum, suomentanut Leena Tamminen

Päällyksen kuva Sarah Perkins, typografia Kirsikka Mänty

Vielä toinen löytö Yrjönkadun divarista.

Ruby Lennoxin suku on kuin iso tammi Yorkin kaupungissa pohjois-Englannissa, ikivanhan kadun varrella, via praetorialla, jota pitkin espanjalaislegioona joskus historian hämärissä marssi. Ruby pannaan alulle Kaupan, lemmikkieläinkaupan, yläkerrassa, kun George on taas kotiutunut Punch Bowlista ja Bunty on nukkuvinaan. Tästä lähtee Rubyn kertomus, tämän ison tammen 1900-luvun historia, alkaen isoäidin äidistä Alicesta päättyen oman äidin Buntyn hautajaisiin. Sukutarina sisältää hitaasti aukeavia mysteereitä, kuoliko Alice vai katosiko hän, lasten traagisia kuolemia ja kaksi maailmansotaa. Tämä on topakoiden ja työteliäiden naisten historiaa. Naiset ovat pahoja suustaan, puunaavat ja leipovat, hoitavat lapsia ja pyöräyttävät uusia sitä mukaa kun heikot ja vastuuttomat häntäheikit niitä pubikäyntien välissä tekaisevat. Naisten haaveet karkaavat enimmäkseen ulottumattomiin, dramaattiset ja rohkeat valinnat osoittautuvat sittenkin vääriksi. Bunty kasvattaa tyttäriään niin kovalla kädellä, että aikuiset lapset lähtevät maailmalle mahdollisimman kauas, Australiaan asti. Perhe kokee tragedioita, jotka kasaavat syyllisyyttä eloon jääneille. Monilapsisessa perheessä sisarusten välillä käydään jatkuvaa kilpailua suosiosta; elossa oleva ei saavuta kuolleen pyhitettyä arvoa.

Rubyn tarina nykyajassa (tai no, 1970-luvulle ulottuva aika) lomittuu 'Alaviite I-XI' – osioiden kanssa, joissa edellisten sukupolvien nuoret kamppailevat omassa ajassaan. Isoäidin äiti Alice repii itsensä irti köyhästä elämästä juopon miehensä kanssa mutta köyhän elämä Marseillessa, kiertelevän valokuvaajan vaimona ei ole haaveiden täyttymys. Tuon ajan nuoret miehet päätyvät ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin ja yhtä sattumanvaraisesti sota puuttuu seuraavankin sukupolven nuorten orastaviin rakkaustarinoihin. Valokuvat jäävät ja löytyvät laatikoiden uumenista tai medaljongeista.

Tämä on minusta hyvin englantilainen romaani: se on suorapuheinen ja kaunistelematon, huumori on ironista, makaaberiakin, kaikelle saa nauraa. Ihmisen elämä voi päättyä sivulauseessa kuin kärpäslätkällä läpsäyttäen. Silti naurussa on itkua eikä ihmiskuvakaan ole mustavalkoinen: arjen ahertajista on sankareiksi siinä kuin kruunupäistä. Paikallisväri on vahvaa Yorkin kaupungin vanhoilla kaduilla, kuin myös Kanadassa, jossa Lillian, suvun boheemi nainen pakenee kotiorjan roolia lapsi mukanaan tai Shetlandin saarilla jonne Ruby rantautuu lintujen seuraan. Suku on laaja, tarina kuljettaa mukanaan suurta henkilömäärää, mutta taitavasti kaikki kuitenkin pysyvät mukana. Loppuvaiheessa kirjailija on ehkä turhankin huolellisesti päätellyt joka ikisen hahmonsa kohtalon, eikä mikään jää avoimeksi. Kirjailijan rakastava katse käy Englannin vanhoissa kaupungeissa, puistoissa, linnoissa ja historiassa; mitä kaikkea nimettömät heimot, keltit, roomalaiset, viikingit ja muut ovat jälkeensä jättäneet.

Romaani tarjoaa mehevästi kerrottuja dramaattisia kohtaloita, psykologisesti tarkkoja ihmistyyppejä ja hienon ajankuvan (1900-1970). Lisäksi kielenkäyttö on notkeaa ja hauskaa. Suomentajankin ansiota tietysti.

Iltaisin Niamh ja Siobhan ja minä istumme Benedettissä, Leith Walkin poikkikadulla sijaitsevassa italialaisessa kahvilassa, jonka punaiset muovilaminaattipöydät ja höyryävät kromikoneet näyttävät lämpimän kutsuvilta. Itse Benedettit ovat elävää oopperaa, synkkä ja melodramaattinen italialaisperhe jonka keskinäisistä suhteista ei saa selkoa – loputon saatto isoäitejä ja sisaria ja serkkuja jotka vuorottelevat tiskin takana ja heittelevät toisilleen salaperäisiä sanoja kuin kukkia.

Kirja on saanut Englannissa Whitbread Book of the Year -palkinnon ja on palkittu Ranskassakin.

Kouluajan muistoja Turuust


Antoisaa palata takaisin synnyin- ja koulukaupunkiin 30 vuoden jälkeen: ilman tätä poissaoloa ei olisi näitä kokemuksia nyt. Nyt liikuttavia lapsuusmuistoja sukeltaa esiin milloin minkäkin talon kulmalla. Epäilen, että jos olisin asunut täällä koko ajan, ne olisivat vain haalistuneet ja painuneet uudempien kokemusten alle.

Tästä rauta-aidasta minunkin kieleni tultiin irrottamaan, kun olin sen siihen talvella tökännyt. Ei olisi muuten tullut mieleen, mutta ensimmäisen lastentarhani - silloin ne eivät olleet päiväkoteja - tädit varoittivat siitä erikseen, kuten monia muitakin. Älä laita kieltä siihen pakkasella, se tarttuu kiinni. Totta.

Martin kansakoulu. Vanha koulu, jossa pulpetit olivat kiinni lattiassa, tuoli ja pöytä yhteinäinen mööpeli. Ruokatunnilla ruoka tuotiin joskus luokkaan isoissa ämpäreissä vaikka ruokasalikin muistaakseni oli. Ensimmäisen opettajani nimi oli Paasikivi, mukava täti. Paitsi sinä päivänä, kun ruoaksi oli harmaata tillilihaa ja isoja vihertäviä perunoita. En saanut syötyä, mutta hän jäi syöttämään minua kun muut lähtivät välitunnille. Vedet silmissä söin hänen 'isän' lusikallisen, 'äidin' lusikallisen...

Sitten koitti uusi aika, oppikoulu eli Norssi, joka nykyään on Turun Steinerkoulu.

Rehtorina toimi silloin Sampo Haahtela, joka oli moderni ja suvaitsevainen rehtori ja äidinkielen opettajani. Luimme kerran tunnilla muistaakseni Victor Hugon novellin. Haahtela kysyi, mikä on novellissa avainlause. Olin niin kiihdyksissä, kun tiesin vastauksen, että sydän ihan läpätti. 'Eikö myöskin hän, joka oli niin ruma, saanut katsella kaunista'. Se lause rupikonnasta.

Tuossa koulun pihalla, jossa nyt on istutuksia, oli ensimmäisten kouluneuvostojen aikana puhujakoroke Hyde park-tyylisesti. Punatukkainen poika nousi korokkeelle ja karjaisi 'Dubcek pois Vietnamista'.  Ajan aiheet tiivistetysti ilmaistuna. Prahan keväässä versoi toivo uudistusmielisen puoluejohtaja Dubcekin aikana, siihen asti että neuvostopanssarit jyräsivät paikalle elokuussa vuonna 1968 - ja Vietnamin sota käynnissä. Tänään kerrottiin Hesarissa, että silloin Suomen puolueista vain SKP:n enemmistöläiset ja SKDL tuomitsivat miehityksen.

Tässä oli ennen kivijalkaleipomo, jossa myytiin suussasulavia lämpimiä munkkeja, joita kipaisimme välitunnilla ostamaan. Vastapäätä oli lihapiirakka -kauppa jossa tuli pyörähdettyä, kun ei enää ollut pakko syödä koulun ruokaa. Jos oli tarjolla puuroa ja sekahedelmäsoppaa esimerkiksi.

Turussa on vieläkin yllättävän monia puutalokortteleita. Kaikkia ei Turun 'mafia' ole onnistunut purkamaan vaikka keskustan kivitalokortteleissa on tehty paljon tuhoa. Tällä kadulla asui yksi kavereistani. Meitä oli neljän tytön porukka. Kun ensimmäiset Beatles-levyt oli julkaistu, soitimme niitä, sammutimme valot ja sytytimme kynttilän. Istuimme sitten kylki kyljessä sohvalla romanttisissa haaveissa.

Föri puskee edelleen reitillään yli Aurajoen. Turku on kiva pikku kaupunki. Turhaan radion alueuutisten toimittaja naljailee Helsingistä. Ei se ole Turulta pois, että Helsinkikin on ihana.

GRANTA Uuden kirjallisuuden areena / 1
Otava 2013, 304 s

Näppärää. 22 kirjailijan tekstejä yksissä kansissa. Nappasin tämän Suomen Grantan ensimmäisen kirjan Yrjönkadun divarista viime Helsingin visiitilläni. Tämmöinen kokoelma eri kirjailijoiden lyhyistä teksteistä on oikein omiaan junamatkalle tai levottomalle lukijalle, jonka on tuon tuosta poukkoiltava ylös lukutuolista jonkun vieterin heivaamana. Suurin osa oli minulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia, mukava tapa tutustua tämän kevyen ja nopean kattauksen kautta. Teemana on ruoka, useammin vielä jonkin syöminen, onko se sitten ruokaa tai ihan jotain muuta.

1. Antti Tuuri: Leipä. Tuuri leipoo, etsii parasta leivän juurta, jauhoja, kohotusastiaa, etsii parasta koostumusta ainesosille, kokeilee paistoaikoja ja -lämpötiloja. Hiljalleen hiipii nenään vastapaistetun ruisleivän muheva tuoksu. Loppu on onnellinen.

2. Kazuo Ishiguro: Herkkusuu. (The Gourmet). Elokuvan käsikirjoituksen muotoon kirjoitettu makaaberia lähentelevä jännäri raskaan sarjan herkuttelijasta. Hemmoteltu gourmand on jo maistanut kaikkea. Nyt olisi tarjolla jotain raflaavaa lontoolaisen kirkon kryptassa.  Ettei vain Peter Greenaway olisi tökännyt lusikkaansa tähän soppaan! Haistan käryä.

3. Riikka Alaharja: Nälkä. Ankea näytös yksinhuoltajan arjesta, puutteesta ja siansorkista mutta yllättäen tarjoillaan myös suklaafondantia. Ulkona on kylmää, lunta ja kuollut veli. Jotenkin aika suomalaista tuon fondantin jälkeen.

4. Philip Teir: Mansikka 1979. Isoisä ja isoäiti asuivat lähellä, ja kävin usein heidän luonaan. Minä viihdyin siellä, mutta pelkäsin aina että minulle tarjottaisiin päivällistä. Kun isoäiti muuttaa vanhainkotiin,  autoon pakataan pakastimesta Kekkosen aikaisia karjalanpiirakoita. Sodan nähnyt isoäiti on säästänyt paljon.

5. George Perec: Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä aikana. Se alkaa kahdeksasta annoksesta naudanlihalientä ja sivuja on kolme. Saman kirjailijan romaani pariisilaisesta kerrostalosta 'Elämä. Käyttöohje' oli kyllä luettava ja mielenkiintoinen.

6. Leena Parkkinen: Turska. Runoilija, jonka kokoelma 'Näin kasvot wc:n peilissä' ei nouse siivilleen, lähtee residenssiin Ranskaan, jossa tapaa portugalilaisen Josen. Tämä perehdyttää hänet kädestä pitäen turskan suolauksen saloihin. Suudelmakin maistuu suolaiselta.  Jose kertoo olevansa naimisissa.

7. Roberto Bolano: Everstin poika. Kertoja kertoo b-luokan zombie-elokuvasta, jonka oli nähnyt telkkarissa. Elokuva on kuin hänen elämäänsä. Siinä everstin poika kamppailee takaa-ajavia nälkäisiä, pureskelevia zombieita vastaan, meksikolaisia. Tyttöystävä on jo saanut pureman ja siksi hänellä on alituinen nälkä. Kyseessä on toimintaelokuva, jossa on rakkautta, jännitystä, ja jatkuvaa nälkää zombien kesken.

8. Rosa Liksom: Isän 50-vuotisjuhlat. Tepa-täti tulee Göteborgista Ylitornioon Audilla valmistelemaan veljensä 50-vuotisjuhlia. Tepa on maankuulu pitokokki. Seitsemän päivää täti ja siskontyttö pesevät poronsuolia, leipovat rieskaa ja sen seitsemää sorttia. 'Se ei kuulu sulle', vastaa Tepa kaikkiin kyselyihin mitä tulee hänen elämäänsä Ruotsissa, mutta tulee ruoanlaiton ohessa kertoneeksi elämäntarinansa. Siihen sisältyy avioliittoja eri maalaisten miesten kanssa eri puolella Ruotsia ja lapsiakin. Kotivaris Veikko ja Aada-kissa luovat tunnelmaa.

9. Ryszard Kapuscinski: Jouluaatto Ugandassa. Mikä ihanuus törmätä tässä kokoelmassa vanhaan rakastettuuni, Kapuscinskiin. Afrikassa jälleen. Mutta Idi Aminin Uganda on painajainen maan päällä. Port Bell on järvi, jonne kidutettujen ruumiit heitetään. Kun torille tuodaan sieltä pyydetty lihava kala, kauhun väristys hiljentää ihmiset.

10. Juha Itkonen: Torstai. Henrik ja Hanna, nälkäiset opiskelijat syövät yhdessä kerran viikossa Helsingin Forumissa. Heitä ahdistaa, on nälkää ja epävarmuutta. Kun rasvainen pizza on syöty, kaikki vähän hymyilyttää.

 

11. Karin Johannisson: Tapaus Ellen West. Psykiatrian epärajoista. Kirjoittaja on ruotsalainen aatehistorian professori, joka on erikoistunut lääketieteen historiaan. Sata vuotta sitten kuuluisat 'tähtipsykiatrit' pallottelivat naispotilaitaan, leimasivat heidät koko arvovallallaan hysteerisiksi, testasivat hoito-ohjelmia, ja ajoivat potilaitaan itsemurhaan. Ellen Westin tapaus oli musertava. Hänelle annettiin lupa ei-enää-olla-olemassa. Ellen West oli muun muassa syömishäiriöinen. - Ilmestynyt Ruotsin Grantassa 2013.

12. Miki Liukkonen: Marokon jälkeen. Peter on surullinen kun Anna on lähtenyt, ehkä lopullisesti. Hän saa muuta ajateltavaa kaverien järjestämässä baari-illassa, sillä siellä, baarissa häneen ottaa yhteyttä Sitruunoiden Valvomon Sebastian. Oven päällä kyltissä sitruunalla on kruunu. Se on arvokasta, Peter ajattelee, kaikki selviää vielä.

13. Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Pikkutyttö on 11-vuotias, suku valmistelee juhlia Accrassa, kaikki pynttäytyvät, naiset kilpailevat miesten suosiosta, kaikilla on salaisuuteensa, ilmassa on petosta ja uhkaa ja pettymystä. Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti.

14. Merja Virolainen: Runoja. Hauskoja runoja elintarvikkeille kuten Munalle, Perunalle, Kaalille, Sipulille, Sinihomejuustolle, Omenalle. Pätkä runosta Sinihomejuustolle:

markiisi, mitä olet joutunut kärsimään

on tehnyt sinusta ilkeän, ymmärrän,

sinä elähtänyt irstailija, ihastuttavan pöyristyttävä,

kosteudessasi pelottava: uskaltaneeko sinua maistaa,

suu painautuu lihaan, ah, tunnut huulilla, kielenpäässä,

riettaan pehmeä, sulava, homekohdat erottuvat kovina,

törkeä tuntu suussa, hieno pilaantumisen löyhkä, rannan röhnä

15. Olga Tokarczuk: Säilykkeitä elämän varalle (mahanpuruiksi). Tyhjäntoimittaja-poika jatkaa elämäänsä entiseen malliin siistin ja säilövän äidin kuoltua. Pojankin olisi voinut marinoida, äiti pääsi jo pesusieneen, 'Pesusientä tomaattikastikkeessa 2001'. Muuta perintöä ei löydy kuin säilykkeet. Lopulla vastaan tulee 'Sieniä marinaatissa 2005'.

16. Meri Kuusisto: Amerikkalainen. Ote romaanista. Amerikkalainen on kutsumanimi vauvalle, muita ovat Susette ja Hermanni, alkkiksia molemmat ja Hermannin äiti Hertta Haikala, joka yrittää puuttua tolkuttomaan touhuun.

17. Nicole Krauss: Kivet ja artisokat. 'Kuolin muurahaisen' sanoo 3-vuotias pariisilainen Montparnassen hautausmaalla. Hänen äitinsä vie häntä juutalaisten muistojen luo. Eräs juutalainen päätti sodan jälkeen jäädä Ranskaan, koska tarjoilija opetti ravintolassa hänelle kuinka artisokka syödään.

18. Miina Supinen: Luovan myrskyn ruokalista. Kirjailija kertoo ruokavaliostaan silloin kun kirjoittaminen ohittaa syömisen. Silloin hän syö eineksensä kylminä ja e-koodillisina, sillä mikään ei tue taiteellista prosessia yhtä hyvin kuin lievä pahoinvointi. 

19. Doris Lessing: Kanat ja kananmunat. Äidin odotukset niskassa 17-vuotias tytär jää yksin hoitamaan 96 munan hautomista Etelä-Rhodesiassa, keskellä Rhodesian kylmää talvea. Apuna on hautomakone ja taljoihin kääriytynyt kokkipoika Isaac. Hautomishaluinen kana saa sherrytilkan, se pysyi hyvällä mielellä, sekin. Kanoja hoidetaan hyvin, niissä on leipä, mutta äitien ja tyttärien välit ovat solmuissa ja niitä setvii kukin tykönään. Osa solmuista aukeaa historian kautta.

20. Anu Silfverberg: Ylimääräiset kilot

Johannes ja Laura tekevät taidetta, uutta ja kantaa ottavaa, provokatiivista. Kaikki on ihmissyöntiä. Laura lentää Japaniin, molemmat tahollaan saavuttavat mainetta. Johannes tekee taidetta omasta lihastaan. Lopulta kamppailulaji riittää hänelle. Hän on sittenkin taiteesta nauttija. Öhh.

21. Mo Yan: Viinamaa (Ote romaanista) Erikoistarkastaja Ding Gou'er lähtee tarkastuskäynnille Luoshanin hiilikaivokselle selvittämään soijassa marinoitujen vauvojen syytettä. Surrealistisella matkalla viinaa juovat kaikki, kuskista alkaen. Kaivoksen puolueosaston turvallisuusosastolla tarkastajaa juotetaan lisää. Ulkona myös pääskyt tekevät juopuneita kaarroksia. Tarkastaja joutuu nöyrtymään kaivoksen maagisessa miljöössä. Hän päätyy hekottelevien kaivoksen johtomiesten kanssa lounaspöytään. Näin Kiinassa. (Mo Yan on vuoden 2012 kirjallisuuden nobelisti.)

22. Pirjo Hassinen: Äyriäisbuffet. Tea harrastaa avantouintia ja ikävöi mereen menettämäänsä Samiria. Hänen kylmänkestävä kroppansa sopii äyriäisbuffetin tarjoiluun.