Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Kansi Markko Taina

Ensin vain yksittäiset talot paloivat. Sitten syttyi koko kaupunki. Nuotion liekkejä oli mukava tuijotella, mutta palavan talon näkeminen kauhistuttaa. Joka suunnalla oli liekkejä, taivas ja kadut olivat savun peitossa. Ja miten kirkasta oli... Liekkien vuoksi... Muistan, että jossakin puutalossa oli kolme ikkunaa auki ja ikkunalaudoilla upeat lehtikaktukset. Ihmisiä siinä talossa ei enää ollut. Kaktukset vain kukkivat... Tuntui, etteivät ne olleet kukassa vaan liekeissä. Palavia kukkia.

Svetlana Aleksijevitšin Nobel-palkinnon 2015 jälkeen hänen teoksiaan on suomennettu lisää, ensimmäisen suomennoksen, Tsernobylista nousee rukous jälkeen. Viimeiset todistajat Pauli Tapio on suomentanut tänä vuonna.

Viimeiset todistajat vuodelta  1985 on Aleksijevitšin toinen julkaistu teos. Ensimmäinen on Sodalla ei ole naisen kasvoja. Wikipedia kertoo, että hänellä oli sensuurin takia vaikeuksia saada sitä julkaistua sen valmistuttua vuonna 1983.  Neuvostoliitossa ei sopinut tahrata Suuren isänmaallisen sodan mainetta sodan raakuuksilla ja pasifismin eetoksella. Perestroikan aika ennen Neuvostoliiton romahdusta teki julkaisun mahdolliseksi. Molemmat teokset julkaistiin samana vuonna.

Wikipedia kertoo myös, että kirjailijan tuotantoa on Valko-Venäjällä vuodesta 2022 alettu kieltää ja poistaa kirjastoista, kaupoista ja yksityishenkilöiltä. 

Näissä mainituissa kirjoissa näkyy molemmissa kirjailijan toimittajatausta. Myös Viimeiset todistajat on dokumentaarinen romaani, jonka lyhyet luvut perustuvat haastatteluihin. Kaikki haastatellut olivat sodan aikana lapsia, jotka muistelevat kokemaansa. He ovat noita viimeisiä todistajia, sodan aikana iältään 2-15 -vuotiaita. Kaksivuotiaskin muistaa kanan, kissan tai nuken. Kukin luku on otsikoitu muistelijan nimellä, sodan aikaisella iällä ja nykyisellä ammatilla.

Holokaustin historiaa on kirjoitettu ja kuvattu paljon, mutta Itä-Euroopan kansojen kärsimykset ovat kenties jääneet vähemmälle näkyvyydelle meillä, koska he olivat lännestä katsottuna osa itäblokkia ja ns rautaesiripun takana. Siksi Svetlana Aleksijevitšin kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja. 

Natsi-Saksa hyökkäsi ja eteni Valko-Venäjän alueella vuosina 1941-44. Jo Stalin oli kurittanut valkovenäläistä väestöä, vihaamaansa älymystöä ja itsenäisiä talonpoikia. Kuitenkin Neuvostoliiton pioneerikasvatuksen saaneet lapset muistelevat sotaa edeltävää aikaa rauhallisena perhearkena. Saksalaisille nämä historian polut ovat kauhea näyttämö, niin petomaisilta polizeit lasten silmissä näyttivät mustine takkeineen, raudoitettuine saappaineen, koirineen ja säälimättömine nauruineen hirmutekojen keskellä. Natsien rotuopit ja ideologia tekivät sadismista normin.

Lapsuus meni minulta ohi. Lasten muistot ovat täynnä yksin jätettyjä orpoja, kuusivuotias pakenee kaksivuotiaan kanssa. He ja satunnaiset uudet huoltajat syövät mitä vain. Mukana on myös erään Leningradin piirityksen kokenut tyttö, joka muistelussaan pyytää anteeksi koiralta ja kissalta, jotka perhe söi. Kissassa oli ruokaa koko kuukaudeksi. 

Saksalaiset teloittivat, polttivat tai veivät keskitysleireille suuren osan ihmisistä, mutta valituille oli muita suunnitelmia. Vaaleita ja pitkiä suosittiin. Yhden tytön vaaleakiharainen pikkusisko kelpasi verenluovutukseen. Siihen hän myös kuoli, kuihtumalla pois.

Paljon on myös hyviä ihmisiä, äitejä, jotka ovat aina valmiita ottamaan orvot lapset omikseen. Tätejä ja uusia tätejä, jotka yrittävät pitää lapset hengissä ja piilotella heitä. Äitejä, jotka kieltävät lapsensa, ettei heitä teloitettaisi partisaanin lapsina.

Kaiken keskellä pikkulasten loputon optimismi.

Palasin taas Minskiin... Ja tutustuin Kimiin. Tapasimme kadulla. Kysyin: "Kenen luona asut?" Ja hän vastasi: "En kenenkään." "Asutaanko yhdessä?" "Asutaan vaan", hän sanoi ilahtuen, sillä hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Niinpä me ryhdyimme asustamaan professori Golubin hylätyssä asunnossa.

Joukossa on myös lapsi, joka lakkasi puhumasta seitsemään vuoteen. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa
Последние свидетели, 1985, suomentanut Pauli Tapio

WSOY/Tammi, 2026, 364 s

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Kansi Laura Noponen Kuvat Shutterstock Rawpixel

Kaksi aiempaa teostaan Anna Soudakova on kirjoittanut omasta historiastaan ammentaville aiheille, Neuvostoliiton Leningradissa syntyneenä ja Turkuun lapsena muuttaneena. Uusimmassa romaanissaan Haikara levittää siipensä hän kohdistaa katseen Neuvostoliiton/Venäjän naapurivaltion, Valko-Venäjän lähihistoriaan, perheiden ja sukujen kokemuksiin. Aikajana kulkee 1990-luvulta 2020-luvulle, välissä on kaksi sukellusta sodan aikaan vuosina 1942 ja -43, jolloin saksalaiset miehittivät maata ja valtion päämies, viiksimies vaihtui toiseen. Luvut on nimetty niissä vaihtuvien päähenkilöiden mukaan, joiden elämää valaistaan yhtenä vuotena. 

Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kuin vain halutessaan jotakin.

Sisarukset Andréi ja Sveta kasvavat Valko-Venäjän köyhällä maaseudulla perheessä, jossa vanhemmat antavat periksi, eivät enää jaksa. Isä joutuu ensin piilottelemaan ja katoaa näkyvistä, äiti juopottelee. Koirasta ja isoäidistä löytyy pientä iloa. Isoveli toimii kaoottisissa oloissa pikkusiskolle vanhempana, kunnes heidän tiensä eroavat. Sitä ennen Andréi on saanut kokea maanmiestensä tilanteen moskovalaisen asianajajan palatsin työmaalla, orjatyövoimana. Andréi pakenee maasta, Svetan adoptoi enon perhe Minskiin. Siellä Sveta kasvaa oppositiohenkisen enonsa kodissa.

Vanhemmasta sodanaikaisesta historiasta isovanhempien kohtalot kertovat masentavasta nujertamisesta tyrannin saappaan alle vuosikymmenestä toiseen. Ja siitä, kuinka perheen jäsenetkin riitautuvat, kun diktaattorit asettavat ihmiset mahdottomien valintojen eteen. Tapa tai tule tapetuksi. Saksalaiset olivat yhtä tehokkaita juutalaisten vainoamisessa Valko-Venäjän maaseudulla kuin omissa getoissaan. Perheenisä voi nähdä natsit venäläisiä parempina, koska he sallivat paikallisen kulttuurin ja kielen. Stepanida näkee luokkakaverinsa Rivan aidan takana muiden kylän tuttujen kanssa. Aamulla juna on vienyt heidät.

Nykyajassa tapahtumat ajoittuvat Valko-Venäjän kasvoiksi maailmalla nousseen Aljaksandr Lukašenkan edelleen jatkuvaan kauteen. Patrioottina itseään pitävän diktaattorin aikana valkovenäjän, movan puhumista ei suosita. Se on junttien ja rikollisten kieltä, on arvokkaampaa puhua venäjää. Valko-Venäjällä harjoitetaan samaa kielipolitiikkaa, jota on harjoitettu Ukrainassa. Maassa, jota ei ole olemassa, ei ole myöskään omaa kieltä. Venäjän valtion johto on aina etsinyt ja löytänyt vasallivaltioissaan oikeat kumppanit kyykyttämään omaa kansaa. Eikä Venäjä ole ainoa, joka yrittää juuria valkovenäjää, puolalaisetkin yrittivät sen hävittää ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Romaani kertoo unohtunuttakin historiaa. 

Andréin ja Svetan kautta romaani tarkastelee eri tapoja suhtautua diktatoriseen valtioon. Toinen valitsee maanpakolaisuuden, joka ei ole helppo tapa, se vaikeutuu jatkuvasti. Andréi kulkee Puolasta Saksaan, Norjasta Suomeen. Älypuhelin helpottaa myöhemmin sisarusten yhteydenpitoa, vaikka välit tulehtuvat välirikon partaalle. Aktivisti näkee maastapaon petturuutena ja pelkuruutena. Mutta kun ruuvi kiristyy kiristymistään, se voi olla myös ainoa tapa elää ja hengittää. Parempi kuin lamaantua ja yrittää selvitä - joutumatta vankilaan ajattelusta.

Soudakova kuvaa läheltä rohkeita ihmisiä, näyttää heidän ajattelunsa ja tunteensa ymmärrettävästi, heidän ahdinkonsa tuntee nahoissaan. Nuoret yrittävät elää ikänsä mukaista elämäänsä; ystävystyä, rakastua, juhlia, syödä ja juoda. He haluavat tehdä oikein, vaikka se on tehty äärimmäisen vaaralliseksi. Valko-Venäjän nykyolot ovat meille dystooppisia, toisille todellisia. Siksi siitä on tärkeää lukea. Vahvaa johtajaa ei kannata haikailla.

Anna Soudakova kirjoittaa kuulasta kieltä. Valkovenäläisiä ruokapöytiä, puutarhoja, ihmisten arkea ja juhlaa kuvataan tarkoin yksityiskohdin, blini ja leipä tuoksuu. Lukiessa ihmettelinkin, mistä tämä kaikki koetun oloinen runsaus on peräisin. Ilmeisesti valkovenäläiseltä puolisolta.

- Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024, 335 s

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš (s. 1948), sittemmin kirjallisuuden nobelisti (sitä ennen palkittu jo Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Puolassa), kulki 80-luvun alussa nelisen vuotta silloista Neuvostoliittoa ristiin rastiin ja keräsi haastatellen ja kirjeitse naisten kokemuksia toisesta maailmansodasta eli siellä Suureksi isänmaalliseksi sodaksi kutsutusta sodasta. Sota loppui voittoon natsi-Saksasta, mutta tuli mittaamattomien kärsimysten kautta; miljoonien elämät katkesivat kesken kammottavassa verilöylyssä.  Kirjassa ei esiinny ainoatakaan negatiivista näkemystä Neuvostoliitosta, isänmaasta tai sen silloisesta isästä, Stalinista. No, huomasinkin lukeneeni sensuroitua kirjaa. Harmi, uudempi laajennettu painos on näköjään ilmestynyt 2017. Harmi senkin takia, että uudempi suomentaja on Pauli Tapio, jonka hienoista Dovlatov-käännöksistä olen nauttinut.

Sodalla ei ole naisen kasvoja -romaani kertoo  naisten kokeman suorina sitaatteina haastatteluista ja kirjeistä.  Kuinka oikein naiset yksityiskohtia muistavat, se on sivuasia, siellä he olivat, ja he ovat oikeita ihmisiä, eivät Gogolin sieluja. Suuri osa naisista on isovanhempia, monet myös leskiä, mutta myös lapsettomia sodan sairastuttamia tai sodassa kaatuneen rakastettunsa muistosta kiinni pitäviä naimattomia, siellä edelleen eläviä. He elävät Minskissä, Kievissä tai Moskovassa eikä kukaan heistä muista mitään niin tarkkaan kuin kaiken sodassa kokemansa, siitä he näkevät pahimmat unensa vuosikymmenten jälkeen. He kantavat mitalirivistöjä juhlapuvuissaan kertomassa sankarillisesta toiminnasta, mutta myös katkeria kokemuksia sotaan rintamalla osallistuneeseen naiseen kohdistetusta ristiriitaisesta suhtautumisesta siviilissä ja sodan jälkeen. Sillä sankaruudella on tuhannet kasvot, sanoo Aleksijevitš.

Tässä kirjassa puhuvat vaimot, äidit, tyttäret ja siskot omasta sodastaan. Hyvin moni lähti, pyrki ja pääsi sotaan vapaaehtoisena, hyvin nuorena, jopa vain 16-17-vuotiaana tyttönä, pitäen kunnia-asianaan osallistua maahan tunkeutuneen vihollisen kukistamiseen. Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon vuonna 1941 ja naisia liittyi vapaaehtoisina kaikkiin aselajeihin, lentäjistä panssarijoukkoihin, sotamiehistä lääkintämiehiin, ratsuväkieskadroonasta panssariyksikön kenttäautokorjaamoon. Noille naisille rasitus oli moninkertainen, kun osallistuminen oli ainakin päällisin puolin vapaaehtoista, mutta oli osoitettava jaksaminen ja riittäminen sekä kotirintamalle että miehille rintamalla. Naiset raahasivat isoja haavoittuneita miehiä rintamalta sairastuville ja hoitivat heitä vuorokaudet ympäriinsä aina pienenevillä ruoka-annoksilla. Amputointileikkauksia tehtiin alkeellisissa oloissa. Eloon jääneet olivat itsekin sairaita tai kuumeisia tai ainakin nälkäisiä. Uusi päivä toi uusia nuoria kuolemaan, iltaan mennessä heistä oli murto-osa elossa, kuolleita haudattiin häthätää. - Mitä kuoleminen hyödyttää, ei tarvitse noin vain kuolla, olivat erään äidin sanat nuorilleen.

Sirpaleisista kertomuksista ei rakennu järjestynyttä kuvaa, kuten ei kaoottisesta tappamisesta voikaan muodostua. Sillä tavalla kirja kertookin oleellisen sodasta; se ei ollut silloinkaan sitä miltä se sodanjohdon suunnitelmissa kaukana rintamalta näytti, vaan verta, kuolemaa, suolenpätkiä ja irtisahattuja raajoja. Mutta myös rohkeutta, auttamishalua ja omasta luopumista äärimmäisissä tilanteissa. Kirjailija on  ryhmittänyt kertomukset lukuihin ja nimennyt ne haastatteluista otetuilla sitaateilla.  Esimerkiksi "Minä yksin palasin äidin luo", "Se en ollut minä", "Tarvittiin sotilasta...Mutta halutti olla kauniskin", "En voi katsella lasten sotaleikkiä".

Moni kertoo harmaantuneensa rintamalla kaksikymppisenä, joku vain pitkän yövartion jälkeen. Jollakin alkavat ensimmäiset kuukautiset vasta rintamalla. Olen haavoittunut, hän kertoo kersantille. Komppania marssii neljäkymmentä tuntia ja jättää verilaikkuja hiekkaan. Silti naiset kertovat rintaman miesten arvostavasta ja ymmärtävästä kohtelusta. Siviilissä ja sodan jälkeen naisia kohdeltiin tylysti, mitaleista huolimatta heihin kohdistui yleistä epäluuloa, naisilta mustasukkaisuutta ja motiivien epäilyä. Kyllä teidän tekemisenne tiedetään. Kuten kai meilläkin suhtauduttiin lottiin. Myös rintamalla näytti olleen naisia, jotka eivät sallineet itselleen tai muille rakastumista, jota luonnollisesti tapahtui. Ehkä siinä oli myös kateutta mukana, jos ei sitä itselle suotu niin sitten oli helppoa leimata käytös tuomittavaksi suuressa isänmaallisessa sodassa. Ihmiset olivat nuoria ja elämänhaluisia helvetin keskelläkin.

Saksalaisten, jotka romaanissa nimetään enimmäkseen fasisteiksi, näkeminen omilla kulmilla kirvoitti aina uusia vapaaehtoisia, niin monia sikamaisuuksia moni ehti nähdä, ja raportoida heidän tehneen töitään iloisina, hymy huulillaan, joka paikassa itseään huolellisesti pesten. Ennen kuin osallistivat paikalliset kulkemaan edellään miinanraivaajina ja maalitauluina.

Kirjan viimeinen puheenvuoro on minskiläisen lääkintämies, alikersantti Tamara Umnjaginan, joka osallistui Stalingradin taisteluihin. Naisen kokemukset jättivät aisteihin veren hajun kaikkialle, pestyihin lakanoihin, ruokaan, asfalttiin ja taloihin, puihin. Lahjaksi saamaansa punaista puseroa hän ei enää voinut käyttää eikä ostaa lihaa ruoaksi.

Ei ole ihme, että Svetlana Aleksijevitšin romaani ei sopinut Neuvostoliiton sotasankaruuden rakentamiseen, vaan että se joutui sensuroiduksi ja hän itse epäsuosioon voiton tahrijana. Romaani on sodanvastainen eikä tämä sensuroitu versiokaan ylistä sosialismin saavutuksia sodassa - vaikka sensurointi ehkä sittenkin näkyy paikka paikoin siloteltuna puhdasotsaisuutena. Tällaisenakin se antaa äänen naisten unohdetuille muistoille, jotka monet haluaisivat unohtaa mutta eivät voi. Sen takia se tuo myös mieleen keskitysleirin kauhut kokeneen Jorge Semprunin teoksen Kirjoittaminen tai elämä. "Nauhoittimeni on kidutusväline."

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja
U voiny - ne zenskoje litso, suomentanut Robert Kolomainen
Kustannusliike "Progress", SN kirjat Oy, 1985, 287 s