Klassikkohaaste 22. Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää

Kun ihmiset voivat vaaratta vihata, heidän typeryytensä on varmalla pohjalla, vihan syyt syntyvät itsestään.

Louis-Ferdinand Célinen läpimurtoromaani Voyage au bout de la nuit  (Matka yöhön) ilmestyi vuonna 1932. Kauniisti soivan ranskankielisen nimen Jukka Mannerkorpi suomensi Niin kauas kuin yötä riittää. Céline (kirjailijanimi on isoäidin etunimi, oik. nimi Destouches) haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1914 eikä enää palannut rintamalle. Sodan jälkeen hän opiskeli lääketiedettä ja matkusti Afrikassa ja Yhdysvalloissa. Palattuaan Ranskaan hän hoiti lääkärin tointa Pariisin köyhälistökortteleissa. Niin kauas kuin yötä riittää pohjaa omaelämäkerrallisiin kokemuksiin. Kirjailijan alter ego, antisankari, minäkertoja Ferdinand Bardamu seikkailee suunnilleen samoja reittejä.

Romaani keräsi ilmestyttyään huomiota provokatiivisella tyylillään, mustalla huumorillaan ja siekailemattomalla, paikoitellen alatyylisellä kielellään. Célinestä tuli kirjallinen tähti ja esikuva monelle kirjailijalle, Ranskan nykykirjailijoista on mainittu Michel Houellebecq. Häntä on kutsuttu proletariaatin Marcel Proustiksi. Maine tahriintui pahasti toisen maailmansodan aikana hänen asettuessaan natsien puolelle ja kirjoitettuaan useita antisemistisiä kirjoituksia. Toisaalta hän myös pilkkasi saksalaisten arjalaisoppia. Hän kielsi holokaustin eikä perunut kantojaan myöhemminkään, vaikka joutui sodan jälkeen kollaboraattoriepäilyistä vankilaan vuodeksi - joten tahra jäi pysyväksi. Tieto ei voi olla vaikuttamatta lukiessa. 

Olisin mielelläni heittänyt majuri Pinçonin ja hänen santarminsa haiden sapuskaksi että olisivat oppineet elämään; ja hevosenikin saman tien pois kärsimästä, sillä ressukallahan ei enää ollut selkää ollenkaan---

---Mutta hevoset ovat paljon kärsivällisempiä kuin ihmiset. Eläin suorastaan aaltoili. Se piti aina jättää ulkoilmaan. Sisätiloihin levisi sen haavoista niin paksu löyhkä että oli läkähtyä. Satulaan nouseminen teki sille niin kipeää että se köyristyi kuin kiltteydestä vatsa polviin saakka.

Alun raadolliset sotakokemukset palauttavat mieleen hänen postuumisti julkaistun romaaninsa Sota. Kuvaukset näyttävät sodanvastaiselta manifestilta; niin tolkutonta on tappaminen ja kuoleminen minkään vuoksi Bardamun silmissä. Haavoittuneen Bardamun matka yöhön jatkuu Afrikan viidakoihin, ranskalaiseen siirtokuntaan. Joseph Conradin Pimeyden ydin välähti mielessä, vaikka en edes ole lukenut sitä, arvioita vain. Ja elokuva Ilmestyskirja. Nyt.

Matka Yhdysvaltoihin saa malariatartunnasta unenomaisen kuvauksen ja päätyy Yhdysvaltojen suurkaupunkien - New York, Detroit -kortteleihin. Kuvitelkaa, että heidän kaupunkinsa seisoi pystyssä. New York on pystykaupunki. Fordin autotehtaan liukuhihnalla Bardamu kokee uuden teollisen ajan epäinhimillisenä. Lukiessa mieleen nousi kuvia Chaplinin Nykyajasta. Pariisiin palattuaan köyhien lääkäri on yhtä köyhä kuin potilaansa, joita hän ei edes henno laskuttaa. Epäonnistuminen lavantautiin kuolevan Bébert-pojan parantamisessa saa turhautuneen Bardamun lopullisesti lähtemään köyhästä Garenne-Rancyn esikaupungin korttelista. Mies päätyy lääkäriksi mielisairaiden hoitolaan, myöhemmin sen johtajaksi.

Ajankuva on täyteläistä, synkkiä näkymiä valaisevat lähinnä kohdatut naiset. Seksin iloja mies osaa arvostaa, mutta sitäkin vaikuttavampia ovat suuret rakkaudet, suurimpana prostituoitu Molly Yhdysvalloissa. Naisen ihanuutta, kauneutta ja sydämellisyyttä Bardamu ei lakkaa ylistämästä, niin että tuntee syyllisyyttä kehnommasta luonteestaan. Sen sijaan Robinson -nimisestä entisestä rintamakaverista kehkeytyy riesa, joka ripustautuu Bardamun kintereille, enimmäkseen oman epäonnensa seppänä. Tämän tempoileva naissuhdekin kaatuu Bardamun niskoille.

Päällimmäisenä Bardamun tunteissa näkyy kasvava vihamielisyys ja vastenmielisyys ihmiskuntaa kohtaan yleisesti. Yö jota kohti matkataan täyttyy nihilistisillä tiivistyksillä. On kuin päähenkilö pakottaisi sammuttamaan itsessään kaikki vähäisetkin lämpimät tunteet kasvavan kyynisyyden tieltä. Elämänasenteessa voi nähdä kammottavassa sodassa särkyneen mielen. Mies kokee koko ihmiskunnan omaan kuonaansa uppoavana, itsensä muiden mukana.

Kertomuksen sävy tummenee alkupuolen hirtehisistä hohotteluista loppupuolen toivottomuuteen. Antisemitismiä en tässä havaitse, mutta riittämiin laaja-alaista vihaa. Bardamu suhtautuu silti moniin köyhiin kanssakulkijoihinsa lämmöllä, mutta joutuu ihmisiä havainnoidessaan usein pettymään, kuten itsekkääseen ja aina valittavaan riesaansa, Robinsoniin. 

Rakkaus ja hyvyys ovat niin harvinaisia, että sellaisen kohtaaminen on lähes käsittämätöntä. Matkoillaan Bardamu kohtaa muutaman hyvän ihmisen, Afrikan tappavassa luonnossa suloisten hiekkakukkien keskellä ja Detroitin pimeillä kaduilla. Sekin saa hänet entisestään masentumaan ja potemaan syyllisyyttä. Kuinka kukaan jaksaa olla hyvä tässä kaameassa maailmassa!

Céline kirjoittaa tunteista tiheää ja niitä nerokkaasti sanoittavaa kieltä. Niin kauas kuin yötä riittää rikkoi ilmeisesti aikoinaan romaanin kerrontatavan samalla tavoin kuin maalaustaiteessa ekspressionismi tai kubismi. Sodassa kuolevien ihmisten ja eläinten löyhkä, afrikkalaisen yön hyttysarmeijoiden surina, autotehtaan öljyn hajussa liukuhihnalla uupuvien työläisten lika ja hiki, nälkäisten köyhien intohimot ja juonittelut - koko tuon ajan kovien kokemusten liikkuvan  virran se kuvaa ainutlaatuisella tavalla ja suvereenilla tyylillä.

Jukka Mannerkorpi suomensi romaanin ensimmäistä kertaa 20-vuotiaana ja uudelleen yli 60-vuotiaana. Luin tuon vuoden 2012 uusintaversion, joka on ilmeisen onnistunut, hieno suomennos.

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle vastaavalle Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalle.

Tämä oli 15. kerta kun osallistuin klassikkohaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteessa nämä:

• Edgar Lee Masters: Spoon river antologia 
  
• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
  
• Vladimir Nabokov: Lolita 
  
• Simone de Beauvoir: Mandariinit I-II 
  
• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 
  
• Albert Camus: Sivullinen
  
• Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin 
  
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  
• Don DeLillo: Valkoinen kohina 
  
• Henry Roth: Vaikkapa unta 
  
• Henry James: Washingtonin aukio 
  
• Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki 
  
• E.L. Doctorow: Ragtime 
  
• James Joyce: Dublinilaisia 
  
• Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
  

Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
Voyage au bout de la nuit, 1932, suomennos Jukka Mannerkorpi
Siltala, 2012, 547 s

Louis-Ferdinand Céline: Sota

Kun näin ne niin läheltä aloin kuvitella kaikenlaista, että taistelu alkaisi uudestaan. - Hurray! kailotin heti kun näin ne. Hurray! Nyt tiesin että ne olivat englantilaisia. - Hurray! ne vastasivat. Niiden upseeri tuli meitä kohti. Kehui minua. - Brave soldier! Brave soldier! se sanoi. Where do you come from? Enpäs ollutkaan ajatellut mistä minä olin coming from. Paskiainen pääsi yllättämään.

Tutustuin ranskalaiseen klassikkonimeen Louis-Ferdinand Célineen tietämättä hänen teoksistaan mitään. Sen verran olen lehdistä lukenut, että tiesin antisemitismi-syytteistä toisen maailmansodan aikoihin. Sitä en tiennyt, että hän on tyyliltäänkin tyyppiä kauhukakara, rääväsuu. Ja että jo muutaman sivun tuoretta suomennosta, Sotaa luettuani etsimättä tuli mieleen ranskalainen nykykirjailija Michel Houellebecq. Uskon, että Céline on hänelle läheinen esikuva. Saman tyyppinen häijyn pilkallinen asenne ja synkkä nauru kaikelle kajahtelee kertomuksesta. Sota on löydetty julkaisua varten vasta vuonna 2022. 

Kuusikymmentä vuotta Célinen kuoleman jälkeen tuli Ranskassa päivänvaloon useampi kokonainen käsikirjoitus, jotka oli varastettu kirjailijan asunnosta Pariisin vapauttamisen jälkeen 1944. Kirjailija itse oli paennut Saksaan kirjoitettuaan miehitysaikana antisemitistisiä pamfletteja ja esiinnyttyään saksalaismielisesti. Sota on löydetyistä käsikirjoituksista ensimmäinen, kirjoitettu vuonna 1934 eli kahden Célinen tunnetun suurromaanin välissä. (takalieve)

Célinen poliittiset mielipiteet myötäilivät sittemmin natseja, mutta se ei poista kirjallisen tyylin ansioita. Minäkertoja Ferdinand kuvaa usein karkean alatyylisesti haavoittumistaan ja siitä selviämistä Belgian rintamalla lähellä Ypresiä, Länsi-Flanderissa. Asemasota jäi jauhamaan sille paikkakunnalle neljäksi vuodeksi. Lähistölle sijoittui Peurdu-sur-la-Lysin sotilassairaala, jonne kirjailija onnistuu pelastautumaan ruumiiden keskeltä rintamalta. Romaani ei nimestään huolimatta ole varsinaisesti sotaromaani, vaan kuvaus sodan seurauksista, ihmisistä fyysisten ja psyykkisten vammojen keskellä, rauhan tilan kadottua näköpiiristä pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Katja Ketun Kätilöä (elokuvan olen nähnyt). Korjaus 21.6.: oho muistin väärin, olenpas lukenut. Siinä kuoleman läheisyys vahvistaa eloon jääneiden elämänhalua tai ainakin seksuaalista halua. Sodassakin nuoret pahasti haavoittuneet miehet ja heitä hoitavat naiset hehkuvat kiimoissaan. Kaikkien tavoitteet näyttävät kohdistuvan ainakin sen paineen purkamiseen, vaikka jalka kuoliossa tai pää täynnä tykkien jylinää. Kuten Ferdinandilla, jonka korva on vaurioitunut rintamalla. Sain sodan pääni sisään, ja sinne se jäi. Sotasairaalassa joutuu käymään kamppailua seksuaalisesti yliaktiivista, mutta samalla perverssiä hoitajaa ja leikkaushaluista lääkäriä vastaan. Sadistisen hoitajan erikoisosaamista on potilaiden katetrointi. 

Sairaalassa ei myöskään ole turvaa epäilyksiltä, onko potilas oikeasti vammautunut vai onko kenties ampunut itseään jalkaan enemmiltä taisteluilta välttyäkseen. Onko ehkä kyse rintamakarkuruudesta ja vartiopaikan jättämisestä. Kaikki epäilyt antavat tässä sodan korjauspajassa aihetta kiristykseen ja kaupankäyntiin. Ferdinand osoittaa oveluutta perverssin hoitajan suhteen, jolla on kielletty salaisuutensa sairaalan kellarissa.

Méconille oli pahempi tapaus, se halusi poistaa luodin minusta. Tihrusteli joka aamu suuhun ja korvaan erikokoisilla tähystimillä, silmät kiiluen. - Ferdinand, se on nyt vain uskallettava poistaa...Muuten teidän korvanne on mennyttä...ja mahdollisesti myös päänne.

Ferdinandin onni kääntyy ja arvostus nousee, kun hän saa yllättäen kunniakirjan urhoollisesta toiminnasta rintamalla - josta hänellä itsellään ei varsinaisesti ole havaintoa. Antisankari ei itse otakaan sitä uskoakseen, mutta käyttää tilannetta päättäväisesti hyväkseen. Voin tunnustaa etten epäröinyt hetkeäkään. 

Célinen nihilistinen kertomus hohkaa sodan hulluutta. Mitään moraalia ei ole, kun pitää keskittyä pitämään henkiriepunsa mielettömän tappamisen keskellä. Minäkertoja on kyyninen, mikään ei ole pyhää, ainoa tavoiteltava on hetken mielihyvä. Kaiken loppu on todennäköisesti kulman takana. Jalkavaivaisen kaverinsa kanssa Ferdinand raahautuu kaupungin kapakoihin, joissa punovat juonia yhdessä prostituoitujen kanssa brittiupseerien rahojen nyysimiseksi. Kuva naisista romaanissa on raadollinen (toisaalta se on samanlainen miehistäkin): he houkuttavat nälkiintyneitä miehiä, mutta ovat kovia, ahneita ja panevat miehet polvilleen. Heistä Ferdinand vaikuttaa kuitenkin löytävän hieman itseään muistuttavan mademoisellen, joka osaa järjestää sekä omat että itseään miellyttävän miehen asiat. Näin naiskuva saa lopulta positiivisen käänteen: ihana Angèle vaikuttaa toimivan määrätietoisesti ja fiksusti huiputtaessaan sodassa pulskasti voivia brittiupseereita.

Sodan hengästynyt kerronta välittää kaoottisen tunnelman autenttisen oloisesti. Se on makaaberi, mustan huumorin värjäämä pienoisooppera savuavien raunioiden ja mätänevien ruumiiden keskeltä. Sodan järjettömyyden todiste tämäkin kokijan kirjoittama romaani.

Ville Keynäs on suomentanut romaanin loisteliaasti. Osuvia ilmauksia on ilo lukea enkä ihmettele, että Célineä on pidetty suurena uudistajana. Hänen maineensa kärsi kolauksen natsisympatioista, mutta kerronta on edelleen ajatonta ja vangitsevaa.

Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Louis-Ferdinand Céline: Sota 

Guerre, 2022, suom. Ville Keynäs

Siltala, 2024, 155 s.