Emmanuel Carrère: Limonov

Jukka Mallinen oli päivän Hesarissa kirjoittanut muistokirjoituksen Eduard Limonovista, joka kuoli Moskovassa 17. maaliskuuta. Olen lukenut hänestä kirjoitetun elämäkerran toukokuussa 2013. En nyt nosta tätä esille "hänen kunniakseen", vaan koska tyyppi eli sellaisen seikkailijan elämän että myös tämä ranskalaisen Emmanuel Carrèren hänestä kirjoittama teos on monella tavalla mielenkiintoinen ja jännittävä. Mallisen muistokirjoituksessa Limonov kerrotaan nimitetyn "D´Annunzioksi kolhoosin pihalla" ja hänen "Taisteluaan" verrataan Henry Milleriin, Jack Kerouaciin tai Loui-Ferdinand Célineen. Tuosta poliittisesta epäkorrektiudesta tulee mieleen vielä yksi nimi: Peter Handke, joka on saanut serbinationalisteja myötäilevästä poliittisesta asenteestaan kritiikkiä.

Ranskalainen kirjailija on kirjassaan tehnyt puolifiktiivisen elämäkertateoksen venäläisestä pahasta pojasta, Eduard Limonovista jonka elämän käänteistä riittäisi usempaankin kirjaan. Sen verran levottomasti on tie kulkenut synnyinseudulta Venäjältä, s. 1943, huligaaniksi, runoilijaksi, pakolaiseksi, newyorkilaisen miljonäärin hovimestariksi, kodittomaksi pummiksi samoille seuduille, sissisotilaaksi Serbian puolelle, juhlituksi kirjailijaksi, radikaaliksi stalinistiksi, poliittiseksi vangiksi ja nyt Venäjän kansallisen bolsevikkipuolueen johtajaksi eli siis Putinin opposition leiriin.

Punaisena lankana kulkee jotenkin lapsellisen oloinen näyttämisen halu, jossa oleellisena on imago kapinallisena vaikka missä porukoissa, selviäminen ankeissa oloissa omin voimin ja näyttävät, seksikkäät ja paheelliset naiset. Elämäntaiteilija. Kirjailija seuraa kohdettaan sympatisoiden mutta osittain myös kriittisesti. Kirja palkittiin Ranskassa  Prix Théophraste-Renaudot -palkinnolla.

 Pentti Stranius/Agricolan kirja-arvosteluissa:

  Siinä Limonov kumppaneineen on osa sellaista outoa Venäjää, jota emme tunne (ellemme osaa venäjää). Perianarkismia ja nihilismiä. Venäläinen anarkismi ei aina avaudu suomalaisille eivätkä kaikki toisinajattelija-venäläiset ole hylänneet neuvostoajan parhaita puolia eivätkä sitä ”marginaalista korkeakulttuuria” mitä Limonov kaikessa ristiriitaisuudessaan edustaa. Hän on ilman muuta merkittävä kirjailija ja kulttihahmo. Kaikki hänen kaltaisensa omituiset kulttuuripersoonat eivät ole useinkaan läntisessä talutusnuorassa, vaan paremminkin hengittävät vaikutteita syvältä sisä-Venäjältä, slaavilaisuudesta.

Limonov kurkottaa jonnekin Mihail Bahtinin suuntaan, sillä itse katson, että hän on aika tyypillinen ”jumalhullu” (jurodivyi) uuden Venäjän historiassa. Keskiajan jumalhullujen kriittisen perinteen nykyhetkeen siirtäjä. Näitä suorapuheisia ”hulluja” tarvitaan ja erityisen merkittäviä he ovat murrosaikoina. Tänään eletään sellaista aikaa: Venäjä ei pysähdy Putiniin.