Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Kansi Tuomo Parikka

Olin kuulevinani äännähdyksen siltä puolelta. Haukotteliko joku? Kuulostanko teistä keittokirjalta? No sellaista elämäni joka tapauksessa oli: kanaa ja rustoa ja  jatkuvaa vahtimista ja varomista, etteivät perunat palaisi pohjaan, ettei hulluus pinttyisi kalloon, etteivät silmät pullahtaisi ulos kuopistaan. Pesin perunat ja leikkasin ne kuorimattomina ohuiksi viipaleiksi. Levitin ne posliinivuokaan, pirskotin päälle oliiviöljyä, maustoin rosmariinilla ja suolalla. Kahdeksalta olisi perunoiden vuoro. Ja kaikki olisi valmista puoli yhdeksään mennessä. 

Estela Garcia, kertoja, muuttaa Chilen köyhältä maaseudulta, yksinhuoltajaäitinsä luota ja ryhtyy varakkaan perheen kotiapulaiseksi ja siivoojaksi. Äiti ei haluaisi tyttären lähtevän, mutta tytär suunnittelee ansaitsevansa paremmin pääkaupungissa, Santiagossa ja palaavansa myöhemmin auttamaan äitiä. 

Isäntäperheen lääkäri-isän välinpitämättömyys ei välttämättä ole töykeyttä, nainen on vain isännälle käytännössä näkymätön. Don Juan Cristóbalin silmät ovat taivaansiniset, melkein samanväriset kuin kaasuhellan liekki. Juristi-äiti on raskaana ja synnyttää pian tyttövauvan, Julian. 

Seitsemän vuoden ajan Estela hoitaa kotia ja tytärtä, kaunista mutta yhä vaikeammin kasvatettavaa. Tytär tulee kuolemaan, se selviää heti alussa. Kuten sekin, että Estela kertoo tarinaansa lasin takana istuvalle ja nauhoittavalle kuulustelijalle.  Arvoituksellinen alkuasetelma luo latautuneen tunnelman. (Aika osuvasti tässä blogissa nähdään yhtäläisyys Nabokovin Lolitaan  ja Humbertiin, joka kertoo vangittuna oman tarinansa.)

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin romaanin perheestä ja ympäristöstä, eteläamerikkalaisesta suurkaupungista, tuli oitis mieleen hieno meksikolainen elokuva Roma (ohj. Alfonso Cuarón). Niitä yhdistää sama köyhemmän ja mitätöidyn kansanosan näkökulma. Joidenkin yltäkylläinen todellisuus näyttää groteskilta kun samanaikaisesti päähenkilön kokemus kertoo loputtomasta raadannasta hengissä pysymiseksi ja samalla jatkuvasta näkymättömyydestä.

Puhtaassa kertomukseen kietoutuu heti tummempia sävyjä, alkaen tulevasta tytön kuolemasta, joka riippuu pilven lailla kaiken yllä. Vanhemmat panostavat tyttärensä kasvatukseen, heillä on selvät tavoitteet. Älykäs tyttö oppii helposti kirjaimet 3-vuotiaana, isä pakottaa vettä inhoavan tytön uimaan, hän saa helmikorvakorut ja prinsessahameen, joita hän ei siedä. Tyttö inhoaa syömistä, hän on hauras, mutta jääräpäinen ja saa raivokohtauksia. Vanhemmat ovat ymmällään. Heidän päivänsä kulkevat tehtävälistojen mukaan, he ovat tottuneet hallitsemaan arkeaan. Heillä on työpaikkansa muualla, joten Estela kohtaa Julian vaihtuvat mielentilat, kaiken potkimisen, huutamisen ja kiusan päivittäin, tytön tultua koulusta. 

Kotiapulaiselle on kodissa järjestetty oma nurkkaus, maitolasilla keittiöstä erotettu ikkunaton huone. Palvelija pysyy perheessä palvelijana, ja sellaisena hänet kasvaa näkemään myös tyttö. Julia tietää, että hänellä on valta. Hän osaa kiusata kotiapulaista, kun siltä tuntuu. Estela ei haluaisi kiintyä tyttöön, mutta lapsi on lapsi, heille tulee yhteisiä kokemuksia, takapihan kulkukoirakin, joka on oikeastaan Estelan salaisuus ja tärkeä rakkauden kohde. 

Estelan kertojan ääni kalskahtaa kylmältä, vihaisuus tihkuu rivien väleistä tavassa, jolla hän kuvaa herran ja rouvan hillittyä ärtymystä ja välipitämätöntä halveksuntaa. Taloa ympäröivä puutarha viikuna- ja luumupuineen elää hieman maagisella tyylillä Estelan mielenmaisemaa myötäillen.

En halunnut nousta. Ropina voimistui. Ilma tiivistyi kosteudesta. Puutarha täyttyisi kotiloista. Liljat alkaisivat kukkia. Sammal luumupuun juurella lisääntyisi. Suljin silmäni ja huokaisin. Ääni muuttui yhä kovemmaksi. En ollut ajatellut, että sade voisi tuoda lohtua.

Rottayhdyskunta katon alla viitoittaa tietä kohti tulevia onnettomuuksia. Taitavasti Zerán kuvaa naisen aistimusten kautta hänen ahdinkonsa syvenemistä kohti odotettavissa olevaa tytön kuolemaa. Jää avoimeksi, kuinka kaikki tapahtuu, sillä siinä vaiheessa lukija on vain Estelan kuvauksen varassa, hänen aamussaan, unettoman yön jälkeen, juoksemassa tyhjiä katuja. Kilisyttämässä kiviä esiliinan taskussa, kuten kiviä kerännyt äitinsä meren rannalla.

Puhdas oli vaikuttava lukukokemus, näkymättömän kotiapulaisen kaiken näkevä kertomus murtuvasta perheestä ja yhteiskuntaluokkien erilaisista todellisuuksista. Emmi Ketosen suomennoksesta voi vain nauttia, aivan täydellistä.

Alia Trabucco Zerán: Puhdas
Limpia, 2022, suomentanut Emmi Ketonen
Tammi/WSOY, 2026, 241 s

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Kansi Jenni Saari

Gandhi sanoi, että silmä silmästä sokeuttaa koko maailman. Muhammad Ali sanoi, että if you kill my dog, you better hide your cat.

Lina Wolffin ihmeellisten kertomusten puutarha täyttyy taas makaaberin mustista kukkasista. Eikä se ole mikään yllätys enää, luettuani häneltä tätä ennen neljä teosta. Ruumiit jotka hautasimme tykittää kahlitsemattoman mielikuvituksen voimalla ja kertomisen ilosta. Sitä Lina Wolffilla enimmäkseen näyttää höystävän leikki rajoja ylittävällä kauhulla tai pöyristyttävällä ällötyksellä.

Nyt ei liikuta Ranskan, Italian tai Espanjan eleganteissa vanhoissa kaupungeissa vaan Skånen maaseudulla Hörbyn kylässä, kirjailijan synnyinpitäjässä, Lundin kaupungin tuntumassa. Kylällä on synkkä historia kidutuskuolemantapauksineen ja itsemurhineen. Itsemurhan tehneistä kuuluisin on seudulla syntynyt kirjailija Victoria Benedictsson, johon kertomuksessa viitataan kirjailijattarena. Hänen haamunsa tuntuu leijailevan tienoolla, joka on täynnä pervoja, pedofiilejä ja vatipäitä. 

Minä olen nähnyt monia sliipattuja pedofiilejä ja vatipäitä istumassa kapakoissa ihan muualla - huomattavasti kosmopoliittisemmissa paikoissa kuten Lundissa, Malmössä tai Tukholmassa - ja noissa kapakoissa vatipäät ovat yrittäneet puvun, kirjakielen ja putsatun ja puleeratun naaman avulla kätkeä todellisen minänsä.

Seutua katsellaan kahden teini-ikäisen, juuriltaan (tervehenkisen?) pohjoisruotsalaisen perheen lapsen silmin. Peggy ja Jolly, minäkertoja, on sijoitettu skånelaiseen perheeseen vanhempien kuoltua liikenneonnettomuudessa. Sijaisäidin ja sijaisisän - joista käytetään näitä nimityksiä alusta loppuun - elämä on karskia: heillä on sikala ja romuttamo, sijaisäiti käy vielä töissä sikojen keinosiementämössä. Pariskunta on onneton, lapsettomuus on painanut, mies hakee seksiä muualta, nainen suree kaikkia keskenmenojaan. Eikä puhe ole kaunista. Pontikka väkevöittää pariskunnan riitoja.

Kylää piinaavat vanhat hirmuteot ja sijaisäiti alkaa keskittyä yhä enemmän omaehtoiseen salapoliisityöhön. Epäiltyjä siunaantuu kohtuullisen tiheään tahtiin, epäilyttävästä divarinpitäjästä kapakassa notkuvaan tyyppiin. Divarinpitäjästä tulee läheinen paljon lukevalle Peggylle. Jolly seuraa sivusta sekä kyläläisten että sijaisäitinsä suoraviivaista toimintaa, jossa on enemmän tekojen kuin ajattelun painotusta.

Myöhemmin pihalla kasvaa omenapuita, joiden alle on haudattu sekä koiria että epätoivottuja tyyppejä. 

Sisarukset seuraavat touhua kasvavan kauhun vallassa, koska fiksuina tyyppeinä *) näkevät elämänkaaren, jota eivät itselleen toivo, mutta heidän mahdollisuutensa irrottautua sijaiskodin mallista näyttävät haastavilta. Lina Wolff ei kuitenkaan jätä mitään ns uskottavan juonen kuljettelun varaan, vaan avaa kertomuksen uusille väylille. Niinpä pihalle pölähtää kaksi chileläistä pakolaista. He eivät ole keitä hyvänsä, toinen on kouluttautunut oikeuslääkäri. Mikä toisaalta taas on hyvinkin uskottavaa, diktaattorit ovat aina ensimmäiseksi vainonneet kouluttautunutta väkeä.

Tappaminen voi olla taidetta, mies selitti - ja olen urallani kohdannut ihmisiä, jotka hallitsevat tuon taiteenlajin. He eivät koskaan puhu tappamisesta eivätkä murhaamisesta. He puhuvat tilien tasaamisesta.

Niin paljon kuin romaanin kansiin onkin painettu ylistyssanoja, ja se voitti vielä Ruotsin arvostetuimman August-prisetin vuonna 2025,  koin Ruumiit jotka hautasimme jotenkin muodottomana kertomuksena Wolffilta aiemmin lukemiini verrattuna. Ruumiita napsahtelee tuon tuosta, kuka kuolee äkillisesti sairastuen, kuka tapaturmaisesti ja sitten ne omenapuiden alle haudatut, puolivahingossa tai määrätietoisesti tapetut. Niiden kohdalla sivistyneiden pakolaisten toimesta viitataan Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen ja kysymykseen onko oikein tappaa muita ihmisiä, koska uskoo tietävänsä heitä paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin. Olisiko siis tässä eräs teemoista tälle kirjalle, jossa puuhakas porukka tekee yhteistyössä selvää jälkeä useasta nilkiksi päättelemästään tyypistä.

*) Luettuani tämän jälkeen muita lukukokemuksia ja myös kirjailijan Helsinki Litin haastattelusta raporttia, löysin kirjailijan oman luonnehdinnan Jollystä, kertojasta. Hän ei ole "penaalin terävin kynä". Tätä en huomannut - mistä se mahtaa kertoa... Minusta Jolly oli vain teini-ikäinen, joka yritti saada selvää aika makaabereista tapahtumista ympäristössä eikä sillä tavalla määrätietoinen tyyppi  kuin Peggy-siskonsa.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme
Liken vi begravde, 2025, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2026, 232 s

Hommage à Banksy Turussa

 The Mystery of Banksy - A Genius Mind näyttely on esillä Turun Telakkarannassa 26.10.26 asti. Julkisuudessa on painotettu sitä, ettei se ole taiteilijan itsensä auktorisoima näyttely. Näyttelyn nähneenä sanon, että jos taiteilija kiinnostaa, tämä on hienosti rakennettu kokonaisesitys Banksyn teoksista ja toiminnasta. Siitä näkee, että tekijöitä on varmasti harmittanut se, ettei suuri osa ihmisistä näe teoksia, jotka näkemisen ansaitsevat. Sen ytimessä on taitelijan arvostus. Tila on juuri oikea tälle taiteilijalle ja kävijä saa joka tapauksessa näin paljon autenttisemman kuvan teoksista kuin netistä googlaamalla. 

Siinäkin mielessä tämän tapainen näyttely on juuri tälle taiteilijalle sopiva, että katutaiteilijalle on ominaista hetkellisyys. Osa töistä on kadonnut - ja se on sopinut hänelle itselleen - copyright is for losers. Jopa niin, että Girl with Balloon -teos silppuuntui huutokauppatilaisuudessa myynnin jälkeen, liukuen silppuna ulos kehyksistä lamaantuneen yleisön silmien edessä. Tilaisuudesta näytetään video teoksen vieressä. Teos myytiin myöhemmin nimellä Love is in the Bin 18,5 miljoonalla punnalla.

Turussa on esillä 150 ei alkuperäistä, vaan taitavasti rekonstruoitua teosta: maalauksia, veistoksia, graffiteja, videoita, tekstejä. Näyttelyn kuraattori on Virginia Jean: Tämä on kiistanalainen näyttely kiistanalaisesta taitelijasta, hän sanoo (TS).