Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Toinenkin matkakirjani syöksyi ihmissuhteiden syövereihin. Jo nimi kertoo kaiken ja ensimmäinen lause: Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme likaisia astioita pöydältä.

Italialla on erityinen paikka sydämessäni, elämässäni. Se ei Suomessa ole kovin epätavallista. Italian, italian kielen ja Italian ruokakulttuurin harrastaminen on meillä ollut kauan suosittua. Olen käynyt kielikursseilla 80-luvulta alkaen ympäri Helsinkiä. Sitä kautta itse asiassa tutustuin aina uusiin kaupunginosiin kun sinne suuntaan silloin muutimme: Eira, Kaisaniemi, Taka-Töölö, Etu-Töölö, Kaartinkaupunki, Malmi, Kallio, Oulunkylä ja Espoon puolella Leppävaara - työväenopistoa, iltaoppikoulua, yliopistoa, kesäyliopistoa. Vielä kurssit Firenzessa ja Bolognassa. Olen tutustunut kursseilla suomalaisiin ja italialaisiin. Työssänikin olin säännöllisesti tekemisissä italialaisten kanssa. Olivat hyvin ystävällisiä ja auttavaisia ja lausuivat kohteliaisuuksia kielitaidosta - päinvastoin kuin ranskalaiset, jotka eivät salli harrastelijoiden pahoinpidellä kieltään.

Bolognassa asuin calabrialaisen naisen luona, jolla oli luonaan asumassa myös veljensä parikymppiset lapset. En ole koskaan palellut yhtä paljon kuin siinä asunnossa lokakuun alussa. Nukuin villapuserossa, myssy päässä. Perhe ei kiinnostunut minusta, tunne oli molemminpuolinen. Mitä lienevät Calabrian mafiosojen jälkeläisiä, purin päiväkirjalleni. Kurssilla tutustuin villiin sveitsiläiseen naiseen, jolla oli tulenpalava suhde nuoremman italian opettajansa kanssa. Kävimme yhdessä syömässä ja keskustelimme illallisella kuin 3-vuotiaat. Sillä tasolla oli silloin yhteinen kielemme italia.

Tämä oma Italian historiani heräsi eloon Elena Ferranten kirjasta 'I giorni dell'abbandono' josta luin ensinnä Mari A:n blogista. Kiinnostavaa kurkata italialaisen nykynaisen elämään. Teema on tietenkin paikasta ja ajasta riippumaton: rakkauden loppu. Mario, hyvin toimeentuleva perheenisä jättää perheensä: kotia, lapsia ja Otto-koiraa hoitavan vaimonsa Olgan ja kaksi lastaan nuoren naisen takia. Siitä alkaa Ferranten sairaskertomus. Nainen on perheelleen omistautunut, omat ura-ambitionsa jättänyt ja siksikin neljän seinän ja mielensä vanki. Olga käy ensin takaisinvalloitustaistelua miehestään hoitamalla itseään ja kotiaan entistä paremmin, ollakseen entistä houkuttelevampi. Taktiikka ei toimi eikä mikään pysy enää hallinnassa. Vihan ja nöyryytyksen muste leviää, mennyt rakkaus ja onni on pirstaleina. Olgan kamppailu lähellä psykoosia, harhaisessa maailmassa, jossa lapset ja koirakin alkavat kantaa enemmän vastuuta kuin omia juoniaan punova äiti, on kiusallisen terävästi kuvattu. Sen seuraaminen yhä hauraammaksi käyvän päähenkilön nahoissa alkaa herättää pahoinvointia, vähän samoin kuin käy itsepetokselle rakentuvaa rakkauttaan vaalivan päähenkilön seurassa Lena Anderssonin romaanissa Omavaltaista menettelyä.

  Ateriavalintani Espanjassa eivät aina onnistuneet. Prego: musta risotto nilviäisillä. Puuttuu enää myrkky. Kuin suoraan epätoivoisen naisen keittiöstä.          

Ferrante kirjoittaa hyvin konkreettisesti ja selkeästi. Pienet arjen yksityiskohdat kuvittavat hylätyn naisen kurjuuden eläväksi. Lukot vaihdettuaan epäkäytännöllinen nainen on avuttomuuden tilassaan salpaamassa itsensä lapsineen ja koirineen asuntoonsa. Kerrostalo on hiljainen ja aavemainen, Torinon kaupunki on keskikesän viikonlopun aikana tyhjentynyt asukkaista. Ystävät ovat raivopäisen naisen ulottuvilta kaikonneet, lapset ja koirakin kaipaavat isää. Elämä on hajonnut. Kaiken menettäneen naisen totaalinen itsekunnioituksen puute ja nöyryytys on välillä rankkaa luettavaa. Keskellä omaa luhistumistaan hän peilaa itseään lapsuuden muistikuvaa vasten: naapurissa asui silloin onnellinen perhe, sen kaunis ja iloinen äiti. Perheen isä lähti ja äiti kuihtui hymyttömäksi raunioksi. Toimiiko muistikuva sittenkin energiaa antavana kauhuskenaariona? Onko Olgalla sama tulevaisuus vai herääkö hän huomaamaan, ettei ex-aviomies ole se satujen prinssi jonka varassa koko elämä on.

Lukijalla on tuskaista kuin pastakattilassa, kun Ferrante nostaa epätoivoisen naisen kierroksia italialaisen temperamentin voimalla oopperamaisiin kohtauksiin. Teema on ikuinen, mutta kyllä Ferranten - pseudonyymi kuulemma - tekstissä on imua sen verran paljon, ettei se banaalilta tai kuluneelta ollenkaan maistu.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
I giorni dell'abandono
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Avain / WS Bookwell 2004, 193 s
Kansi ja taitto Satu Paakkala