Katja Kallio: Kuutamolla

Luin romanttisen viihderomaanin. Olen lukenut vastaavan tyylistä kirjallisuutta viimeksi 60-luvun alussa, murrosikäisenä. Paitsi Anna-Leena Härkösen kaksi romaania. En ole lukenut esimerkiksi Bridget Jonesia, leffan olen nähnyt, parikin kertaa. Nyt piti tämän kirjavalinnan kautta varmistaa, etten taas törmää sotaan, väkivaltaan. Niistä on tullut viime aikoina luettua liikaa, tarvitsin hengähdystauon.

Katja Kallio kirjoittaa vetävästi ja erittäin hauskasti kolmekymppisistä kaupunkilaisistaan: Iiris Vaarasta ja hänen ystävistään Annasta, Laurasta, Samista ja Markosta. Antista ja Ollista. Porukka on hyvin toimeentulevaa, trendikästä ja matkustelevaa keskiluokkaa. Eletään vielä markka-aikaa - kirja on julkaistu vuonna 2000. Gossardin viininpunaiset rintaliivit 460 mk! Hassua, ettei se enää kääntynyt helposti euroiksi päässäni.

Iiris on kirjallisuusalan ihmisiä ja työskentelee Maailman sivu-nimisessä kirjakaupassa. Se toimii arkikulissina Iiriksen rakkauselämän myrskyissä, kuten myös Lauran ja Samin omakotitalo Helsingin lähialueella, Iiriksen oma kämppä keskustassa tai muutama trendiravintola, Pilvi ja Verde. Iiris on värikkään, äänekkään, intohimoisen taiteilija-äidin Leilan säntillinen ja varovainen tytär. Hän ei heittäydy mihinkään harkitsemattomaan, kunnes kesäjuhlissa kaatuu Markon syliin eikä haluaisi sieltä enää pois. Eikä Markokaan. Mutta sitten rakkaus, Markon, loppuu. Tästä lähtee sitten naisen rypeminen murheessa, itsetunnon pohjamudissa, josta ponteva asunnonvälittäjä-Anna sekä omissa hiljalleen paljastuvissa parisuhdekiemuroissaan kärventyvät Laura ja Sami häntä nostelevat, itsekin siinä kuraa saaden. Ja Leila-äiti, yön kuningatar, ihmettelee millaisen vaisun tyttären hän on saanut.

Tunsin itseni kammottavaksi otukseksi, enkä olisi oikeasti halunnut vieläkään nähdä ketään. Kuvittelin itseni Markon silmin epätoivoisena, sössöttävänä ihmisrauniona, ja toivoin että olisin vilistänyt kiireen vilkkaa pöydän alle, minne me torakat kuulumme.

Rakastumisen, mustasukkaisuuden, eron masennuksen, alakulon, uhman, taistelunhalun tunnelmat vaihtuvat Iiriksen hellekesissä - milloin niitä olikaan? Varsinkin noissa synkemmissä alhoissa Iiriksen itsetutkiskelussa on kiinnostavuutta, itsesäälin ja -ruoskinnan määrä naurattaa ja sen tunnistaa. Mutta olen tietenkin yli-ikäinen samaistumaan tähän parisuhdeviidakkoon omakohtaisesti, vaikka voin kuvitella Kuutamolla olevan terapeuttisenkin lukukokemuksen eronneen tai rakkautta etsivän ahdinkoon.  Myöskään tämä lajityyppi ei ole minulle ollenkaan ominta, edes nuorena - sehän on ilmeisesti ja vastahakoisesti sota- ja muut kurjuuskuvaukset... Loppua kohden ennalta-arvattavat romanttiset tarinan käänteet, kaiken loksahtaminen taikurimaisesti kohdalleen, kermakakkumaisuus alkoi olla liikaa. Halusin lopulta hieroa kakkua johonkin nenään, koska samalla kun imelyys lisääntyi myös hauskuus väheni. Kun villi huumori ja anarkistinen raikkaus katoaa, mutta sovinnainen ennalta-arvattavuus sopivien mieskandidaattien riittävää varakkuustasoa myöten lisääntyy, niin käy myös tylsyyden.

Mutta romanttinen viihde toimii kai aina niin, että tuskasta toinnutaan ja kaikki on lopulta vaaleanpunaista kukkaa, suklaata, kuohuviiniä ja hymykuoppia. Toisaalta voisin myös sanoa, että romaanin lentorata laskeutui pääskysestä puluun.


Katja Kallio: Kuutamolla
Otava 2000, 271 s