David Vann: Kylmä saari

Garyn ja Irenen kolmikymmenvuotisesta avioliitosta lämpö on yhtä kaukana kuin kuu Alaskan syyskuisella taivaalla. Siksi kuvasin kirjan kannen marraskuisen iltaruskon hunajassa. Että saisin siihen jotain valoa.

David Vann, Alaskassa  vuonna 1966 syntynyt amerikkalainen kirjailija tuntee synnyinseutunsa karunjylhän maiseman. Skilak-järven Caribou-niminen saari on se asumaton, syyskuussa jo kesäasukkaiden jättämä tiheän kuusiston peittämä saari, jonne Gary haluaa nyt eläkeiässä rakentaa haaveidensa metsämökin, piilopirtin itselleen ja muuttaa sinne, jopa talveksi. Hän haluaa kohdata karun luonnon, olla raivaaja, huutaa päin myrskyä ilman paitaa, jäätävästä sateesta välittämättä. Järveen laskee Kenaijoki jäätiköltä. Se että on olemassa vaimo Irene, ei saa olla haaveen toteuttamisen tiellä. Eikä se olekaan, koska Irene taistelee hylätyksi tulemista vastaan. Se on hänen mielestään mökkiprojektin lopullinen motiivi, miehen halu päästä eroon hänestä. Aviopuolisot rakentavat uutta yhteistä helvettiä toisiaan repien. Alussa kumpikin pitää tylyimmät ajatuksensa sisäisenä monologina. Sen tyyppisiä kuin että miksi vaimo ei koskaan usko minuun, miksi kaikkeen tekemääni pitää suhtautua epäluuloisesti, pilkallisesti? Miksi menin naimisiin miehen kanssa, joka ei oikeasti koskaan rakastanut?

Jotain hyvin suomalaisen oloistakin on avioparin yhteisessä pelissä. Pohjoinen ja kylmä ilmastoko se kasvattaa ihmisiä, jotka mieluummin murisevat ja purevat hammasta kuin luopuvat älyttömästä? Mies ei puhu, välttää katsomasta, väistää ja pakenee. Nainen löytää miehen jokaisesta eleestä vahvistusta omalle tilannearviolleen: mies ei ole koskaan hänestä oikeasti välittänyt. Ja kuitenkin välillä se sieltä pilkistelee - kaiken vihan, raivon ja väärinymmärrysten takaa sittenkin - rakkaus jolle ei löydetä sanoja eikä enää tekoja. Kun sanat lopulta tulevat, on liian myöhäistä, aviopari osaa toisensa pehmeimmät paikat, mistä parhaiten haavoittaa, kuin näytelmässä Kuka pelkää Virginia Woolfia.

Vann kirjoittaa taitavasti molempien mielen maiseman, Garyn mökkiutopian jonka pitäisi tuoda muutos, Irenen toivottomuuden, musertavan päänsäryn kourissa. Molempia vaivaa kivettynyt jääräpäisyys. Äitinsä ja isänsä via dolorosaa seuraa epäuskoisena tytär Rhoda, eläinlääkäriasemalla avustava kolmekymppinen nainen ja poika Mark, järven kalastajaporukoissa touhuava jätkä, joka ei suuria murehdi eikä unelmoi. Hän ei kaipaa isänsä akateemisia ansioita, hänelle riittää hyvä kalasaalis, lohta ja ruijanpallasta, pössyttelevät kaverinsa ja tyttöystävä. Myös tämän nuoremman sukupolven näköalattomuutta karulla ja köyhällä seudulla Vann kuvaa mielenkiintoisesti ja uskottavasti. Yksi on päättänyt sopeutua tänne, niillä ehdoilla mitä on annettu, toinen on epävarma ja ahdistunut tulevaisuuden näkymistä.

Varsinkin turistina kaveriporukkaan tullut Carl, omalla tiellään koko ajan tylyä kohtelua kohtaava, neuvoton tyyppi on minusta hienosti kuvattu. Hänen repliikkejään ei kukaan odota, hän saa kalatehtaan hihnalla huonoimman paikan. Hän on hämmentynyt kovan onnen sankari. Tyttöystävä Monique vainuaa parempia tarjouksia. Jättää rinkkansakin Carlin hoidettavaksi.

Carlilla oli vaikeuksia tajuta tarina, koska kaveri näytti niin säyseältä. Samanikäiseltä kuin Carl, vähän tukevammalta ja vahvemmalta, punertava parta, mutta miehestä ei olisi uskonut, että hänen eksänsä seurusteli crack-kauppiaan kanssa. - Se kiljuu mulle päin naamaa jotain puoli tuntia, tajuttoman kauan. Luulen että nyt se lopettaa, mutta ei, joten lopulta sanon, että selvitetään tämä ulkona.
- Selvitetään ulkona, Carl toisti ääneen. Mikä klisee, hän ajatteli pieni virne naamalla, mutta ei saanut ketään mukaan. Kertoja ja muut vilkaisivat häntä oudosti, vain pieni tauko kesken tarinan. Carl oli sivullinen, kuten aina.

Joitakin pieniä epäuskottavuustekijöitä vilahti, vähän tuli mieleen samoja tunteita kuin koin Henning Mankellin Italialaisissa kengissä. Voisiko akateemisesti koulutettu mies, jolla on myös erilaisten teknisten vempainten käyttökokemusta - en nyt muista mikä saha mainittiin jossain yhteydessä - lähteä rakentamaan jotain näin huterin perustein, huonoilla materiaaleilla, vailla piirustuksia, vailla osaamista? Pakkaa ensin veneen täyteen hirsiä ja huomaa, että se pitäisi vielä työntää vesille. Entä naisen valtava päänsärkylääkearsenaali, jota hän nautiskeli näkkileivän tyyppisesti ja siitä huolimatta osallistui tarmokkaasti rakennustöihin, kaaduttuaan välillä jääkylmään veteen?

Marjatta halusi ravistella pariskuntaa parilla kysymyksellä. Kyllä, aika ärsyttäviä he ovat, mutta onhan näitä. Ja toisaalta voisi sitäkin ihmetellä, että jos Irene on niin päättäväinen projektissa, johon häntä ei oikeastaan haluta, eikö hänellä olisi sisua myös toisenlaisiin ratkaisuihin.

Tästä huolimatta tämä oli hyvin vetävä romaani. Ei mitään ylimääräistä. Loistava kuvaus kalastajakaupungista Alaskassa, ja ihmisistä kylmässä. Kohta elokuvana, uskoisin.

David Vann: Kylmä saari
Caribou Island, suomentanut Irmeli Ruuska
WSOY 2014, 328 s