Alhambra holvikaarineen kehystää Ali Smithin Satunnaista. Ohuesti kylläkin. Sillä on romaanissa kytkentä Amber-nimiseen nuoreen naiseen. Hän puolestaan sai nimensä Alhambra-nimisestä lontoolaisesta elokuvateatterista, sillä siellä hänet pantiin alulle, äidin kertoman mukaan. Amber on nuori kaunis nainen, joka eräänä päivänä tulee taloon kuin tyhjästä ja jää. Talo on vuokratalo, jossa lontoolainen Smartin uusperhe lomailee Norfolkin pikkukaupungissa. Isä Michael on yliopiston professori, jonka aktiivinen syrjähyppyharrastus oppilaidensa keskuudessa on jo laajalti tunnettu. Eve on kirjailija, joka punnertaa omassa maailmassaan uutta teosta. Perheen poika Magnus on nuorukainen, jonka koulussa poikien jäynä on ajanut nuoren tytön epätoivoiseen tekoon, Magnus on osallistunut kätevänä kuvankäsittelijänä. Pikkusisko Astrid tarkkailee ympäristöä kameransa välityksellä ja tekee ympäristöstään murrosikäisen kriittisiä havaintoja. Tähän porukkaan pöllähtää autollaan mystinen Amber eikä mikään ole enää entisellään.
Antaako boheemi ja määrätietoinen nainen perheelle enkeliterapiaa vai onko hän manipuloiva ja kutakin perheenjäsentä ovelasti ja erikseen hyväksikäyttävä paholaisnainen, se ei ole selvää. Hän saattaa olla myös se korsi, joka taittoi kamelin selän. Tai hajotti perhepotretin palapeliksi. Tai näytti että se on jo palasina. Amber käyttäytyy sikamaisesti, mutta Smartin perhe on hauraassa tilassaan avuton eikä kyseenalaista uutta kotihengetärtään, koska kukin heistä on omalla tavallaan ja nopeasti tullut tästä riippuvaiseksi. Hän valehtelee, varastaa, käyttää hyväkseen ja nuuskii jokaisen kätketyt tarpeet ja salaisuudet, mutta samalla auttaa jokaisen kuin siivilleen - ja vapautumaan materian painolastista, konkreettisesti.
Oudon Amberin taustaa selvitellään muutamassa häivytetyssä minämuotoisessa välikkeessä Alhambrasta bisnesmaailman kautta ekoaktivistiksi, mutta pääosassa on perheen ihmissuhteiden ryteikkö, isien ja äitien roolit, edellisten sukupolvien varjot sekä isien ja poikien syyllisyys. Oscar Wilden sanoma 'Me olemme kaikki syyttömiä kunnes jäämme kiinni', sopii hyvin Michaelin elämänohjeeksi.
Johtuneeko sitten englantilaisen arjen ja maiseman välähdyksistä, että Ali Smithin pulppuileva, pienesti ironinen tyyli toi välillä mieleen Kate Atkinsonin. Mutta kyllä Atkinsonin tarinankertojan kyvyt sittenkin ylittävät ainakin tämän näytteen Ali Smithin vastaavista. Takakansi siteeraa London Timesia: Smith pelaa huimaavia kieli- ja tarinapelejä. Minua ne eivät niin huimanneet vaan aika paljon ikävystyttivät. Elokuvien maailmaan koukataan siellä täällä, irrallisen oloisesti. Kertomuksesta olisi pitänyt huomata yhteys Pier Paolo Pasolinin romaaniin/elokuvaan Teoreema, viisastuin lukemalla ammattikriitikoita jälkeenpäin. Pasolini oli minusta aikoinaan yhtä yliarvostettu kuin Tarantino nykyään.
Miellyttävää oli huomata, että romaani jäntevöityi noista peleistä loppua kohden. Varsinkin Astridin pohdiskelut vakuuttavat, hänen päiväkirjanomaiset monologinsa kun hän kuljeskelee Lontoon katuja ja pohdiskelee kaikkea maan ja taivaan välillä, murrosikäisen kielellä, ilmaisten liikuttavasti vitsikkyyttä ja ahdistusta, samanaikaisesti. Kristiina Drewsin kääntäjän lahjoja ei voi olla ihailematta.
Ampaisee kuulostaa vähän samalta kuin aamupaise, pikku maapaise, sillä nimellä vieraalta planeetalta maahan tulleet alienit voisivat nimittää ihmisiä, joilla on naama turvoksissa. Vie minut johtajasi luo, maapaise.
Kaikkein suurimman irtioton entisestä tekee perheen äiti ja kirjailija Eve, joka lähtee pitkälle matkalle juurilleen Yhdysvaltoihin ja päätyy kyseenalaistamaan koko tapansa kirjoittaa ja nähdä maailma. Siihen vaikuttavat uutiskuvat Irakista, vankien kidutuksesta. Even matkan kautta romaani haluaa tuoda globaaleja ihmiskunnan syntejä mukaan, heittää isomman vaihteen päälle. Minusta se ei ihan onnistu. Voi olla että syynä on äidin siihen mennessä ohuehko henkilöhahmo, nämä pohdiskelut vaikuttavat päälleliimatuilta.
Lisää lukijoita: Kirjapolkuni, Järjellä ja tunteella, Tarukirja
Romaani voitti Whitbread-romaanipalkinnon vuonna 2005.
Ali Smith: Satunnainen
The Accidental, 2005, suomentanut Kristiina Drews
Otava 2006, 363 s
Joo, kommentoin vaikken ole lukenut kyseessä olevaa kirjaa. En ole edes tiennyt sen olemassaolosta. Pasolinin Teorian olen lukenut ja tykännyt siitä, jopa paljon. En kyllä muista siitä enää mitään, mutta sen muistan, miten innostuin siitä. Olen pitänyt päiväkirjaa puoli elämääni, ja maininnut aina siitä, mitä olen lukemassa. Sieltä Pasolinikin löytyisi. Mutta olen vasta n. kymmenen vuoden kieppeillä sinä menossa. On ihan eri hommat meneillään kuin sitten myöhemmin. On aika jännä lukea "Itseään". Ja se on terveellistä. Huomaa miten lapsellinen ja outoja ajatuksia päässään kantava on ollut (ja on vieläkin). Jos sattumalta Satunnainen tulisi vastaan, varmaan sen kahmaisisin sisääni. Olet kyllä ilmeisesti pätevä kriitikko, niin varman oloisesti ja tarkkaan osaat analysoida lukemaasi.
VastaaPoistaSinä taas olet selvästi monenlaista lukeva ja ymmärtävä. Minulle se 'varmuus' tarkoittaa vain, että jotkut asiat niin selvästi tökkivät että en edes yritä ponnistella niitä 'ymmärtääkseni'. Pasolini oli minulle sellainen ohjaaja. Luulen että se oli nimenomaan tuo Teoreema, josta en pitänyt ollenkaan.
PoistaNyt sain vastattua haasteelliseen tietohaasteeseen :) : http://elamankrestomatia.blogspot.fi/2016/06/tietohaaste.html
VastaaPoistaJuu, näin hienon juttusi - ja ihanan koiran opusten äärellä :) Pitää lukea vielä uudelleen. Siellähän näkyy olevan Wallinkin. Ja Aapeli Saarisalo, ja sinun isäsi. Taas tulee minun isäni mieleen myös :)
PoistaTuo siteeraamasi kohta on kyllä niin upea, että minun on saatava tämä englanniksi ja nähtävä, mistä se on suomennettu, vaikka en sitten muuta kirjasta lukisikaan.
VastaaPoistaTakakansihehkutukset eivät aina ole niin perusteltuja. Englanninkielisissä on nykyään järjestään must-read, you can't put it down, not-down-puttable ja muuta tällaista.
Kävin katsomassa kirjaston sivuilla. Satunnaista on hyllyssä, mutta ei The Accidental. Tein ehdotuksen, että hankkisivat sen.
Käännös ei yleensä pistä silmään, jos se on luontevaa, mutta silloinkin se tietenkin tarkoittaa että se on hyvä. Mutta kun tulee vastaan tuon tapainen kielileikki - ja tässähän niitä on paljon muitakin - pysähdyin minäkin, vaikken ole englannin ope :) miettimään että mitenköhän tämä on alunperin kirjoitettu. Tuon murrosikäisen Astridin kieli on kokonaisuudessaan loistavasti toteutettu. Muista peleistä en niin innostunut kuten tuli tuossa motkotettua, lähinnä juuri ne 'huimaavat pyörteet' olivat minusta liian irrallisia tässä tarinassa.
VastaaPoista