Juuri kun olin tutustunut herra Heydrichiin, tai paremminkin hänen loppuunsa (HHhH) tuli kirjaston hyllyssä vastaan Frau, Frau Heydrich. Terhi Rannela on myös lukenut Laurent Binnet'n Heydrichin salamurhasta kertovan teoksen, sillä se on hänen inspiraatiolistansa ensimmäinen. Listaus on aakkosjärjestyksessä romaanin lopussa, 'Lähteitä ja inspiraatioita'. Ajattelin, että olisi hyvä idea lukea saman tien tämäkin aiheeseen liittyvä uusi romaani, nyt Lina Heydrich fokuksessa. Kirjoissa on kuitenkin yllättävän paljon suorastaan päällekkäistä, samoja Heydrich-arkistoista otettuja sitaatteja ja Lina-rouvankin edesottamuksia - sekä tietenkin varsinaisen attentaatin kuvaus. Luulen, että Frausta sen takia tuli minulle vähän laimeampi lukukokemus. Vaikka Frau Lina on pääosassa, vanha obersturmeri Heydrich sieltä taka-alalta tekojensa kautta edelleen sarvineen nousee. Laurent Binnet kertaili historiaa, raportoi omaa tutkimustyötään ja kokeili välillä fiktiivistä kerrontaa, tarjoten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miltä mikäkin tilanne on käytännössä voinut näyttää, jälkikäteen dramatisoituna.
Rannela kertoo historiaa perinteisen fiktion keinoin, mutta tässäkin romaanissa on tutkimustyötä tekevä henkilö, toimittaja Erich Richter. Ajassa ja paikassa liikutaan Prahasta 1942 Fehmarnin saarelle Saksan Liittotasavallassa vuonna 1984. Siellä Frau Lina eleli vanhuutensa viimeiset vuodet vuokralaisena puutarhan keskellä ja tarjoili kahvia kultaisin hakaristein koristelluista kahvikupeistaan. Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä? - ihmettelee Erich Richter, toimittaja joka yhtenä monista yrittää löytää vanhasta rouvasta jotain katumuksen merkkejä. Lina Heydrich ei tietenkään pode syyllisyyttä absoluuttisesti mistään, vaan pitää itseään väärin kohdeltuna toisinajattelijana. Siitä kertovat hänen muistelmiensa ironinen nimikin: Leben mit einem Kriegsverbrecher. Kuinka rouva voisikaan olla mitään muuta mieltä; hän oli fanaattinen kansallis-sosialisti ja antisemiitti jo nuorena, ennen natsien valtaannousua. Sionistiksikin kuvaa itseään. Lopussa vanhus miettii holokaustin mahdollisuutta tapahtuneena tosiasiana. Mutta että hänellä tai hänen läheisillään olisi siihen mitään osuutta, nein nein, unmöglich.
Erich Richterin haastattelemasta Linasta ei tule esille mitään yllättävää, hän on niin natsirouva kuin vain voi, ei mikään sattuman oikusta natsien sisäpiiriin joutunut. Hän on fanaattinen ja vakaumuksellinen, sitä todistavat jo hänen puutarhansa somisteet:
Olin aina pelännyt portilla seisovia patsaita. Ne olisivat olleet kylliksi pitämään minut loitolla. Villisika ja karhu näyttivät siltäkuin voisivat raadella ohikulkijan kappaleiksi,
kertoo pariskunnan palatsissa - juutalaisilta ryöstetyssä - työskennellyt Irena Nováková. Muut työntekijöiden muistot kertovat samaa, pelolla ja väkivallalla hallitsemisesta tuossa vihan ja vallan sokaisemassa kodissa. Vankileirit tarjosivat työntekijöitä Linalle eivätkä heidän olonsa hänen palveluksessaan olleet leirin oloja paljon parempia. Mutta rouva itse katsoo hoitaneensa monet velvollisuutensa mallikkaasti.
Eräs yllätys henkilökuvassa sentään on: Lina-rouvan miehet ennen ja jälkeen Heydrichin. Vaikka hän vaalii Reinhardin muistoa elämänsä suurimpana rakkautena, varsinkin hänen vastustajansa ovat pitäneet Lina-rouvaa huikentelevaisena. Hän oli 60 -luvun puolivälissä naimisissa helsinkiläisen teatterinjohtajan ja taiteilijan Mauno Mannisen, kirjailija Anni Swanin pojan kanssa. On arveltu, että avioliitto oli Lina Heydrichille tapa päästä sukunimestään. Noihin aikoihin, Lina Manninen hoiti saarella Imbria Parvia -nimistä majataloa, jonne vanhat natsituttavat saapuivat mielellään muistelemaan hänen kanssaan vanhoja hyviä aikoja.
Attentaatin kuvaukset Prahassa seuraavat melko identtisesti HHhH:n jälkiä. Ei kai siinä mitään, historiallinen tapahtuma kulki niin kuin kulki, mutta kuvaustapa on silti jotenkin liian lähellä tuota toista. Frau kertoo Heydrichin murhan jälkeisestä suurimmasta yksittäisestä kostotoimenpiteestä, Lidicen kylän tuhosta Martta-tytön ja hänen perheensä kautta. Jälkeenpäin kohdataan raunioita ja ruumiita siivoava vanki, Samuel, yksi kolmestakymmenestä paikalle komennetusta juutalaisesta. Paremmat ajat antoivat odottaa itseään kauan niin Lidicen kuin Prahankin seuduilla: alkoi kuristava komento kommunistisessa Tsekkoslovakiassa.
Koska romaanissa oli minulle nyt liian monia yhtymäkohtia toiseen romaaniin, mielenkiintoisinta oli minulle se mikä näitä erotti eli se mikä meitä pohdituttaa Frau Linan tapaisessa henkilössä: kuinka pystyy jatkamaan elämäänsä ylpeänä ja selittämään itselleen mukana olemisen maailman niin harvinaisen yksimielisesti äärimmäiseksi pahaksi julistamassa tapahtumassa kuin oli juutalaisten ja muiden viattomien joukkotuho natsi-Saksassa? Tätä asiaa Rannela raottaa Lina-rouvan henkilökuvaa syventäessään. Hän tekee sen tyylillä ja suurella herkkyydellä. Lukija joutuu lähelle Lina-rouvan kattauksia, Reinhardin pyjamannappia, keltaisia ruusuja, hänen vanhuuden haurauttaan. Eikä se historian tuntien tunnu miellyttävältä. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte, jos voisitte.
Frau on osuva nimi romaanille, napsahtaa kuin piiska kohteeseen - tämän Fraun tapauksessa. Minua kuitenkin jonkin verran häiritsi tuon toisen romaanin iso jälki tässä.
Kirja on ollut menestys blogimaailmassa. Tässä linkki Kulttuuri kukoistaa -blogiin jossa lisää linkkejä.
Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016, s
Tämä on minulle vieläkin kolmen kovimman kirjan joukossa tänä vuonna. Näin kirjoitetaan tiivistä tekstiä kiinnostavasti. Lisäksi harrastukseni on Romanovien lisäksi juuri Kolmas valtakunta. Katselin ja kuuntelin Linan haastattelun moneen kertaan ja voin huonosti, mutta olin varautunut, että hän oli juuri mitä hän oli!
VastaaPoistaOnneksi minulle ei ollut tässä toisen kirjan varjoa, joten saatoin antautua ehdoitta Rannelan tekstille. Pidän kirjassa kaikesta nimeä ja kantta myöten, mutta etenkin tapa, miten tarina on kerrottu.
Minäkin katselin tuota Linaa vielä youtubesta. Mieleen tuli vanha pariskunta lähijunassa matkalla Espoosta Helsinkiin. Täysverisiä rasisteja molemmat. Luin lehteäni ja he alkoivat ilman mitään aloitetta puoleltani sättiä värivammaisia taksikuskeja. Mykistyin järkytyksestä. Noin vanhoja ja noin vähän viisastuneita elämänsä aikana, ajattelin.
PoistaHHhH varjosti paljon tätä lukukokemusta. Rannelan tapa kertoa Linasta ja ne luvut olivat uutta ja hienosti kerrottua luonnekuvaa vanhenevasta natsirouvasta. Mutta attentaatista kertovat luvut ja ylimalkaan Prahaan ja Lidiceen sijoittuvat luvut olivat liian identtisiä. Tuli vähän hämmentynyt olo. Pidin paljon Binet'n romaanista, se oli hieno puheenvuoro noiden vastarintamiesten puolesta.
Tiiviisti kerrottu, myös rivien välistä puhuva romaani, joka kertoo elämänvalheesta. Pariskunnan kuvassa siellä kirjan lopussa on kylmän näköinen nainen, Prahan teurastaja, Pyöveli ja mikä se kolmas lisänimi olikaan - Vaalea Kauhu tai jotain sinne päin - on rouvaansa verrrattuna ilmeissään kuin itse lempeys.
VastaaPoistaMinäkään en ole lukenut tuot mainitsemaasi tietokirjaa, joten tämä tuli minulle lukeissa ihan uuten ja vaikutti voimakkaasti.
Fraun röyhkeä elämäkerran nimi tuo mieleeni Anneli Auerin tulevan kirjan nimen Murhalesken muistelmat. Miten voi antaa kirjalle tuollaisen nimen, jos rakasti miestään?
Muistaakseni tästä Lina Heydrichin kirjasta on uusi painos lievennetyllä nimellä Mein Leben Mit Reinhardt pojan toimittamana ja varmaan myös vesittämänä versiona. Harmi, että saksan kieleni on niin huonoa. Tuo alkuperäinen, uhmakas teos houkuttaisi lukea.
Vaalea peto oli yksi Heydrichin nimityksistä. Ei tuota varsinaisesti tietokirjana ole pidetty tuota Binet'n teosta, voitti romaanina palkintonsakin. Mutta onhan se jonkinnäköinen hybridi, joka kertoo historiasta ja sitten pohdiskelee sen käyttöä fiktiossa.
PoistaHuh, onpa kammottavan kuuloinen Auerin tuleva kirja. Mutta kieltämättä ihan sama ironinen lähestymistapa omaan murhaaja- tai rikollisidentiteettiin. Minä en kyllä haluaisi lukea enää Linan omaa teosta. Tämä riittää tästä pariskunnasta.
Leena, mulla oli ihan sama. HHhH varasta Fraun eväät. Ei voi mitään. Ja kun vielä HHhH:n rankkasin viime vuoden parhaaksi käännöskirjaksi, niin se tosiaan oli mulle hurja kirja. Vähän niin kuin HHhH olisi sytyttänyt nuotion ja kun se oli jo sammumassa Frau yritti puhaltaa sitä uudelleen henkiin.
VastaaPoistaEi silti, kyllä Fraussa on paljon hyvää ja kiinnostavaa ja tiedostan itsekin, että "onnettomat olosuhteet" vaikuttivat varmaan liikaakin sen lukemiseen omalla kohdallani, vaan minkäs teet: HHhH on vaikutuksensa tehnyt ja se vaikutus on ja pysyy.
Kiitos Omppu, mukavaa että joku jakaa kokemukseni:) Mulla oli todella vähän nenästä vedetty olo kun oli sen verran paljon samaa noissa. Ja kyllä minuakin paljon innosti Binet'n persoonallinen tapa lähestyä teemaansa.
PoistaRannelan Frau on hieno, varmasti vuoden kotimaista kärkeä, ei paras, mutta.... Minäkin pidin paljon Binet'n romaanista, joten se vaikutti Rannelan kirjan lukukokemukseen, toisaalta tuki, mutta himmensi myös. HHhH on niin upea, lopussa luin kuin trilleriä. Mielettömän hienoja kirjoja tänä vuonna.
VastaaPoistaHimmensi varsinkin noita Prahan tapahtumien kuvauksia. Juuri ne oli Binet'n teoksessa kerrottu niin suggeroivasti, että tuntui laimealta lukea niistä uudelleen.
VastaaPoista