Sivuportaita laskeutuessani tajusin, että isäni näkemyksen saattoi ymmärtää vain Virginiassa harjoitettavan eriskummallisen uskonnon valossa - Virginiassa kokonainen ihmisrotu oli pakotettu kahleisiin. Virginiassa tuo samainen rotu taisi opin, jolla rautaa valettiin ja marmoria työstettiin millintarkasti, ja silti rodun edustajia pidettiin petoina. Virginiassa saattoi saada osakseen rakkaudentunnustuksen yhtenä hetkenä ja päätyä myydyksi seuraavana.
Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija kertoo ajasta Yhdysvaltain historiassa, jolloin mustia ja värillisiä myytiin orjina eteenpäin kuin mitä hyvänsä kappaletavaraa. Plantaasin omistajan poika, Hiram ei ole paljon paremmassa asemassa, sillä hänen äitinsä on orja, jonka hänen isänsä on myynyt pois. Natchez on orjuuden helvetti. Paikan nimi kiirii mustien huulilla perintönä ja kaiken kurjuuden nimenä, sinne he katoavat. Mutta isä huomioi kyllä poikansa. Hän saa "ylennyksen" ulkotöistä sisätöihin, isänsä palvelusväkeen.
Tosin valkoisten lähellä oleminen oli painostavaa, ja Thena oli yrittänyt varoittaa minua, mutta piili siinä muutakin: oli ahdistavaa todistaa, kuinka valkoinen yläluokka oikeasti eli yltäkylläisyydessään ja kuinka röyhkeästi he meitä todellisuudessa riistivät.
Pohjoisvaltioissa oli jo syntynyt orjuutta vastustavien maanalainen liike, jonka salainen verkosto järjesti ympäri maata sijaitsevien turvatalojen avulla mustia vapauteen pohjoiseen. Vesitanssija kertoo Hiramin silmin yhteiskunnasta, jonka hyvinvointi perustuu ilmaiseen työvoimaan, ihmisiin, joilla ei ole mitään määräysvaltaa omaan elämäänsä. Toiset taas, isännät, kasvavat niin täysin toisten kätten varassa, etteivät osaa aikuisina keittää vettä tai pukea housujaan. Heidän lapsensa, kuten isän perilliseksi kasvattama velipuoli, vaalea Maynard näkevät itsensä pienestä saakka joutilaina, ylellisyyksistä nauttivina parempiosaisina. Locklessin tilan tupakkaviljelyn tulevaisuus näyttää kuitenkin vaikealta, koska maa on köyhtynyt ja väki siirtyy hedelmällisemmille seuduille. Isännät myyvät orjiaan varallisuutensa ylläpitämiseksi.
Vesitanssija on kertomus Hiramin tiestä, isänsä viereltä, mutta silti orpona salaisen verkoston kannattamana kohti vapautta, pohjoista, Philadelphiaa. Afrikkalaiset myytit, rituaalit ja magia sekoittuvat ihmisten mieliin kamppailussa vapaudesta. Hiram löytää itsestään alkuvoiman, kanavointikyvyn, joka nostaa hallusinaation tapaisia näkyjä sumusta, mutta joka myös muuttaa asioita. Tämä kyky, maaginen perintö on jo liikkeen legendaarisella Moosekseksi kutsutulla naisella, Harrietilla, joka kuvataan ihanteellisena sankarittarena. Kykyä tarvitaan verkostossa. Ennen kaikkea verkoston jäsenet ovat omistautuneet suuremmalle asialleen niin, että henkilökohtaiset uhraukset ovat tarpeen. Siinä myös Hiram joutuu punnitsemaan päätöstään palata Virginiaan vapauttamaan rakastettunsa Sophia ja tämän tytär.
En oikein saanut kiinni tästä maagisesta kyvystä, joka Hiramin kertomuksessa on sen ytimessä. Sen löytyminen on kovan ponnistuksen ja vaivannäon takana, eikä se osuus ole lukijallekaan kovin helppo. Jos jotenkin yritän sitä ymmärtää niin osaan kuvitella, että jos elämä näyttää lähtökohdiltaan niin järkyttävältä epäoikeudenmukaisuudelta kuin on syntyä orjuuden kaltaiseen mielivaltaan ja riistoon, mielikuvitus tarjoaa ainoan pakokeinon. Silloin sumussa voi nähdä hohtavia siltoja, menetettyjä läheisiä, tien pois. Kuten afrikkalaiset, maastaan laivoilla yli Atlantin rahdatut kertoivat toisilleen tarinoita veden yli kävelemisestä, takaisin kotiin.
Ta-Nehisi Coatesia verrataan takakannen tekstissä Toni Morrisoniin, suurten amerikkalaisten kertojien joukossa. Jossain näin myös vertailun Colson Whiteheadiin, jonka Nickelin pojat teki suuren vaikutuksen. Itse en pitänyt niin paljon Coatesin maalailevasta ja moneen suuntaan rönsyilevästä tyylistä. Kanavointi eli kai sitten maagiseksi realismiksi luonnehdittava kuvio teki asian vielä paljon vaikeammaksi. Minusta Colson Whitehead saa eleettömällä tyylillään kerrottua vimmaisen ja sykähdyttävän tarinan, jota lukee alusta loppuun henkeä pidätellen. Coates käyttää yli kolmesataa sivua enemmän ja upottaa kanavointikyvyttömän lukijan välillä aika sameaan veteen. Hyvällä asialla ollaan tietenkin; kamppailu mustien perusoikeuksista jatkuu Yhdysvalloissa.
Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija
The Water Dancer, 2019, suomentanut Einari Aaltonen
Tammi, 2020, 533 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti