Ällistyin minusta ulos purskahtelevista sanoista. Silmistäni valui tunteellisia kyyneleitä isoisälle, jota olisin voinut rakastaa, jos hän olisi rakastanut minua - ja jos hän olisi ollut eri ihminen. Surin ihmistä, jota ei koskaan ollut ollut olemassakaan - kuin työntäisi käden taskuun ja osuisi kankaassa olevaan reikään. Taskun sisältö oli kadonnut.
Joyce Carol Oatesia voi pitää perinteisen tyylin kirjailijana. Hän on sanataituri ja armoitettu tarinankertoja, joka kuljettaa taitavasti punaista lankaansa ja nostaa jännitettä samalla ihmisluonteen kätkettyjä onkaloita huolellisesti havainnoiden. Hänellä on psykologista silmää yksilön tilanteelle unohtamatta ympäristön ja yhteisön vaikutusta tai ajan henkeä. Oikeudentunto ja empatia näkyvät heikompien, syrjittyjen ja päähän potkittujen asemaan eläytymisessä. Elämäni rottana koskettaa ja ravistaa kuten hyvä romaani tekee. Tarinan voi nähdä hyvin elokuvallisena.
Voiko tällaisia perheitä olla olemassa? Ehkä, kyllä. Kerriganin irlantilaistaustainen perhe asuu South Niagarassa lähellä Kanadan rajaa. Lapsia on seitsemän, neljä poikaa ja kolme tyttöä. Siinä missä äänekkäät, isänsä Jeromen tyyliset kaikkivoipaiset pojat vievät kaiken tilan, perheen naispuoliset säätävät aistimiaan herkästi, pitävät äänensä pienenä ja ovat aina valmiita väistymään sivuun hallitsevan maskuliinisuuden tieltä. Äidin, Lunan ääni on vinkunaa. Epätasa-arvo sukupuolissa näkyy jo ennen perheen isoa kriisiä siinä, että Violet Rue, perheen kuopus - vaihdellen minä- ja sinäkertoja - mittaa kaikessa sitä kuinka paljon häntä rakastetaan. Hän pelkää hylkäämistä, koska näkee itsensä heikkona isänsä ja veljiensä pyörremyrskyjen tiellä. Vietnamin sodan veteraani, viinaan menevä putkimies edellyttää pojiltaan tappelutaitoa, naisilta seksikkyyttä, tyttäriltään vain sopivasti.
Jerome-isä on kaiken primus motor, ailahtelevainen ja itsekäs, mutta valmis puolustamaan poikiaan viimeiseen asti, vaikka rikoksen, rasistisen rikoksen jäljet näkyvät kauas. Rasismi kukkii sekä kaduilla että koulussa, jossa mustat ovat oppineet katoamaan paikalta, koska he ovat lähtökohtaisesti aina syyllisiä. Tarpeen tullen heistä saadaan väännettyä syylliset, siihen auttaa mm Kerriganien poliitikkosukulainen, republikaani, johon ei muuten olla hyvissä väleissä.
Todisteitä ei löydetä riittävästi, ennen kuin Violet Rue, joka on tottunut veljiään salaa seuraamaan, lipsauttaa oleellisen tiedon, jota ei jaksa pitää sisällään. Kuten yhteisö ympärillä, myös perhe piirissään tietää pohjimmaisen totuuden: eihän mustan elämällä oikeasti ole samaa arvoa kuin valkoisen. Ei tämä tapaus voi pilata valkoisen miehen elämää.
Tästä alkaa Violetin elämä rottana, hän on perheen silmissä petturi ja syyllinen suureen rikokseen, eivät pojat Jerome ja Lionel, jotka sen tekivät. Murrosiän kynnyksellä Violet on kriisin jälkeen entistä hauraampi, kuin lastu myrskyävällä merellä. Hän joka oli aina isän tyttö, on nyt isänsä pannaan julistama. Itsensä arvottomaksi ja hylätyksi tunteva tyttö on helppo saalis susille. Mutta minä en muistanut. Ja herra Sandman oli ystäväni. Kukaan muu ei ollut.
Psykologiset syy/seuraussuhteet voivat ehkä maistua hieman kliseisiltä, mutta Oatesin taitoa kasvattaa hahmojaan terävien havaintojen ja osuvien dialogien kautta on pakko ihailla - ja tottelevaisesti kääntää sivua, kun ei muuta voi. Violetin kamppailua itsensä kasaamiseksi ja perheensä hyväksynnän palauttamiseksi seuraa suurella myötätunnolla, vaikka se näyttää turhalta, suorastaan yhtä mielipuoliselta kuin Putinille pokkurointi.
No, perheessä on sentään erilaisia ihmisiä, kaikki ei ehkä sittenkään ole toivotonta. Hyväksikäyttö voi loppua, kun voimat kasvavat ja tulee vastaan toisenlaisia kohtaamisia. Eläinkin voi auttaa, kuten Violetin tielle yhden maskuliinin kautta töpöttänyt ranskanbuldoggi Brindle. Kun suhde koiraan on vakiintunut, tarjolla on varauksetonta rakkautta.
Joyce Carol Oates: Elämäni rottana
My Life as a Rat, 2019, suomentanut Kira Poutanen
HarperCollins Nordic, 2020, 413 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti