Klassikkohaaste. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

 

Karannut orja, Sethe ja hänen tyttärensä Denver, heidän elämänsä noin kaksi vuosikymmentä, avaavat näkymän Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiseen historiaan, orjuuden pimeisiin syövereihin. Millaista on syntyä kauppatavarana, elää kaikin mahdollisin tavoin hyväksikäytettynä, menettää vanhempansa, puolisonsa, sisaruksensa ja lapsensa minä hetkenä hyvänsä vailla selitystä. Kuinka elää kun maankamara ei lakkaa huojumasta, kun metsä ei lakkaa palamasta eikä mistään löydy suojaa eikä kiinnekohtaa. Kuinka elää muistojen kanssa, joita ei voi unohtaa, joita ei haluaisi muistaa. Kuinka löytää oma ihmisarvo, kun sitä ei ole koskaan tuntenut. Kun vapautettu ottaa nimen Leima Maksettu.

Onko Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani vuodelta 1987 klassikko? Minulle se on sitä ainakin jo nyt. Viime vuosikymmeninä on syntynyt uusia kertojia, jotka kertovat Amerikan mustan väestön kohtaloista, sen edustajina, kuten Colson Whitehead, Angie Thomas, Andrea Levy tai Yaa Gyasi. Heitä edeltävän sukupolven kirjailijan, Nobel-palkitun Morrisonin eepos on väkevä kertomus orjuuteen julmalla väkivallalla alistetun kansanosan kokemuksista. Ne kokemukset ovat elimellinen osa Yhdysvaltojen historiaa. Romaani nostaa tuskan hien pintaan, sekä itse kirjan rakenteeseen liittyvästä pirstoutuneisuudesta että sen kertomasta johtuen. Mutta minä voin lukea tuosta historiasta, he elivät sen nahoissaan. 

Jotain kauheaa on tapahtunut vuosia sitten, mutta sen kertominen on vaikeaa. Tapahtumat säpsähtelevät vastaan epäkronologisesti ja sattumanvaraisesti kuin Sethen mielenliikkeet. Sethe asuu talossa 124 Ohion Cincinnatissa, kuolevan anoppinsa Baby Suggsin, tyttärensä Denverin ja kuolleen tyttärensä, kaunaisen vauvan haamun kanssa. Painajainen kytee hänen mielessään 18 vuotta sitten tapahtuneista asioista, joiden välähdyksiä paljastuu sieltä täältä, kuin repeämiä maastossa. Kuolleen vauvan haamu on vaikeasti hahmotettava asia, se näyttäytyy muillekin kuin äidille. Myös talolta turvapaikkaa hakevalle Paul D:lle, toiselle karanneelle orjalle, joka saa sen katoamaan.

Myöhemmin taloon saapuu outo nuori nainen, nimeltään Rakkain. Beloved on koko romaaninalkuperäinen nimi. Suomennoksen nimi muuttaa aika tavalla painopistettä ja tuntuu siksi vähän arveluttavalta ratkaisulta. Rakkain tarrautuu Setheen ja jää taloon. Hän on häirikkö, joka sekoittaa kaikkien elämää, hänestä tulee tytär, sisar ja viettelijä. Hän on äitinsä trauma, joka säteilee kostonhimoisesti ympäristöön. Maaginen realismi sekoittuu tässä suhteellisen realistiseen kerrontaan ja hämmentää entisestään vaikeaselkoista menneen ja nykyhetken solmuista kudelmaa.

Talolle saapuneiden polkuja aikaisemmasta, 18 vuoden takaisesta yhteisestä Kultaisesta talosta, jossa orjat olivat herra ja rouva Garnerin omaisuutta, seurataan neljän eri kokijan hajanaisista näkökulmista: Sethen, Paul D:n, Denverin ja Baby Suggsin. 

"Nuo valkoset otukset on ottanu kaiken mitä mulla on ollu ja mistä mä olen uneksinu", hän oli sanonut "ja katkasseet mun sydänjuurenikin. Mitään pahempaa ei maailmassa ole kuin valkoiset ihmiset".

Kaikki hahmot kantavat mukanaan yhteistä painajaista, johon mielivaltainen orjanomistaja on heidät syössyt. Pahuutta eivät vielä edusta "tavalliset" asiat: se että hyväntahtoinen Garnerin pariskunta suhtautuu orjiinsa kuin koiranpentuihin. Haluavatko Sethe ja Halle naimisiin? Siitä vain, mutta että ihan häätkö pitäisi olla tai hääpuku. Sinä olet herttainen tyttö...Tai se että herra Garner ei käytä orjapoikiaan siitosoriina. Pimeämpi pahuus astuu taloon kun herra Garner kuolee ja ohjat ottaa Opettaja. 

Romaani ei kerro asioista mustavalkoisesti. Baby Suggs, poikansa vuosien työllä vapaaksi  ostama vanha nainen kokee erityisesti nahoissaan mustien yhteisön paheksunnan lemun, kun hän on vapaudestaan niin riemastunut että haluaa jakaa kaikesta onnestaan "liian" anteliaiden syöminkien muodossa. Muutenkin hänen hahmonsa paljastaa kaiken sen kätketyn kuorman, mitä orjuus, väkivalta ja ihmisarvon mitätöinti ihmisen sisällä kasvattaa, pinnalla näkyvän alla. Jatkuva kuoleman uhka saa ihmisen aistit  hälytystilaan, aavistukset ja enneunet, kuolleiden kanssa seurustelu täyttävät mielen. Vainotut ihmiset etsivät turvaa toisistaan, mutta toisten muistot ja teot saattavat olla ylivoimaisia sietää. Kuten Sethen, joka on eristäytynyt omaan yksinäiseen taloonsa, yhteisönsä, pois lähteneiden lastensakin hylkäämänä.

Ja nämä "miehet" joille naarasketutkin nauroivat, pystyivät, jos heille vain antoi tilaisuuden, estämään toista kuulemasta kyyhkysten ääntä ja rakastamasta kuunpaistetta. Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisten valtakunta.

Paul D:n pakomatka kahleissa mutavyöryn peittämästä kaivannosta kohtalotovereineen ja sinne päätyminen vertautuu keskitysleirikuvauksiin. Hänen ja Sethen kohtaamisen jälkeen alkaa molempien vääjäämätön koettelemus; katsoa uudelleen yhteistä menneisyyttä, väkivaltaa ja kunkin tapaa selvitä omista kauheista muistoistaan, muistoista jotka ovat täynnä häpeää ja nöyryytystä. Onko heillä vielä tulevaisuutta, onko heillä yhteistä tulevaisuutta? 

- - - ettei tarvinnut lupaa toiveilleen - no niin, se oli vapautta.

Toni Morrisonin kertomana amerikkalainen orjuus ei näytä vauraan kartanon hyvävointisen palveluskunnan elämältä Tuulen viemän tapaan, vaan rikkirevittyjen ja pahoinpideltyjen ihmisten kamppailulta mitä pimeimpiä voimia vastaan. Romaani voitti Pulitzer palkinnon vuonna 1988 ja se pohjaa osittain Margaret Garner -nimisen afro-amerikkalaisen naisen kokemuksiin. 

Kiitos Anki 15. klassikkohaasteen vetämisestä, tässä koontipostaus.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Beloved, 1987, suomentanut Kaarina Ripatti
Tammi, 1988, 330 s