Outi Salovaara: Matkalla kadonneessa maailmassa. Neuvostoliiton perillisten jäljillä

Kansi: Tommi Tukiainen

Venäjään syvällisesti perehtynyt palkittu toimittaja Outi Salovaara matkusti vuosina 2014-19 entisestä Neuvostoliitosta (muodollisesti, vaan ei täysin) itsenäistyneillä alueilla sekä Venäjällä. Niistä hän on kirjoittanut tämän erittäin mielenkiintoisen tietoteoksen, joka on samalla mukaansatempaava matkakirja ja polttavasti ajan hermolla. Kirjan kuusi lukua on otsikoitu: 

• Aavikon diktaattorin marmoriset unelmat. Turkmenistan 2014
• Mustanmeren talviolympialaisten kipeä perintö. Sotši, Venäjä 2016
• Subtropiikin jäätynyt konflikti. Abhasia 2016
• Niemimaa umpikujassa. Krim, Ukraina 2018
• Arojen läpi Araljärven jäänteille. Kazakstan 2019
• Rahaa, valtaa ja korruptiota Karjalan kunnailla. Laatokan Karjala, Venäjä 2019 

Lukija pääsee nojatuolistaan kyytiin mukaan helposti. Kukin alue alkaa kuvauksella Salovaaran saapumisesta kohteeseen, rinkkoineen kaikkineen, kaduista, näkymistä, hajuista, mauista sekä tavatuista monenkirjavista tyypeistä. Voi vain ihailla sitä sitkeyttä ja rohkeutta, jolla kokenut toimittaja raivaa mitä tylyimmän oloisissa ympäristöissä esteitä. Ja niitä todella näillä seuduilla osataan ihmisen tielle rakentaa! Mutta kuten maailman syrjäseuduilla matkustavien toimittajien raporteista on saanut nähdä, yllättävissä paikoissa tapaa myös todella ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä. Sitä varmasti edistää, että tuossa tutkivan toimittajan hommassa kehittynee aikamoiseksi ihmistuntijaksi.

Seutujen historiasta kerrotaan lukujen alussa perusasiat: väestöryhmien, kielten ja elinkeinojen. Valloittajia on tullut ja mennyt ja rajat ovat liikkuneet. Jokainen luku päättyy epilogiin, jossa on päivitetty nykytilanne. Kirja on julkaistu tänä vuonna. Historiasta näkee, kuinka perusteettomia ovat jonkun nimeltä mainitsemattoman yksinvaltiaan perusteet käydä naapurinsa kimppuun.

Turkkilaissukuiset tataarit ovat asuneet Krimillä kauan ennen venäläisiä esimerkiksi. Heitä on vainottu monelta taholta. Heidän asemaansa ei tietenkään nyt haluta tunnustaa. Surullinen esimerkki on tataarien nuori johtaja, joka oli varonnut puuttumasta politiikkaan, mutta passiivinen vastarinta näkyi siinä, etteivät tataarit osallistuneet Putinin masinoimaan äänestykseen Krimin Venäjään liittymisestä. Muutama vuosi myöhemmin perheenisä suorittaa 17 vuoden vankeustuomiota, tekaistuilla syytteillä.

Kaikkein pahinta diktaattoreiden toimissa on, että heidän jättämänsä jäljet ovat niin pitkät ja kauaskantoiset. Koska ainoa tavoite on pysyä vallassa, taata sen jatkuvuus itselle ja läheisille, suuri osa väestöstä köyhtyy, sen tarpeita ei huomioida. Kansa tottuu ja alistuu. Myös luonnonkatastrofit ovat tavallisia, koska autoritaariset hallitsijat eivät useinkaan arvosta asiantuntijoita, eivät ainakaan niitä, jotka ovat eri mieltä. Hallitsijat rakennuttavat itselleen puistoja suojellulle alueelle, muistomerkkejä ja palatseja suihkulähteineen, kun kansa asuu hökkeleissä ulkohuusseineen ja kärsii niukkenevasta vedestä ja katkeilevasta sähköstä. Kuten Turkmenistanissa. Diktaattorit Turkmenistanin Nijazovista Venäjän Putiniin antavat puskutraktoreiden kaataa satoja vuosia vanhoja metsiä eliitille tarkoitettujen lomakeskusten tieltä ja ajavat tarpeen tullen entiset asukkaat kodeistaan selviytymään miten parhaiten näkevät. 

Jo 150 vuotta ennen Sotšin olympialaisia ja sen rakennuttamisen vaikutuksia ympäristöön ja asukkaille, venäläiset hamusivat aluetta ja murhasivat paikallisia tšerkessejä ja ajoivat pois ottomaanien valtakuntaan. Paikallisten sorto ja venäläistäminen jatkuu kaikkialla valloitetuilla reuna-alueilla, joissa on muita kansallisuuksia.

Sotšista minulla on omakin muisto. Isäni symppasi vasemmistoa ja oli 60-luvun vasemmistolaisten tapaan sokea Neuvostoliiton vääryyksille (tai suomettunut). Hän oli varsin innostunut Venäjän Kaukaasiasta, sen luonnosta ja historiasta. Niinpä hänen innostamanaan matkustimme perheenä eräänä kesänä Sotšiin. Olin murrosiässä ja ensimmäinen ikävä kokemus oli subtrooppinen kostea ilmasto. Finnini aloittivat mahtavan kukoistuksen siinä hiostavassa ilmanalassa ja teki oloni epämukavaksi. Hotelli oli valtava kolossi sypressejä kasvavassa rinteessä ja tunnelmaltaan kolkko. Olimme siinä vaiheessa käyneet Espanjassa ja Italiassa ja olin ihastunut välimerellisiin herkkuihin, salaatteihin, hedelmiin, pizzaan... Venäjällä aamupalalla oli harmaata limppua, liian vetelä muna ja laimeaa hunajateetä. Olin pettynyt. Henkilökunta kulki naamat peruslukemilla. Suhumin sirkuksessa näin kyllä komean mustakulmaisen ratsastajan, jota ihaillen seurasin. Salovaara mainitsee matkalla Abhasian Suhumiin Gagran kylpyläkaupungin. Siellä kävin ensi kertaa kyykkyvessassa, jossa on pelkät jalanjäljet reiän molemmin puolin. Sekään ei auttanut parantamaan käsitystäni Neuvostoliitosta - ankea paikka. Olin helpottunut kotiinpaluusta. 

Ympäri Venäjää ja erityisesti Mustanmeren alueella on kymmeniä delfinaarioita. Hyvin usein niiden elämet on pyydystetty Mustastamerestä, joskus luvallisesti mutta usein laittomasti. Merinisäkkäitä kuljetetaan myös rekoilla kiertävissä näyttelyissä tuhansia kilometrejä ympäri Venäjää hirvittävissä olosuhteissa. Lisäksi eläimillä käydään laitonta kauppaa niin Venäjän sisällä kuin kansainvälisestikin, etenkin Kiinan kanssa. 

Putin halveksii sekä omaa kansaansa että maan luontoa ja eläimistöä, se käsitys vahvistuu todella räikeistä ilmiöistä ja kertomuksista, joista Salovaara raportoi kirjassaan. Historiaa kirjoitetaan Venäjällä uusiksi. Sen mukaan Venäjä ainoana kukisti Natsi-Saksan. Menneisyydessä on Putinin Venäjän loistava tulevaisuus. 

Tunnetusta Aral-järven tuhosta huolimatta Kazakstan on valtio, jonka matkakertomuksesta olen näkevinäni edes pientä valon kajoa. Aral-järven pohjois-osan jäänteitä pyritään vielä elvyttämään. Kielitaitoiselle ja asiantuntevalle toimittajalle tulee vastaan monenlaista riesaa, kuten saksalainen pariskunta, joka yrittää ripustautua matkakumppaniksi. Toimittaja ei antaudu ilmaiseksi oppaaksi, vaikka saksalaiset miellyttäviä ovatkin. Paikallisten kanssa helposti juttuun tuleva toimittaja ei näytä missään kärsivän yksinäisyydestä. Ihmetystä yksin matkustava nainen sen sijaan herättää kaikkialla.

Talon pihalla laiduntaa majesteettisia kameleita, yksi- ja kaksikyttyräisiä. Ne ovat kerta kaikkiaan uljaita eläimiä, ikään kuin ne olisivat joskus jo muinaisuudessa omaksuneet maailmasta kaiken olennaisen tiedon ja ymmärryksen ja lakanneet sen jälkeen höntyämästä minkään turhan tai tarpeellisenkaan perässä. 

Kazakstan on valtava alue, muistaakseni pinta-alaltaan 9. maailman valtioista. Eipä ollut mikään yllätys, että täälläkin kansa kärsi hirvittävästä nälänhädästä Neuvostoliiton pakkokollektivisoinnin seurauksena. Ennen Stalinin keskitysleirejä siis. Se ero on Kazakstanin ja Venäjän suhtautumisessa historiaan, että Kazakstanin yksinvaltiaat ovat yksiselitteisesti tuominneet neuvostoajan sortotoimet. Ei mitään kunnianpalautusta Stalinille, kuten naapurissa. Nykyinen presidentti Tokajev on jopa ilmoittanut Pietarissa, ettei Kazakstanilla ole aikomusta tunnustaa Venäjän omikseen väittämiä Luhanskin ja Donetskin nukketasavaltoja. Bravo!

Salovaara matkustaa ympäri maata löytämänsä luotettavan Aibek-oppaan kanssa, suljettuun Baikonurin avaruuskaupunkiin, historiaa henkivään Almatyyn (jossa Tikkurilan tytäryhtiö) ja diktaattorin perustamaan tylsään pääkaupunkiin Nur-Sultaniin. Alma ata on Almatyn entinen nimi ja merkitsee omenan isää. Siellä on edelleen luonnonvaraisia omenapuumetsiä - jotka tietenkin ovat hätää kärsimässä.

Viimeinen luku Laatokan Karjalan muutoksista Venäjän eliitin kesäresorteiksi toi elävästi mieleen Andrei Zvjagintsevin elokuvan Leviathan. On aivan uskomatonta lukea Venäjän ortodoksisen kirkon ja sen nykyjohtajan Kirillin toimenpiteistä saalistaa itselleen yhä suurempia omaisuuksia, kiinteistöjä, rantoja, ja rahastaa turismilla, jättämättä paikallisille mitään. Kirkkoja rakennetaan myös eliitin rukouksia varten sinne tänne, suojelluille alueille. Siitä on kristillisyys kaukana, mutta niin Kirillkin on jäljitetty entiseksi KGB:n mieheksi. 

On jälleen ällistyttävää havaita tavallisten venäläisten loputon ymmärrys, kärsivällisyys ja suoranainen lammasmaisuus valtaapitäviä kohtaan. Vaikka Vladimirkin näkee naapurustossaan, miten Kremlin väki elelee herroiksi kansalaisilta varastetuilla ja veroparatiiseihin piilotetuilla varoilla, hän jaksaa iloita siitä, että eliitti sallii hänen käyttää laillista kalastusoikeuttaan.

(Helmet haaste nro 32: Kirja kertoo asiasta josta haaveilet. Tarkkaan ottaen en haaveile, mutta ihailen sen tapaista toimittajan työtä, jota Outi Salovaara tekee.)

Outi Salovaara: Matkalla kadonneessa maailmassa. Neuvostoliiton perillisten jäljillä

Atena, 2023, 363 s