lauantai 9. joulukuuta 2023

Elli Valtonen: Tainnutuskehto


Hän astuu lähimpään karsinaan, pienin porsas tulee luottavaisena kohti, hän nappaa sitä kainaloiden takaa, nostaa käytävälle ja riiputtaa korvista. Porsas kirkuu. Se näyttää normaalilta. En tiedä miksi se pitää tappaa, en pysty kysymään, miksi nyt porsaita tapetaan ja viskataan raatokasaan, ehkä se on jäänyt kasvussa jälkeen, älä mieti sitä nyt, tämä on pakollinen suorite, tämä on oppimistilanne.

Tulevat eläinlääkärit, eläinlääketieteen opiskelijat, kipuilevat ammatinvalintansa kanssa. Opiskelun motiivit kolaroivat armottoman todellisuuden kanssa. Iiris, Janna ja Santeri rakastavat eläimiä, kaikenkarvaisia otuksia yli kaiken ja myötäelävät niiden kärsimyksissä yli kunkin sietokyvyn. Samanaikaisesti heissä kasvaa viha ihmiskuntaa ja sen tapoja kohtaan. Eläimiä orjuuttavaa ja kiduttavaa lihateollisuutta kohtaan varsinkin ja kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka erilaisista syistä kohtelevat eläimiä kaltoin. James Herriotin idyllinen maalaislääkärin maailma alkaa haalistua.

Elli Valtosen, eläinlääkärin, esikoisteoksen päähenkilöt kiinnostavat; idealistisia nuoria, kettutyttömäisiä herkkiksiä, ehdottoman moraalisia. Elämä on jo kuitenkin ehtinyt kolhia eikä nuorena ole itsestään ja valinnoistaan kovin varma. Kukapa olisi. Ristiriitoja ja persoonia kuvaavat hyvin Iiriksen, Jannan ja Santerin lakoniset dialogit, joita sarkasmi värittää. Kolmikkoa yhdistää rajaton rakkaus eläimiin ja yhteinen näkemys maailmasta kannattelee; he ymmärtävät toisiaan ja toistensa ahdistusta. Neljäntenä, kaveriringin ulkokehällä Elvi edustaa käytännöllisempää näkökulmaa yhteiskuntaan; ongelmat ovat siellä, mutta ei katsota eläimiä silmiin, hoidetaan hommat ja jatketaan eteenpäin. Sikatilalla kasvaneella Elvillä säilyy mielenrauha ja toimintakyky.

Päähenkilöllä Iiriksellä on pitkä yhteinen historia serkkunsa Jannan kanssa. He tapaavat pitkän ajan jälkeen uudelleen opiskelijoina. Menneisyydessä on joitain salattuja kokemuksia, joiden kanssa Janna edelleen kärvistelee. Syömishäiriön takana näyttää piilevän käsittelemättömiä seksuaalisen hyväksikäytön asioita. Seksuaalinen identiteetti on kaveruksilla muutenkin vielä liikkuvaa ja aaltoilevaa. 

Kaasukammioon laskeutuvaa sikahissiä sanotaan tainnutuskehdoksi. Samoin nautojen tainnutuskarsinaa. - Kas kun ei kohduksi, Santeri mutisee.

Laillisissa ja laittomissa puuhissa ei ole käytännössä mitään eroa, Jos vetää kissalle tai koiralle muovipussin päähän, on eläinsuojelurikollinen sairas peto. Mutta kun rakentaa hiilidioksidikammion, niin saa tukehduttaa kenet haluaa omalla pikku tuhoamisleirillään.

Kaasukammioista on kyse. Tainnutuskehto vilisee kammottavia näkymiä eläinten kärsimyksistä, teurastamoista hevostalleille unohtamatta laiminlyötyjä lemmikkejä mielenterveyspotilaiden ja alkoholistien kodeissa. Raatoja lantalietteissä, hoitamattomia haavaumia, kaikenlaisia kohtaloita, joista lehdissäkin näkee liian usein uutisia. Eläintenpitokielto tulee liian myöhään. 

Maaksi sinä olet jälleen tuleva, sisäfileesi vähän myöhemin, koska sen on koukattava ihmisen ruuansulatuskanavan kautta, Santeri on kirjoittanut esitelmänsä loppuslaidiin. En ollut tiennyt, että yliopistolla voi lentää luennolta ulos. - Tää tekee lihantarkastuksen opetuksesta ihan eri tavalla dynaamista, Janna toteaa.

Kun nuorten opiskelijoiden tunnelmat kenttäkokemusten jälkeen synkkenevät, niin synkkenee myös romaani. Sarkastiset vitsit vähenevät ja Santerin yhden miehen pyrkimys pelastaa kaikki maan eläimet alkaa huolestuttaa kavereita, joille ei myöskään ole helppoa sulattaa todellisuutta. Santerin mieli pimenee pimenevän kaamoksen mukana. Vain kurjista kokemuksista eloon jääneet koirat, jotka pelastetaan eläinlääkäriopiskelijoiden kämppiin, näyttävät hännän heilutusta myöten uutta uskoa parempaan tulevaisuuteen. Positiivista virettä nostaa myös Iiriksen ukki, elämänsä ehtoon saavuttanut pappi, lapsenlapsensa ja tämän kaverit täysin hyväksyvä, elämänmyönteinen vanhus.

Itsepetosta harrastavalle, eläimiä paljon rakastavalle sekasyöjälle Tainnutuskehto oli lopulta raskas luettava, kuin uutiset navettoihin unohdetuista lehmistä vahvistettuna liian monilla vastaavilla tapauksilla. En näköjään haluaisi tietää syömäni jauhelihan kokemuksista, sillä olen s-tanan huono ihminen, kuten Tuomari Nurmio laulaa. 

Elli Valtonen: Tainnutuskehto
Kustannusosakeyhtiö Kosmos, 2023, 245 s

12 kommenttia:

  1. Olen lopettanut lihan syömisen ja se on tuntunut hyvältä (ja yllättävänkin helpolta) ratkaisulta. Voi olla, että meitä pidetään vielä joskus barbaareina, liittyen siihen miten tuotantoeläimiä kohtelemme. Olen varannut Tainnutuskehdon kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luultavasti meitä katsotaan toisin tulevaisuudessa. Toisaalta vaikuttaa, että ihmiskunta on tottumassa yhä raaistuvaan kuvastoon, en tiedä.
      Kasvisruoat maistuvat minullekin, vaikka kokonaan vegeksi en ole vielä ruvennut. Liha on kyllä huomattavasti vähentynyt. Työelämästä muistan ainakin kaksi kasvissyöjää, joista lähin kollega lihoi todella paljon n 10 vuoden aikana, ainakin 20 kiloa. Myös toinen oli ylipainoinen. Muistan silloin ajatelleeni, että jääkö siinä ruokavaliossa aina nälkä, jota pitää korjailla leivällä tms.

      Poista
    2. Ei jää nälkä! Enkä ole lihonut.

      Poista
    3. Ajan myötä kasvisruuat ovat meilläkin monipuolistuneet. Aineksia, reseptejä ja tietoa on onneksi paljon enemmän saatavana kuin parikymmentä vuotta sitten.

      Poista
  2. Tuntuu ihan siltä, että uskallanko tätäkään lukea. Tuossa kirjastopinossani se on.
    Elisa Aaltolan kirja 'Esseitä eläimistä' on ollut jo pari kertaa lainassa, mutta olen palauttanut lukematta.
    Ilman muuta paljon on vialla siinä, miten me kohtelemme eläimiä. Tuotantoeläinten kohtelussa kaikki.
    Erinomainen kirjaesittely, josta välittyy, että lukeminen on herättänyt tunteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä lukeminen kosketti. Unohdin kirjoittaa kielestä, joka on napakan dialogin ohessa hyvin kaunista, paikoitellen proosarunoa. Sen tuskan hinkkaaminen lukijan naamaan alkoi rasittaa. Kai se oli tarkoituskin: älä käännä katsetta pois.

      Poista
  3. Komppaan Marjattaa hänen tekstinsä viimeisen rivin verran.
    Lihasta voi pikku hiljaa luopua siirtymällä kasvispohjaisiin lihaa imitoiviin tuotteisiin. Oletko kokeillut? Muun muassa Ville Juhani Sutinen kirjoittaa siirtyneensä aikaa sitten "nakkeihin", jotka muistaakseni on valmistettu soijasta. Suorittelen lukemaan Sutisen esseekokoelman Tuhoutuneen maailman käyttöohje.
    Koska itse teen nykyään harvoin ruokaa, en pysty rippusenkaan verran vaikuttamaan lihankulutukseen. Syön nimittäin asuinpaikkani tarjoamaa melko lihapitoista ruokaa, josta maksan palvelusopimuksen mukaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lihaa imitoivat ovat minulle toistaiseksi maistuneet huonosti. En tykkää ollenkaan esim härkiksestä. Viime viikolla laitoin tofua, valitettavasti sama kokemus. Mausteista ei ollut kyse, oli marinadia ja paljon kasviksia mukana. Kasvikset maistuivat mutta tofu ei. Laitan päivittäin ruokaa ja kerään reseptejä, mutta toistaiseksi kasvisruokani tulevat sisältämään vain kasviksia eli papuja, pähkinöitä, juureksia. Vaan ei lihaa imitoivia tuotteita. - Nuo laitoskeittiöt voisivat tietenkin vaikuttaa paljon kokonaisuuteen, jos siis siellä panostettaisiin maittavaan kasvisruokaan. Että se olisi muutakin kuin kasvissosekeittoa tai tomaattikurkkusalaattia.

      Poista
    2. Minulla sama juttu. Joka päivä on lautasella salaatit ja pähkinät, mutta lihankorvikkeiden mausta en pidä. Eilenkin syötiin pojan perheen kanssa poronkäristystä (se lapsenlapsen ehdoton mieliruoka) ja oheen laitoin härkiskäristyksen miniälle.
      Syön kyllä paljon kasviskeittoja ja puuroja, ja makaronilaatikkoakin teen ilman jauhelihaa, mutta en jaksaisi ryhtyä opettelemaan esim. uusia lihapulla- ja lasagnereseptejä, kun ne jauhelihaa sisältävät ovat niin maukkaita. Muutoinkaan en viitsi kauheasti käyttää aikaa ruuanlaittoon, kun on niin paljon muuta kivaa ja tärkeää, kuten nämä blogihommat.

      Poista
    3. Aikaa menee tosiaan ruoanlaittoon, varsinkin jos siihen haluaa panostaa. Tykkään kyllä kokkaamisesta, mutta päivittäisenä se vähän puuduttaa. Uudet reseptit auttavat pitämään puuhan kiinnostavana, olen huomannut. Sitten joskus kun saa tyttäret tai siskon mukaan tekemään, se on oikein hauskaakin.

      Poista
  4. Rankkoja nuo lainaukset kirjasta. En ole tätä lukenut enkä pysty lukemaankaan. Ihailtavan monipuolisesti luet (uutuus)kirjallisuutta!

    Nyt on kotimaisissa uutuuskirjoissa ollut tätä eläinteemaa, Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa käsittelee osin samoja teemoja ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi. Ja Iida Turpeisen hypetetty Elolliset käsittelee eläinteemaa sukupuuttokuolemien kautta. Eli ehkä aihe olisi nyt nousemassa tietoisuuteen kaunokirjallisuuden kautta. Ja joku tuolla mainitsikin Elisa Aaltolan, joka on paljon näkynyt mediassa viime aikoina.

    Olen ollut kasvissyöjä lähes koko ikäni, eivätkä lihankorvikkeet maistu minullekaan. Pavuilla, linsseillä, kikherneillä jne. ihan "luonnollisilla" tuotteilla pääsee pitkälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Elolliset on minullekin tulossa pitkästä varausjonosta jossain vaiheessa. Elisa Aaltolaa kävin kuuntelemassa Turun kirjamessuilla tänä vuonna. Kasvissyöjän eläinrakkaus on tietenkin paljon vakuuttavampaa.

      Ihmettelen, kuinka kaikki 'prosessoidut' ravintoaineet ovat säännönmukaisesti huonompia maultaan kuin alkuperäinen. Alkaen jopa lanttusoseesta näin joulun aikaan :) Kokonaisesta lantusta keittämällä tulee parempi kuin valmiista soseesta. Tai nuo markettien hyllyvaltauksen tehneet smoothiet verrattuna hedelmään. Puhumattakaan nyhtökaurasta tai härkiksestä...

      Poista