Sigrid Nunez: Paras ystävä

 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Paras ystävä (alkuperäinen nimi The Friend) viittaa yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin palkitussa (National Book Award for Fiction 2018) romaanissa kahteen hahmoon. Toinen on sinä-muotoisen kertomuksen puhuteltava, itsemurhan tehnyt kirjailija ja kirjallisuuden opettaja yliopistossa. Mies on myös kolme avioliittoa taakseen jättänyt donjuan. Toinen on miehen jälkeensä jättämä tanskandoggi Apollo, löytökoira kadulta. Minäkertoja on miehen pitkäaikainen ystävä, joka suree  menetystä yhdessä koiran kanssa, sillä miehen viimeisin vaimo pitää yksinäistä naista juuri sopivana uudeksi koiran hoitajaksi. Suru yhdistää naista ja koiraa, heistä tulee toisilleen tärkeät. Heidän uusi suhteensa on vaarassa loppua lyhyeen, sillä naisen vuokra-asunnossa lemmikit eivät ole sallittuja. Säännöistä löytyy kuitenkin pykälä, johon vetoamalla häätöuhka on vältettävissä.

Kansikuvan perhosta seuraava koira tekee hahmosta elävän. Järkälemäinen dogi aiheuttaa hämmennystä ja väärinymmärrystä muissa. Koiran jätösten siivoaminen on tragikoomista ohikulkijoiden kommentoidessa pökäleiden kokoa. Koira on kiltti, mutta murheesta sulkeutunut ja apaattinen. 

Paras ystävä on kuitenkin ennen kaikkea esseetyyppistä kerrontaa kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, taiteesta, surusta, luopumisesta ja kuolemasta. Kirjoittamisen vaikeudesta ja sen epäilyttävistä motiiveista, sen yksinäisyydestä, lukemisesta, kirjallisuusihmisistä ja -opiskelijoista. Kaikista aiheista kertoja keskustelee kuolleen ystävänsä kanssa. Etsimättä mieleen nousee vertailukohta tälle kirjallisten teemojen ja arkisempien tapahtumien ajatusvirralle Rachel Cuskin romaaneista, kirjallisuustapahtumia myöten.

Nunez ei kuitenkaan sukella niin syvälle kohdattujen henkilöiden tarinoihin, vaan pitäytyy enemmän kertojan kokemuksissa ja havainnoissa. Lukuisat kirjalliset sitaatit kertovat vuosikymmenten perehtyneisyydestä. Näin tarjoiltuna ne syvensivät oivallisesti lukukokemusta ilman mitään jäykkää elitismin vivahdetta. Minulle Nunez välittyy myös Cuskia astetta humoristisempana ja lämpimämpänä. Siihen aste-eroon saattoi myötävaikuttaa koiran sulokkuus. On tosi sympaattista, kun akateeminenkin keskustelu kirjallisuusaiheista yhdistyy naisen ja koiran yhteiseen suruun, josta he toisiaan tukien virkistyvät vähitellen. Koiran olemuksen kuvauksesta välittyy suuri rakkaus ja ymmärrys - ja huumorintaju.

Kirjailijuus niin, siitä saa tuskaisen vaikutelman; se on psykoanalyytikkojen keksimää valkoisen paperin kammoa Freudin tapaan ja Baudelairen lanseeraamaa prostituutiota, joka kertojalle välähtää mieleen hänen tuntiessaan luentatilaisuudessa myötähäpeää. Silkkaa masokismia. Ja naiskirjailijan osana on tupla-annos, sanoi Edna O'Brien: sekä naisen että taiteilijan masokismi. - Olipa kivaa törmätä tässä vanhaan tuttuun, ihanaan Edna O'Brieniin... 

Ja kirjailijat todellakin ovat vampyyreja, huudahtaa ystävä osapuolet uudelleen asemoivassa luvussa, jossa tutkaillaan fiktion/autofiktion rajoja. Kirjailijat pohtivat Svetlana Aleksijevitsin ankaraa periaatetta itsensä häivyttämisestä ja puheenvuoron antamisesta sorretuille.

Kirjassa on kutkuttavia havaintoja nykyopiskelijoista, jotka kirjoittavat kuin koko internettiä ei olisi olemassa vaikka viettävät somessa kymmenenkin tuntia vuorokaudessa. Kaunokirjallisuuden tulee ilmeisesti olla teknologiatonta. Kertoja raportoi tehtävänantojaan ja analysoi tekstejä mm hyväksikäytöstä.

Teksti on hyvää, ja tärkeimpiä syitä oli kolme: siinä ei ollut tunteilua eikä itsesääliä, mutta siinä oli huumoria. (Jos tuo jälkimmäinen kuulostaa epätodennäköiseltä, koettakaa keksiä hyvä kirja, jossa ei olisi mitään koomista, oli aihe kuinka synkkä tahansa. Jos ihmisellä on huumorintajua, meistä tuntuu että häneen voi luottaa, sanoo Milan Kundera.)

Muitakin tuttuja kirjailijoita Paras ystävä referoi. Knausgaardin (englantilaisittain kirjoitettuna) pokkari kelpasi koiralle leuoissa jauhettavaksi, mutta uuden kappaleen se kantoi suussaan luettavaksi. Ääneen lukeminen koiralle tulee yhteiseksi viihdykkeeksi. Kertoja näyttää rakastuvan koiraan kuin parhaaseen ystäväänsä.

Tanskandogin elinikä jää paljon vajaaksi verrattuna pienempiin lajitovereihin, ja Apollo on 4-vuotias. Menetyksen pelko kuristaa naista, joka loihtii rakkaudestaan, tähänastisesta ja tulevasta kaipauksestaan sydäntä raastavan kauniin viimeisen luvun. Siinä molemmat rakkaudet tuntuvat sulautuvan yhteen.

Sanna-Reeta Meilahden kansi on harvinaisen onnistunut kuvaamaan suuren koiran hämmennystä ja hiljaista murhetta.

Sigrid Nunez: Paras ystävä
The Friend, 2018, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2024, 215 s