Ágota Kristóf: Iso vihko

Iso vihko on klassikkotrilogian ensimmäinen osa. Tämän luettuani en ole varma, uskallanko jatkaa. Sen verran kylmäävää luettavaa oli tämä kirja, joka kertoo sodan raaistavasta vaikutuksesta kahteen poikaan. Heidän äitinsä pakenee ja tuo poikansa, kirjassa nimettömät kaksoset hoidettavaksi isoäidille. Paikkakin, Pieni kaupunki, johon ihmiset ovat paenneet Suuresta kaupungista jää nimeämättä, mutta lienee Unkarissa, Saksan ja Venäjän taistelujen keskellä toisen maalmansodan loppuvaiheessa. Kirjailija Ágota Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni vuoden 1956 kansannousun aikana Sveitsiin. Kaksospojat ovat kuin yksi henkilö, he ovat erottamattomat me-kertojat.

Tulemme Suuresta Kaupungista. Olemme matkustaneet koko yön. Äitimme silmät ovat punaiset. Hän kantaa suurta pahvilaatikkoa ja me kumpikin pientä matkalaukkua, joissa vaatteemme ovat, sekä Isämme suurta sanakirjaa, jota käsiemme väsyessä kannamme vuorotellen.

Lapset ovat tottuneet rakastavaan äitiin, mutta nyt kaikki muuttuu. Isoäiti on kaikkea muuta kuin lempeä mummo, hänellä ja lasten äidillä on vihan sävyttämä suhde, välit ovat vuosiksi katkenneet. Häneltä eivät lapsetkaan kuule ilahtuneita tervetulotoivotuksia. Isoäitiä kutsutaan paikkakunnalla noita-akaksi ja vihjataan myrkyttämisestä. Taustoja tilanteelle ei tässä trilogian ensimmäisessä osassa ainakaan kerrota. Kertomusta luin puuttuvista "maamerkeistä" uteliaana ja sitten varoittamatta vastaan tulevan julmuuden takia varuillani, kuin kirja polttelisi käsissä.

Julmuuteen kaksospojat alkavat tietoisesti kouluttaa itseään. He opiskelevat karaisemalla itseään, kiduttavat itseään fyysisesti, totuttavat toisiaan olemaan loukkaantumatta rumasta kielestä, tappavat eläimiä, myöhemmin ihmisiä - altistavat itseään koko sille maailmalle, jossa heillä on vain yksi tarkoitus: selvitä hengissä. Isoäiti antaa heille ensimmäiset eväät rakkaudettomalla saituudellaan ja itsekkyydellä. Muualla he näkevät raiskauksia, sadomasokismia, eläimiin sekaantumista, hyväksikäyttöä. He opiskelevat tämän maailman sääntöjä omin silmin ja kirjoittavat havaintonsa ullakolla säilyttämäänsä vihkoon. Pojat uskovat kielen kautta hallitsevansa kaoottista maailmaansa. 

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.

Koko sodan dystooppinen maisema kuvataan lakonisilla, toteavilla lauseilla ja tarkalla dialogilla. Sota etenee kohti kasvavaa kaaosta, pojat näkevät tirkistyspaikastaan isoäidin salaisuuksia ja toisenlaisia salaisuuksia upseerin ja sotilaspalvelijan huoneissa. Ristihuuli on tyttö, joka kasvaa omin päin psykoottisen äitinsä luona. Poikien katse tunkeutuu myös kirkkoherran kammioihin eikä se ole sen pyhempi paikka. Pojat ovat toisinaan vain tarkkailijoita, toisinaan itse osapuolia. Eikä loppukaan tuo helpotusta.  Pojat ovat oppineet ja saavuttaneet tavoitteensa täydellisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyitä napakoine otsikoineen -  mm Julmuusharjoitus, Suutari, Ruumisröykkiöt, Äitimme, Ero, Sodan loppu - ja jymähtävät kuin tiiliskivi päähän. Tämä lukukokemus on sen verran tyrmäävä, että en tullut kirjanneeksi mitään muistiin lukemisen aikana. Toteavan kylmän tyylin selityksenä on pidetty myös sitä, että kirjailija ei ole kirjoittanut sitä äidinkielellään.

Ágota Kristóf: Iso vihko
La Grand Cahier, 1986, suomentanut Anna Nordman
Tammi, 1988, 198 s