Loistavan Tie, totuus ja kuolema esseekokoelman jälkeen luin Silvia Hosseinin esikoisteoksen Pölyn ylistys, enkä pettynyt. Esseiden maailma on rajaton ja antelias. Pölyn ylistyksessä sai taas nauttia virkistävästä akateemisen sivistyksen ja räväkän huumorin yhdistelmästä. On aika provosoivaa aloittaa pohdinta kirjoittamisen olemuksesta yhdentekevien tv-sarjojen katsomisesta häpykarvoja rapsutellen.
Tärkeilevää pönötystä ei tarvita ollakseen vakuuttava. Hosseinin estoton tapa paljastaa intiimejä halujaan tai ruumiillisia ilmiöitä tekee hänestä persoonallisen tavalla, jonka koen rohkeana ja rohkaisevana. Minua riemastuttaa jopa besserwisseriys ja omahyväisyys, se ettei hän yritä miellyttää eikä näyttää moitteettomalta. Silvia Hosseinilla on varaa; siltä se tuntuu kun hänen filosofisia analyysejään lukee. Sitä paitsi tässä on esipuheen mukaan nimenomaan kyse huonosta aiheena, siitä mikä on tylsää ja tavanomaista, noloa ja mautonta, epämiellyttävää, moraalitonta tai muuten kyseenalaista.
Jossain kohtaa mieleen tulivat Slavoj Žižekin, slovenialaisen filosofin elokuva-analyysit, joita katsoin vuosia sitten tvstä. Omaperäistä ja kekseliästä, mutta oppinutta ruodintaa, jonka seurauksena elokuvan näki aivan uudella tavalla. Se muistuma voi johtua siitäkin, että tässä käsitellään populaarikulttuuria, mm musiikkia ja elokuvaa. Lukemastaan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta perusteellinen ajattelu ja sen hedelmät - onko pakko sanoa älykäs - ei voi olla herättämättä laiskasta turtuneisuudesta. Toisaalta esseet kirjoittajan mukaan syntyvät juuri joutilaisuudesta ja sattumista.
Hosseini tarjoaa kaksi esimerkkiä viehtymyksestään muriseviin miehiin: Leonard Cohen ja Al Pacino, joiden molempien ääntä ja sen ilmaisuvoimaa tarkastellaan musiikin ja elokuvan yhteydessä. Leonard Cohenin tekstit ja naistenmiehen umpikuja huonoimmassa albumissa Death of a Ladies' Manissa ruoditaan feministisestä näkökulmasta ja misogynian historiaa vasten. Eikä Cohen pidä tekstistä itsekään. Oh Leonard! - huudahtaa Hosseini, antaa anteeksi ja rakastaa häntä entistä enemmän tästä ainoasta huonostakin huolimatta.
Al Pacinon huuto, äänenkäyttö, sekä Kummisetä IIIn loppukohtauksessa että jalkapallovalmentajana kannustuspuhetta pitämässä elokuvassa antavat aiheen käsitellä ylevyyttä. Lifestyle-blogit, lifestyle-torakat saavat pohtimaan elämän brändäystä kaupallisilla kanavilla somessa ja esimerkkinä on mm Hanna Gullichsen - jonka keittokirjoja hyllyssäni on 2 kpl - ja hänen pariviikkoiset vauvansa pizzakattauksen pöytäkoristeina.
Väkivaltainen seksi oli mukana Hosseinin toisessakin esseekokoelmassa. Niin intiimiä, niin outoa. Seksuaalisuus on voimallisimmillaan miinoitettua suota, vaarallista ja hallitsematonta.
Aavikkolabyrintin vangit osuu nimenä esseelle lavastekasasta nimeltä Dubai, jossa en ole käynyt enkä koskaan käy. Essee on perinpohjainen historiallinen, kulttuurinen ja moraalinen esitys tästä keinotodellisuudesta, jota orjatyövoimalla rakennetaan pidäkkeettömästi, loputtomasti virtaavalla öljyrahalla. Paikka, jossa kokoontuvat maailman rikkaimmat näyttäytymään ja kuluttamaan rahojaan tekosaarten ostoskeskuksissa. Paikka, joka jäljittelee kaikkea saaristosta hiihtokeskuksiin ja nimeääkin suurimman tekosaariston The World Islandiksi. Dubain voi ymmärtää vasta, kun on käynyt aavikolla. ... Dubai pelkää autiomaata samalla tavalla kuin janoinen harhailija. Tämä upea essee päättyy loisteliaasti kuvitelmaan autioituneesta Dubaista lintujen vallassa. Silkkaa runoutta ja lisäksi jotain samaa ajatusta, jolla varmaan moni nykyihminen lohduttautuu kaiken ihmisen luonnolle aiheuttaman tuhon todistajana: maailma pärjää ilman meitä.
Kamel Daoudin romaani Tapaus Mersault asettuu Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä vuoropuheluun Albert Camus'n klassikon kanssa, tai sen eksistentialismia kuvaavan yleisen käsityksen kanssa. Essee tuo esille koko joukon sivullisuusteemaisia kirjoituksia ja taustoittaa niitä Camus'n algerianranskalaisten ristiriitaisella kokemuksella omasta kolonialismistaan. Silvia Hosseinin ajatus lentää vailla katkoja Oranista Seinäjoen tangomarkkinoille. Se ei aiheuta lukijassa nikottelua, sillä tämä ajattelija solmii irrallisen oloiset ilmiöt sujuvasti yhteen. Lukija on hieman hengästynyt, mutta onnellinen.
Onko edes sattumaa, että Silviä Hosseini soittaa sydämeni kieliä, kun löydän esseistä monta itselleni vaikuttavaa kirjailijatuttua? Petina Gappah, Lina Wolff, Andrés Neuman, Juha Hurme, Yuval Noah Harari, Ben Lerner - ja monia muita. Lähdeluettelo toimii hyvänä listana luettavista.
Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. EsseitäGummerus, 2019, 213 s
Tykkäsin tästä teoksesta aivan todella paljon. Minustakin kirjoittajan itsensäkin tiedostama tietty omahyväisyys on jotenkin ymmärrettävää eikä se sinänsä häiritse. Ehkä siksi, että se nimenomaan on tiedostettua eikä kukaan meistä joka tapauksessa ole täydellinen.
VastaaPoistaNäin on, rehellinen omahyväisyys ja sen että sen näkee jossain yhteydessä itsekin on paljon helpompi sietää kuin rivien välistä luettavan pöyhkeilyn - joka on tavallisempaa. Sitten tietenkin se, että Silvia Hosseinin ajattelu ja sen sanoittaminen on minusta ihailtavan hienoa.
Poista