tiistai 29. lokakuuta 2024

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta


Tsaarit (myös pääsihteeriksi tai presidentiksi kutsutut) vaihtuvat Venäjällä, mutta klassikot säilyvät, ja jokainen hallitus osoittaa kunnioitusta suurille runoilijoille saadakseen heiltä ikään kuin henkisen oikeutuksen teoilleen. Jokainen uusi hallinto yrittää myös tulevaisuudessa hyödyntää Dostojevskia ja hänen ideaansa Venäjän messiaanisesta tehtävästä, sillä kaikki maani ongelmat ovat yhä ratkaisematta, eikä ulospääsyä näy.

Kuinka kirjailija voi edelleen arvostaa omaa kulttuuriaan, sen kirjallisuutta ja taidetta ja ylläpitää tärkeintä välinettään, kieltä, kun on joutunut pakenemaan maasta ja emigrantin elämä vaikuttaa lopulliselta? Vastaus on, että kirjailija on se kulttuuri, yksi sen edustajista. Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella.

Tässä tuoreimmassa esseekokoelmassa Mihail Šiškin jatkaa Venäjän patologista tutkimusta, kirjallisuusanalyysin kautta. Viha ja kauneus koostuu eri aikoina julkaistuista artikkeleista, vanhin on vuodelta 2013 ja viimeiset on julkaistu tänä vuonna. Mukana on myös Helsingin Sanomissa 25.2.24 ilmestynyt muistokirjoitus Aleksei Navalnyille, otsikolla Nyt me olemme hänen toivonsa. Oppositiojohtajan viimeiset vaiheet ja murha ovat vielä tuoreessa muistissa. Mietin jo, pitäisikö jättää sittenkin lukematta ja säästää itsensä tältä tuhkasateelta. 

Šiškin tuntee omat klassikkonsa ja kirjallisuuden kautta avautuu vuosisatoja jatkunut näkymä vaihtuviin sortohallintoihin, Kultaisesta ordasta tsaarien kautta Staliniin ja Putiniin. Jokainen hallitsija vuorollaan on orjuuttanut kansaa ortodoksisen kirkon tukemana.

Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.

Kirjailijana Šiškin samaistuu sadan vuoden takaiseen esikuvaansa, Hitlerin leppymättömään kriitikkoon, Thomas Manniin. "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettaviksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida", kirjoitti Mann vuonna 1945.

Esseissä analysoidaan kiinnostavasti Venäjän kirjallisuuden jättiläisiä, mm Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia ja Tolstoita näiden panoksesta tyrannian palveluksessa, Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Tšehov (ja tietenkin Brodsky ja Nabokov, emigrantit) jää tässä käsittelyssä uppoamatta; hänen ajattelunsa ei antaudu hurmahenkisyyteen ja nationalismin paatokseen. Hänestä ei löydy imperialismin pohjavirettä ja häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin.

Kirjailijoilla, jos kellä on tarkka katse, tulkinnat vaihtelevat. Ortodoksisen kirkon opit sisäistänyt Dostojevski oli sitä mieltä, että kansa myös nauttii kärsimyksistään, joiden kautta kulki tie valoon. Gogolia MŠ pitää täysin väärin ymmärrettynä, hän ei ole humoristi. Ei ole sattuma, että tämän teksteissä ei ole eläviä ihmisiä.

"Vielä enemmän kuin nenän menetys majuri Kovaljovia pelotti virka-arvon menetys, arvon joka on kaikkina aikoina noussut Venäjällä ihmisen itsensä sijaan." (Gogol)

Oma kotivaltio on pahin vihollinen ja piinaaja, jonka edessä ihminen, kuka hän sitten onkaan, on aina syyllinen. Isänmaasta, joka järsii parhailta lapsiltaan pään poikki, ei niin vain pääsekään eroon.

Surullisin luku kirjassa kertoo venäläisten hiljaisuudesta, siitä, etteivät he puhu siitä, mikä on heille elintärkeää. Omana esimerkkinään kirjailija kertoo esiintymisestään Krasnojarskin kirjamessuilla. Messut näyttävät samalta kuin Frankfurtin kirjamessut, modernilta, kuten 2000-luvulla kuuluu. (Tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Peter Pomerantsevin luonnehdinta länsimaista leikkivästä yhteiskunnasta.) Messut pidettiin vuonna 2014 Krimin vihreiden miesten ilmaantumisen aikaan. Kukaan muu ei puhunut uhkaavasta katastrofista. Šiškinin esitys kohtasi hiljaisuuden, kun yleisöä kiinnosti enemmän antiikin Rooman matkaopas. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta
Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen
WSOY, 2024, 210 s

6 kommenttia:

  1. Kirjoitat kiinnostavasta, mutta minua uuvuttavasta aiheesta. Olen tullut siihen tulokseen, että Venäjän kansa uskoo omaan kansaansa ja omiin johtajiinsa joka tapauksessa.

    Ihmisen itsensäkin on syytä uskoa itseensä. Usko itseen ja oman ajattelun oikeutukseen on tärkeää, mutta juuri se johtaa yhteentörmäyksiin. Kaikki muutkin ihmiset ja kaikki muutkin kansat näet uskovat itseensä ja asiansa oikeutukseen. Venäläisten pitäminen tässä suhteessa jotenkin poikkeuksena kansojen joukossa johtaa nähdäkseni juuri siihen minkä kirjoitat Tsehovin ajattelusta puuttuneen: "häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin".

    Nähdessämme venäläiset meistä poikkeavana kansana, muokkaamme omaan ajatteluumme maaperää viholliskuvan kasvattamiselle. Toisaalta eurooppalaisten pitäisi ponnistella herkeämättä Venäjän aggressioitten lopettamiseksi, toisaalta hahmottaa syyt niitten tarpeelle venäläisten itsensä näkökulmasta. Sama pätee muihin BRICS-maihin ja niihin kansakuntiin, jotka käsi ojossa anovat leivänpäällisiä länsimailta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän se ongelma on, usko vahvaan johtajaan eli lopulta diktatuuriin, johon kansa on tottunut vuosisadasta toiseen. Tämä kirja kertoo, kuinka sekä esim kirjallisuus ja kirkko on kautta aikojen hallitsijan toimesta valjastettu pitämään kansa passiivisena, kouluttamattomana ja suuri osa köyhänä. Ja sillä se pysyy jatkossakin kurissa. Emigranteista suurin osa on parempiosaisia, aivovuodosta Venäjän johtajat eivät ole välittäneet. Kyllä venäläiset poikkeavat meistä, koska ovat joutuneet tällaiseen hallintoon alistumaan. Sitä ei toivoisi heille eikä millekään muullekaan kansalle.

      Demokratia on vajavaista, mutta pohjaa ihan toisenlaiseen näkemykseen väestön koulutuksesta, osallistumisesta ja tasa-arvosta.

      Poista
  2. Venäläisillä oli lyhyt avoimuuden ja kritiikin aika 90-luvulla ennen Putinia. Kuhmolla oli silloin ystävyyskaupunkina Kostamus ja meillä oli oppilas- ja opettajavaihtoa. Keskustelin paljon englannin opettajan kanssa ja hän sekä ystävänsä toivoivat silloin demokratiakehityksen jatkuvan. O oli jopa opettajavaihdossa USA:ssa. Paikallisissa venäläisissä lehdissä oli juttuja salaisuuksien avaamisesta ja historian uudelleen tarkstelusta yms.
    No, venäläiset eivät osanneetkaan elää demokratiassa, tuli paljon talousrikollisuutta, koska moni käsitti, että nyt on tilaisuus rikastua hämärillä bisneksillä, että sitä se kapitalismi on. Länsimainen vapaus alettiin yhdistää kaaokseen.
    Venäläiset opettajat hämmästelivät Suomessa käydessään sitä, että vaatteita voi viedä noin vain sovituskoppiin ja seisovasta pöydästä saa ottaa mitä haluaa. Minun kollegani voi pahoin buffet-paikassa eikä uskonut, että minä olen maksanut etukäteen, koska silloinhan voisi kahmia mitä vain. Hän luuli, että häntä kuitenkin tarkkaillaan ja pyysi, että laittaisimme ruuan kotona ja minä kun luulin kerrankin päässeeni helpolla. Hänen miehensä joutui vankilaan oltuaan ensin miljonääri laittoman kaupan ansiosta. Nykyään en voi enää olla yhteydessä tähän opettajaan, vaikutti putinistilta viimeisissä viesteissämme, ja hänen Suomessa asuva tyttärensä näyttää uskovan muinaiseeen Suur-Venäjään. Kirjoitin hänelle, että mehän voimme ottaa jonkin mieluisen kohdan historiasta ja väittää, että tämä on se oikea. Emme viesti enää kuin muodollisuuksin.

    Šiškinin kirja on varmaan hyvin valaiseva. Aion lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on hyviä esimerkkejä tuossa muutoksista ruohonjuuritasolla, ihmisten kesken. Elokuvaohjaa Andrej Zvagintsev on kuvannut kylmäävästi venäläisen yhteiskunnan epätasa-arvoa ja ihmisten näköalattomuutta, kun unelmat tapetaan ja kaikkialla näkee raadollista hyväksikäyttöä ja pienen ihmisen jyräämistä, esim Leviathan ja Rakkautta vailla -elokuvissa. Vain moraalittomat konnat menestyvät.

      Tuo suurvalta -pakkomielle on meille kaikille naapurivaltioille pahinta. Esim Hodorkovskikin, Putinin vastustaja Sveitsissä, oli sitä mieltä että kyllä Kaukaasian valtiot kuuluvat Venäjälle. Vaikka ne ovat omia valtioitaan venäläisistä poikkeavine kielineen ja kulttuureineen! Kuten nyt Georgia, entinen Gruusia...

      Poista
    2. Kyllä, ja ennen Ukrainan sotaahan Putin vaati Suomea pysymään puolueettomana eli alkoi puuttua myös meidän itsemääräämisoikeuteemme. Mikä se oli se kirjekin johon ei olisi saanut antaa eri maiden yhteistä vastausta, vaan kaikkien olisi pitänyt mielistellä erikseen. Röyhkeää!

      Luin juuri Oksana Vasjakinan kirjan Aro. Se on kirja Vasjakinan isästä, mutta hyvin paljon myös Venäjästä.

      Poista
    3. Niin, ja vielä se raivostuttaa, että jos Venäjän hallintoa edes kiinnostaisi valtaamiensa ulkopuolisten alueiden hyvinvointi, mutta ei! Seudut näivettyvät kun saavat niskaansa tämän saman rosvoyhteiskuntamallin, kuten on kuulemma Krimilläkin käynyt ja nyt noilla vallatuilla alueilla.

      Poista