Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Kansi Laura Noponen Kuvat Shutterstock Rawpixel

Kaksi aiempaa teostaan Anna Soudakova on kirjoittanut omasta historiastaan ammentaville aiheille, Neuvostoliiton Leningradissa syntyneenä ja Turkuun lapsena muuttaneena. Uusimmassa romaanissaan Haikara levittää siipensä hän kohdistaa katseen Neuvostoliiton/Venäjän naapurivaltion, Valko-Venäjän lähihistoriaan, perheiden ja sukujen kokemuksiin. Aikajana kulkee 1990-luvulta 2020-luvulle, välissä on kaksi sukellusta sodan aikaan vuosina 1942 ja -43, jolloin saksalaiset miehittivät maata ja valtion päämies, viiksimies vaihtui toiseen. Luvut on nimetty niissä vaihtuvien päähenkilöiden mukaan, joiden elämää valaistaan yhtenä vuotena. 

Andréi miettii, voiko jossakin olla paikka, jossa ihmiset hymyilevät toisilleen muulloinkin kuin vain halutessaan jotakin.

Sisarukset Andréi ja Sveta kasvavat Valko-Venäjän köyhällä maaseudulla perheessä, jossa vanhemmat antavat periksi, eivät enää jaksa. Isä joutuu ensin piilottelemaan ja katoaa näkyvistä, äiti juopottelee. Koirasta ja isoäidistä löytyy pientä iloa. Isoveli toimii kaoottisissa oloissa pikkusiskolle vanhempana, kunnes heidän tiensä eroavat. Sitä ennen Andréi on saanut kokea maanmiestensä tilanteen moskovalaisen asianajajan palatsin työmaalla, orjatyövoimana. Andréi pakenee maasta, Svetan adoptoi enon perhe Minskiin. Siellä Sveta kasvaa oppositiohenkisen enonsa kodissa.

Vanhemmasta sodanaikaisesta historiasta isovanhempien kohtalot kertovat masentavasta nujertamisesta tyrannin saappaan alle vuosikymmenestä toiseen. Ja siitä, kuinka perheen jäsenetkin riitautuvat, kun diktaattorit asettavat ihmiset mahdottomien valintojen eteen. Tapa tai tule tapetuksi. Saksalaiset olivat yhtä tehokkaita juutalaisten vainoamisessa Valko-Venäjän maaseudulla kuin omissa getoissaan. Perheenisä voi nähdä natsit venäläisiä parempina, koska he sallivat paikallisen kulttuurin ja kielen. Stepanida näkee luokkakaverinsa Rivan aidan takana muiden kylän tuttujen kanssa. Aamulla juna on vienyt heidät.

Nykyajassa tapahtumat ajoittuvat Valko-Venäjän kasvoiksi maailmalla nousseen Aljaksandr Lukašenkan edelleen jatkuvaan kauteen. Patrioottina itseään pitävän diktaattorin aikana valkovenäjän, movan puhumista ei suosita. Se on junttien ja rikollisten kieltä, on arvokkaampaa puhua venäjää. Valko-Venäjällä harjoitetaan samaa kielipolitiikkaa, jota on harjoitettu Ukrainassa. Maassa, jota ei ole olemassa, ei ole myöskään omaa kieltä. Venäjän valtion johto on aina etsinyt ja löytänyt vasallivaltioissaan oikeat kumppanit kyykyttämään omaa kansaa. Eikä Venäjä ole ainoa, joka yrittää juuria valkovenäjää, puolalaisetkin yrittivät sen hävittää ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Romaani kertoo unohtunuttakin historiaa. 

Andréin ja Svetan kautta romaani tarkastelee eri tapoja suhtautua diktatoriseen valtioon. Toinen valitsee maanpakolaisuuden, joka ei ole helppo tapa, se vaikeutuu jatkuvasti. Andréi kulkee Puolasta Saksaan, Norjasta Suomeen. Älypuhelin helpottaa myöhemmin sisarusten yhteydenpitoa, vaikka välit tulehtuvat välirikon partaalle. Aktivisti näkee maastapaon petturuutena ja pelkuruutena. Mutta kun ruuvi kiristyy kiristymistään, se voi olla myös ainoa tapa elää ja hengittää. Parempi kuin lamaantua ja yrittää selvitä - joutumatta vankilaan ajattelusta.

Soudakova kuvaa läheltä rohkeita ihmisiä, näyttää heidän ajattelunsa ja tunteensa ymmärrettävästi, heidän ahdinkonsa tuntee nahoissaan. Nuoret yrittävät elää ikänsä mukaista elämäänsä; ystävystyä, rakastua, juhlia, syödä ja juoda. He haluavat tehdä oikein, vaikka se on tehty äärimmäisen vaaralliseksi. Valko-Venäjän nykyolot ovat meille dystooppisia, toisille todellisia. Siksi siitä on tärkeää lukea. Vahvaa johtajaa ei kannata haikailla.

Anna Soudakova kirjoittaa kuulasta kieltä. Valkovenäläisiä ruokapöytiä, puutarhoja, ihmisten arkea ja juhlaa kuvataan tarkoin yksityiskohdin, blini ja leipä tuoksuu. Lukiessa ihmettelinkin, mistä tämä kaikki koetun oloinen runsaus on peräisin. Ilmeisesti valkovenäläiseltä puolisolta.

- Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024, 335 s