Hanna Lantto: Bilbao

 

Kansi Markko Taina

Olen syntynyt bilbaolaiseksi Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa. Viimein, kahdenkymmen vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä, ymmärrän mihin kuulun ja mistä olen kotoisin.

Parikymppinen Elina lähtee Erasmus vaihto-opiskelijaksi Espanjan Baskimaan Bilbaoon 2000-luvun alkupuolella. Hän on opiskellut Suomessa espanjan filologiaa, mutta pian painopiste on vaihtunut baskikieleen. Kaupunki vie nopeasti nuoren naisen mukanaan, siitä tulee hänen rakkautensa kohde. Hän omaksuu kielen poikkeuksellisen nopeasti, saa oman juhlivan kaveripiirin, ja kaupungin öiset kadut baareineen tulevat läheisiksi, kuten myös yhteiset kämpät läheisimpien ystävien kanssa. Kaupungissa hän tuntee viimein olevansa kotonaan; saa meluta, riekkua, tanssia ja puhua aamuun asti, vaikka vuorokausia putkeen. Ilmapiiri on vapaa ja innostava. Viini ja monet muut juomat virtaavat, amfetamiini antaa lisävauhtia.

Hanna Lanton Bilbao alkaa yleismaailmallisena, ajattomana opiskelijaelämän kuvauksena. Solmitaan uusia tuttavuuksia, syödään ja juodaan, nautitaan suussasulavia ruokia, tavataan rentoja tyyppejä, opitaan paikallisia tapoja - kaikki on Elinalle kiinnostavaa ja loputtoman jännittävää. 

Baskinuoret ovat kiihkeän baskimielisiä, ja niin on Elinakin. Mielenosoituksia itsemääräämisoikeuden puolesta järjestetään ja niihin osallistutaan energisesti. Espanjalaiset koetaan ylimielisinä vallanpitäjinä. Asetelmassa on paljon samaa kuin pohjoisirlantilaisten suhteessa englantilaisiin. Elokuvissa ja dokumenteissa kuvattu Francon aika tuleekin mieleen kansalliskaartilaisista, jotka yöllä pysäyttävät nuorten auton ja aloittavat tiukan tarkastuksen. He ihmettelevät, kuinka suomalainen on siellä, eikä Madridissa, upeassa kaupungissa. Hukkaat täällä aikaasi näiden peikkojen kanssa.

Omaelämäkerrallinen kertomus etenee kahdessa aikajaksossa. Elina palaa Bilbaoon tekemään väitöskirjaansa kymmenen vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa hän on jo saanut kiittävää huomiota tutkimuksistaan ja työstään sekä Suomessa että Baskimaalla. Kirjan luvut alkavat sitaateilla baskilaisen Miguel de Unamunon runoista, espanjan- ja suomenkielisinä.

Väitöskirjan tekeminen on yksinäistä työtä, mutta siihen tuovat vaihtelua Bilbaon baari-illat. Erään myöhäisen aamuyön tunteina hän jää yksin tuntemattoman miehen kanssa. Hauska jutustelu vaihtuu odottamatta lähentelyyn ja raiskaukseen, jota hän ei heti suostu itselleenkään tunnustamaan sellaiseksi. Onhan hän akateeminen ja pärjäävä nuori nainen, ei mikään hyväksikäytettävä reppana. Kun hän avautuu tapahtumasta, ystävä syyttää häntä. Välirikko seuraa.

Baskimaan kohtalo rinnastuu kertomuksessa Elinan kokemuksiin väkivallan kohteena. Elinan trauma nimittäin ei häviä, hän kerää uusia vastaavia kokemuksia. Kun raiskattu ajautuu toistamaan kokemuksensa, kirjailijalla on siihen selitys: ”Se on tapa ottaa tilannetta takaisin omiin käsiin. Ihminen saattaa myös kaivata korjaavaa kokemusta ja sen takia palata raiskaajansa luo tai elää vaikkapa pitkään väkivaltaisessa suhteessa. Sitä haluaa uskoa, että seuraavalla kerralla tilanne menee paremmin.” (HS 8.3.25)

Ansioituneesta yliopistotutkimuksestaan huolimatta Elina ei ole rauhoittunut keski-ikään. Bilbaon kadut kutsuvat ja uudelleen hän päätyy samaan tilanteeseen, vieraiden miesten hyväksikäyttämäksi. Ja inhoaa itseään. Tapahtumien ohessa kerrataan Suomessa seurattuja oikeusjuttuja humalaisten naisten raiskauksista ja siitä oikeuslaitoksen pyörityksestä, jossa raiskaajat nähdään vähemmän syyllisinä kuin vahvassa humalassa ollut uhri.

Kuitenkin Elinan baskilaiset ja suomalaiset kaverit ihmettelevät, eikö hänellä ole mitään rajoja. Ei ole, sillä häntä on kolme. Kunnianhimoinen tutkimustyötään urakoiva filologi, loputtomasti juhliva baarikärpänen ja kolmantena herkkä ja haavoittuva lapsi. Tämä persoonallisuusanalyysi avasi päässäni vanhan levysoittimen ja sieltä lähti soimaan Tuula Amberlan/Jukka Alihangan vanha kipale Lulu.

Lululla oli kolme mieltä

Lululla oli kolme mieltä

Ja yksi niistä valtasi hänet iltaisin

Hän illalla kohtasi rappiomiehet

Illalla kohtasi rappiomiehet

Myrkystä kuiskien, rumuutta palvoen

Bilbao oli vaikea luettava. Aihe, seutu, kieli kiinnostaa, kaikki on kerrottu tyylillä ja tarkasti. Päähenkilö, joka ei lakkaa lyömästä päätään seinään ärsyttää ja surettaa. Ei terapia, ei puoliso, eikä menestys opinnoissa saa häntä katkaisemaan vahingollista kierrettä. Jokin on särkynyt perusteellisesti, eikä mikään näytä itsetuhoista kuviota korjaavan.  Häpeä ja itseinho on katettu kaikille nähtäväksi. Voi vain toivoa, että traumasta kirjoitettu kirja on vahvistanut ja että tämän umpikujan päässä näkyisi valoa. 

Olen ollut vuosia sitten viikon patikointimatkalla San Sebastianista - baskiksi Donostia - Bilbaoon. Bilbao jätti minuun aivan päinvastaisen muistikuvan, minusta kaupunki tuntui jotenkin uhkaavalta ja ilottomalta, Guggenheim ei sitä muuttanut. Ehkä minulla oli vain koti-ikävä ja olin talsinut liian kauan Baskimaalla. Hanna Lanton rakkaus Bilbaoon on säilynyt, kovista kokemuksista huolimatta.

Hanna Lantto: Bilbao
Tammi/WSOY, 2025, 322 s