Italialaisesta nykykirjallisuudesta on suomennettu jo useita vaikuttavia tekijöitä viime vuosina. Elena Ferrante niistä päällimmäisenä, Domenico Starnone vanavedessään, Silvia Avallone ja hänen romaaninsa Teräs jätti pitkän jäljen. Sitä ennen vahvin nimi omassa lukuhistoriassani oli Niccolò Ammaniti, jonka Io non ho paura (Minä en pelkää) onnistui tekemään vaikutuksen jopa italiaksi luettuna, romaanin lukemiseen sittenkin vajavaisella kielitaidollani. Paolo Cognetti on uusi tuttavuus.
Sofian, nuoren naisen elämää seurataan varhaisvuosista 70-luvulta aina New Yorkin maisemiin terrori-iskun jälkeen uuden vuosituhannen alussa, erillisissä episodeissa. Mukana on muutama näkökulman ja persoonamuodon vaihdos, eli siinä mielessä romaani seuraa nykyisin suosittua trendiä. Muratoren perhe, insinööri-isä Roberto, taiteilijaäiti Rossanna muuttavat Milanosta Lagobelloon, omaan taloon ja luonnonläheiseen ympäristöön. Avioliitto ja perhe-elämä natisee ja narisee. Muutto omaan taloon tai mikään ei näytä sitä oikein saavan kuntoon, ei koirakaan. Sofia kasvaa siinä sivussa. Taustalla kuohuu Italia 1970-luvun punaisine prikaateineen ja lakkoineen.
Nämä kuvat ovat syöpyneet Sofian mieleen kuin aakkoskortit luokkahuoneen seinällä: O niin kuin omena, P niin kuin värikäs perhonen, punainen ja värisevä piste pimeässä niin kuin masennus ja isä kädet hiuksissaan niin kuin ärtymys. Sofia kertoo alkaneensa juuri tuohon aikaan miettiä, miten voisi pelastua vanhempiensa kohtalolta.
Teatteri näyttää tytölle myöhemmin tien toisenlaiseen maailmaan ja oman itsen löytämiseen. Siinä vaiheessa jokainen perheenjäsen näyttää kärvistelevän omissa kivuissaan osaamatta löytää iloa toisistaan, niin pikkuhiljaa Emman kanssa yhteistyötä tekevä Roberto kuin jokapäiväisiä mielialojaan hoitava äiti ja mustan huppunsa sisälle yksinäisyyteen vetäytyvä Sofia. Pariisissa opiskellut, poliittisesti radikaali Martta-täti yrittää hoitaa kaikkien asioita.
Marta on vähän niin kuin paimenkoira. Kun yksi lammas lähtee omille teilleen, koira juoksee sen ympärillä ja haukkuu niin kauan että karkulainen palaa muiden joukkoon. Tätini Marta on juuri sellainen.
Sofian kertomus ottaa välillä sivuhyppyjä lähisukulaistenkin historiaan ja heidän kasvukipuihinsa. Nuoruus näyttäytyy kaikissa aikakausissa yhtä vaikealta etsiskelyltä. Pärjäämisen eetos ja sen osoittaminen peittää nuoren epävarmuuden. Se on peitettävä. Ja sama sukupolvien välinen kuilu kasvaa aina uudelleen. Vanhemmat yrittävät ymmärtää, nuori yrittää selittää, mutta lakkaa lopulta kun näyttää, ettei kytkentää tapahdu.
Lopussa ollaan New Yorkissa. Näkymiä ja keskusteluja avautuu kuin Woody Allenin elokuvissa ja Sofian kuvauksellinen olemus saa miehet lumoutumaan. Mutta hän tuntuu kaikilta katoavan, merelle, sumuun, muihin kaupunkeihin.
En tiedä, miksi en osannut innostua Sofiasta joka pukeutuu aina mustaan. Ajankuva on onnistunut, Italian maisemat nousevat mieleen aina yhtä houkuttelevina, Brooklynkin on elävästi maalattu italialaiskortteleineen. Romaanissa on kaikki kohdallaan, mutta se ei vain oikein sytyttänyt. Se johtunee siitä, että henkilöt on etäännytetty, he ovat hieman kliseisiä: insinöörimäinen isä, hysteerinen äiti, Sofia, jonka sisimmät tunteet jäävät oikeastaan piiloon. Hän on mystinen, mutta loppuun asti etäinen. Liian viileä, jotta hänestä kiinnostuisi. Hänellä on kriisinsä, mutta ne kerrotaan kuin asiaan kuuluvina välimatkatolppina.
Inspiroiduin kirjasta Kirja ja keittiö -blogin arviosta. Olisin halunnut tykätä enemmän, nyt tunnen lähes huonoa omatuntoa, kun en vain voinut. Jos haluat innostua kirjasta, lue inspiroiva arvio tuolta.
Paolo Cognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan
Sofia si veste sempre di nero, 2012, suomentanut Osmo Korhonen
Artemisia edizioni, 2019, 205 s
Luin tämän alkukuusta, ja itse kyllä viehätyin tästä. Kiinnitin kyllä huomiota kanssa että henkilöissa on kliseisyyttä, mutta itse ajattelin sen olleen tarkoituksellista, että näissä on kyse myös allegorioista...ja joo, itse Sofiasta ei oikein saa otetta ja tuntuu että niin se olikin tarkoitettu...
VastaaPoistaOli kliseisyys tarkoituksellista tai ei, minusta se latistaa. Haluan ensisijaisesti innostua lukemisesta, kirjan ovela rakenne tai metatasot ovat minulle toissijaisia. Henkilöasetelma Italian yhteiskunnallisen tilan allegoriana, Rossanna kirkon edustajana, hmmm... en tiedä, menee ehkä sittenkin liian pitkälle :)
PoistaHarmi, ettei tämä vakuuttanut ja vaikuttanut. Ymmärrän kyllä näkökulmasi, mutta jostain kumman syystä minua taas se viileys ja etäisyys juuri viehättivät tässä! Näkisin helposti tämän mielessäni elokuvana, ehkä se siksikin tuntui tulevan lähelle.
VastaaPoistaMinä myös näin tämän mielessäni elokuvana, jopa niin että ajattelin siinä lukiessakin, että kirjailija on suunnitellut jo valmiiksi elokuvallisia kohtauksia. Se olisi elokuvanakin sellainen, joka minulle ei niin kolahtaisi, jotenkin liian kiillotettu. Eniten ehkä ärsytti Sofian "lumo", tuo maaginen selittämätön. En saanut siitä otetta, se ei koskettanut.
Poista