Anna Englund: Lautapalttoo

Kansi Elina Warsta

Lautapalttoo, vanhahtava ja murteellinen sana ruumisarkusta ei herätä kovinkaan hilpeitä tunnelmia noin ensi näkemältä. Anna Englundin romaanissa sana on kuitenkin hyvin arkisessa käytössä. Elena, romaanin nuori nainen tekee nimittäin verhoiluja ruumisarkkuihin miehensä verstaalla Pihlajalla, pienellä paikkakunnalla Pohjanmaalla. Heillä on Ilmarin mukaan kaupungin paras kirstuverstas. - Olemma vain tämmöinen pieni verstas, esittelee vaimo asiakkaalle. Elena osaa ommella ihan tavallisiakin palttoita ja vaatteita. Eletään 30-luvun Suomessa. 

Kotona touhuaa pariskunnan lisäksi omaperäinen anoppi Manta, jonka murteelliset monologit välikkeissä ilmentävät suurempaa ymmärrystä ihmisten kuvioista kuin miltä päälle päin näyttää. Lapsia pariskunnalla ei ole, keskenmenoja sen sijaan. Heidän suhteensa on käytännöllinen. Suurin hehku on takana, jos sitä on koskaan koettukaan. 

Kaikki muuttuu, kun Helsingistä asti saapuu asiakas maksamaan enon arkkua. Lydia näyttää kauempaa mieheltä, mutta paljastuu sitten housupukuiseksi naiseksi. Housut tekivät siinä vaiheessa miehen ja hame naisen. Mutta suurkaupungissa uudet tuulet puhaltavat, naiset kulkevat polkkatukissa ja osa jopa pitkissä housuissa. Lydialla on kaiken lisäksi modernille naiselle sopiva ammattikin, hän on valokuvaaja.

Elena mykistyy uudesta tyylikkäästä tuttavasta, mutta ennen kaikkea naiset tuntevat toisiinsa romanttista kiinnostusta, eroottista vetoa. Lydia on tunteessa kotonaan, mutta Elena on aviovaimon rooliinsa sopeutunut ja uusi intohimo toiseen naiseen ravisuttaa hänen elämäänsä pohjia myöten. Tunne on ennen kokemattoman voimakas, ja niinpä naiset ryhtyvät suunnittelemaan salaista tapaamista. Siihen sopii tismalleen uusi kudontakone ja sen kurssitus, Helsingissä. Sillä aika on tiukan moralistista, homoseksuaalisuus on rikos ja pienellä paikkakunnalla seinillä on silmät ja korvat. Yhteisön lynkkausmielialan voi kuvitella, nainen revittäisiin riekaleiksi. 

Niinpä vajaa viikko Helsingin 30-luvun yökerhoissa boheemin valokuvaajanaisen vanavedessä avaa Elenan silmät. Naiset juhlivat kaltaistensa kanssa. Tästä annetaan ehkä hieman liiankin suvaitsevainen kuva. Helsinki ei sentään tainnut olla mikään Berliini, siihen aikaan vielä vähemmän kuin nykyään.

Rakkauskertomus ja ajan kuva on kuitenkin viehkosti kerrottu, siinä on iloa ja elävyyttä kaikkine yksityiskohtineen. Ohi vilahtavat monet Helsingin korttelit, Hotelli Tornin näköalaikkunoistakin nähtyinä, katumuoti ja naisten leningit satiinista ja sametista, joista taidokkaat ompelijat niitä juhliin ompelivat.

Lautapalttoo on Elenan tarinassa myös tuo avioliitto, parisuhde, jossa ei ole sitä oikeaa intohimoa ja rakkautta. Dystooppisten maisemien tulvassa on todella ihanaa uskoa onnelliseen rakkauskertomukseen. Se on kuin balsamia maailman murheista näivettyvälle ihmissydämelle.

Anna Englund: Lautapalttoo

Siltala, 2022, 227 s