Me elämme nyt sekoamisen aikaa. Sellaisena kuvataan meidän aikaamme 2010-luvulta noin 2030-luvulle. Aikaa tutkitaan sata vuotta myöhemmin 2119 brittiläisen Ian Mc Ewanin tuoreimmassa romaanissa Mitä voimme tietää.
Kahdessa aikatasossa ja osassa rakentuva kertomus nostaa esille brittiläisen akateemisen kirjallisen piirin jälkeen jääneistä todisteista. Sata vuotta myöhemmin tuon ajan ylistetyn runoilijan Francis Blundyn kadonnutta runoelmaa jäljittää pakkomielteisesti tutkija Tom Metcalfe. Kahden aikakauden välissä on toteutunut kauan pelätty ja toisten kieltämä ilmastonmuutos sekä lisäksi katastrofiin päättyneen sodan, ydiniskun seuraus: maailma ei ole entisellään.
Valtaisan tsunamin aiheuttama merennousu on upottanut suurkaupunkeja ja Britanniakin on muuttunut erillisten saarten seuduksi. Ihmiskunta on kutistunut miljardeilla, elinehdot ja luonto, puhumattakaan teknisistä keksinnöistä ovat romahtaneet ja tuhoutuneet, muukin lajisto ihmisten ohella on kutistunut. Tulevaisuuden dystopiassa elää tutkija, joka näkee nykyisen ajan nostalgisesti.
Katastrofien jälkeinen maailma perustelee kirjan nimen, kysymyksen, mitä oikeastaan tapahtui vuonna 2014 tuossa kirjallisesti sivistyneessä piirissä. Mitä voimme tietää, kun emme voi muistaa? Kenen tulkintoja saamme näkyviin?
Vuonna 2014 Francis Blundy esittää vaimolleen syntymäpäivälahjaksi kirjoittamansa runoelman Korona sinulle, Vivien. Nimi ei liity virukseen, vaan runomuotoon, jossa sonetit kytkeytyvät toisiinsa. Se oli kirjoitettu papyrukselle, se on yksittäiskappale, jota ei julkaistu. Runoilija esitti sen syntymäpäiväillallisilla. Sittemmin tieto sen olinpaikasta katosi.
Minun tekisi mieli avata ajan kattoon reikä ja huutaa neuvo sata vuotta sitten eläneille ihmisille: jos haluatte pitää jotain salassa, kuiskatkaa se rakkaimman ja uskotuimman ystävänne korvaan. Älkää luottako näppäimistöön ja näyttöön. Jos teette niin, me tiedämme kaiken.
New Lagos Nigeriassa on se paikka, missä kaikki mikä koskaan on virrannut internetissä, on säilöttynä vuonna 2119. Maailma on muuttunut, mutta tutkija Tom ei sadan vuoden päästäkään saa innostettua nuoria opiskelijoita tutkimaan kadonnutta runoelmaa. Nuoret haluavat edelleenkin elää omassa ajassaan ja katsoa eteenpäin, kuinkas muuten. Vesistöiseksi muuttuneessa Britanniassa tutkijakaksikko kuitenkin löytää tiensä menneiden illallisten seudulle, runoilija Francis Blundyn Oxfordin maaseututalon pihapiiriin.
Kirjallinen piiri briljeeraa keskuudessaan, mutta on yhtä lailla kilpailun, kateuden ja rakkauden tunteiden riivaamaa kuin vähemmän koulutettu väkikin. Maineikas runoilija on sitä paitsi ilmastodenialisti, liberaalin piirinsä keskuudessa kummajainen. Sata vuotta myöhempi ihminen, tutkija Tom Metcalfe ihmettelee kadonneiden sukupolvien vapautta ja holtittomuutta. Todellakin, emmekö me tienneet?
Välähdykset myöhemmin kuuluisaksi muodostuneesta illallisesta ja siihen osallistuvasta seurueesta vaihtuvat varoittamatta sata vuotta myöhempien tutkijoiden Tom Metcalfin ja hänen on-off rakastettunsa Rosen työhön ja lopulta vaivalloiseen ekskursioon tapahtumapaikoille. Alkuosan poukkoilu ja runsas henkilömäärä tiheine sivupolkuineen teki lukemisesta raskasta. Myös itse ylistetty runoelma maistui teennäiseltä tärkeilyltä, jonka vaikuttavuutta kirjalliselle seurapiirille oli vaikeaa uskoa. Itse lukutilaisuutta kuvataankin ironisesti. Onneksi McEwan ohjaa tarinaansa vetävämmille poluille. Se kesti tosin minusta turhan pitkään.
Oli helpotus jaksaa melko puuduttavien, muka fiksujen kirjallisuuspuheiden ja akateemisten kilpalaulantojen jälkeen hienosti yhteen solmiutuvien mysteerien äärelle. Taitavasti kertomus sitten nousee siivilleen ja vetää rakastuneet, petokselliset, kostonhimoiset, kateelliset, Alzheimerin vaivaamat, kaikki aikojen kerrostumiin hautautuneet henkilöt kohtaloineen yllätykselliseenkin kokonaiskuvaan. Jopa pientä trillerin omaista kierrettä löytyy tässä hieman eriparisessa kokonaisuudessa.
Helpotti myös palata scifi-maailmasta tunnistettavaan nykymaailmaan, moraalisine ja eettisine pohdiskeluineen, joita riittää. Se kysyy, mitä voimme tietää, mitä voimme uskoa ja lopulta mitä voimme rakastaa, siteerataan alussa kirjailija Richard Holmesia. Loppuosassa puheenvuoron saa runoilijan vaimo Vivien.
Ian McEwan: Mitä voimme tietääWhat We Can Know, 2025, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2026, 366 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti