sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet



Stolpe pilasi lastensa elämän monin tavoin. Ja myrkky valui jälkipolviin. Me kaikki opimme vihaamaan toisiamme ja maailmaa.

Omat raivonpuuskat, vaimon silmissä havaittu pelon väläys ja paljon riitelevän lähisuvun katkeilevat välit saavat Alex Schulmanin kaivautumaan sukunsa historiaan. Vaikuttaa tosiaan, että tänään lehdessä esitelty Plutarkhos ja hänen ihmisen suositeltavaksi pyrkimykseksi nostamansa vihan hallinta ja mielen tyyneys loistaa suvun ihmissuhteissa poissaolollaan. Niinkuin tietenkin aika yleistä on, kun asioita aletaan penkoa - tai viimeistään jonkun kuollessa; omaisuuden jako saattaa nostaa ihmisistä uusia piirteitä pintaan. Itsekin otin puhelun siskolleni eräästä kulhosta, vai oliko pöytä, en muista. Onneksi sisko ei jaksanut aloittaa, ota mitä haluat, hän sanoi plutarkholaisesti. Ei ottanut tulta.

Mutta Alex Schulman rakentaa Polta nämä kirjeet-romaanissa moniulotteisempaa kertomusta; kolmiodraamaa, intohimokertomusta, vuosikymmenien salaisuutta. Hänen vaarinsa Sven Stolpe, ruotsalainen kirjailija ja kulttuuripersoona viime vuosisadalta, hänen mumminsa Karin Stolpe, kääntäjä ja kirjailija ja Olof Lagercrantz, runoilija, toimittaja ja kirjallisuusmies ovat sen kolmiodraaman päähenkilöt. Henkilöt kohtaavat vain 30-luvun alussa, pari vuotta Stolpen nuorenparin häiden jälkeen, mutta vaikutus on elinikäinen. Kaikki kuolevat yli 8-kymppisinä ja ovat siinä vaiheessa merkittäviä nimiä Ruotsin kulttuurieliitin joukossa - ja miehet toistensa julkisia verivihollisia. Sillä se mikä on toiselle elinikäinen romanssi, on toiselle seksuaalinen attentaatti kesällä 1932.

Haudattu salaisuus, intohimoinen rakkaus paljastuu Sven Stolpen tyttärenpojan tutkimuksissa. Schulman penkoo kirjeenvaihtoa, haastattelee David Lagercrantzia, kirjailijaa ja Olofin poikaa, käy kansalliskirjastossa ja Sigtuna-säätiössä, jossa osapuolet aikoinaan kohtasivat. Lähdemateriaalina on ollut myös rakastuneiden lyhyt kirjeenvaihto ja Olof Lagercrantzin päiväkirjat. Alex Schulman on lopulta kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee. Tarinan hän kertoo lumoavasti, se on  romanttinen kuin kaksikymppisten kellastuneet kirjeet seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin vain voivat olla, mutta traaginen.

On alusta saakka selvää, että kirjailijan uteliaisuuden on herättänyt mummin ja vaarin suhde, jota lapsenlapsi on havainnoinut ihmetellen. Toiseksi vaarin sekä kunnioitusta että pelkoa herättävä hahmo on saanut ajan tyyliin kehittyä valtavaksi auktoriteetiksi, jonka ympärillä raivokohtausten pelossa hiljennytään, jota kuunnellaan, jonka vitseille nauretaan. Jota ei rakasteta. Kun lapsenlapsi on aikuinen itse ja henkilöt ovat poistuneet, on aikaa tutkia mistä oikein on ollut kysymys. Minkälaisia ihmisiä he oikein olivat, kun yhdessäolo on niin tulenarkaa, hiljaisuus jännitteistä.

Polta nämä kirjeet palaa luvuissaan vuorotellen vuoden 1932 heinäkuuhun, vuoteen 1988, jolloin Alex oli 12-vuotias ja nykyhetkeen, jossa kirjailija kertoo tutkimustensa etenemisestä, vierailuistaan tärkeille paikoille. Hienosti Schulman eläytyy toisensa pari vuotta liian myöhään löytäneen naisen ja miehen tunnelmaan, lyhytaikaisten ja harvojen tapaamisten räjähtävään vaikutukseen, rakastumisen varmuuteen. Tyylistä, jolla hän kuvailee vaarinsa virtahepomaista ylivoimaa ja lamaannuttavaa läsnäoloa tuli mieleen Karl Ove Knausgårdin lapsuusmuistot alkoholisoituvan isän kanssa, vaikka tässä ei ole kyse alkoholismista, vaan persoonaltaan muuten häiriintyneestä ihmisestä, manipuloinnista ja henkisestä väkivallasta. Samalla tavalla Schulmankin näyttää kantavan traumaa vaarista, joka on heittänyt synkän varjon menneisyyteen. Siinä eivät auta vaarin kymmenet julkaistut teokset. Mikään ei voisi vähempää kiinnostaa,  päättelee Alex jonkin teoksen takakantta tutkiessaan. Sittemmin hän myös toteaa, että vaarin teokset kertovat uudelleen ja uudelleen samaa tarinaa: uskottoman naisen petturuudesta. Schulman käsittelee myös omia häpeän ja nolouden tuntemuksiaan Knausgårdin tyyliin, kuin ravistelisi niiden taakan päältään kirjoittamalla niistä.

On jotenkin uskomatonta lukea naisesta, joka on nöyrtynyt tyrannimaisen miehensä oikkuihin ja kieltäytynyt vierelleen myöhemmin tulleesta suuresta rakkaudesta. Julkisesti arvostettu, originelliksi kuvattu mies nöyryyttää tasapuolisesti sekä vaimoaan että lapsiaan. Miten ihmeessä hän onnistui jatkamaan sitä halki vuosikymmenten? Kriiseistä huolimatta avioliitosta ei lähdetä, mutta loppuelämä on aina onneton. Se on kiteytettynä tämä avioliitto. Menestyneet miehet, joiden lähipiiri näivettyy ja kärsii. Kristillinen arvomaailma, toinen aika, avioerot eivät olleet tavallisia. Mies osoitti olevansa valmis äärimmäisiin tekoihin, valikoiva kristillinen arvomaailma siis. Karin-mummi kertoo tyttärenpojalleen lempirunostaan, Edith Södergranin runosta Maa jota ei ole. Se ei hänelle merkitse kuolemaa, vaan päinvastoin unelmien paikkaa. Hyvä että edes semmoinen pakopaikka oli.

Polta nämä kirjeet on tyylikkäästi toteutettu romaani edellisten sukupolvien vaietuista salaisuuksista ja ilmeisesti samalla yritys päästä toiselle tasolle mielenhallinnassa läheisten kanssa, lähemmäs Plutarkhoksen mallia. Romaanin vetovoima ei kuitenkaan ole tässä projektissa, jossa kirjailija etsii selitystä vihalleen, vaan kertomisen tapa lumoaa. Se on yksinkertaista ja konkreettista, teeskentelemättömän oloista, mutta onnistuu siitä huolimatta puhaltamaan tiiviin tunnelman vaihtuviin aikoihin, tapahtumiin ja ihmismieliin. Sigtuna-säätiön suihkulähteiden somistamasta puutarhasta ja Skoklosterista tuli lukiessa mieleen kesäinen automatkamme ympäri Mälaren-järven, jolloin kävimme tutustumassa moneen upeaan puutarhaan ja linnaan, noin kolmekymmentä vuotta sitten. Kaunis vauras Ruotsi! Joissain puutarhoissa pesii käärmeitäkin. Kirjan esittelyn mukaan tästä ollaan tekemässä elokuvaa. Maltan tuskin odottaa.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
Bränn alla mina brev, suomentanut Jaana Nikula
Kustantamo Nemo, 2020, e-kirja

8 kommenttia:

  1. Kiitos kirjan hyvästä esittelystä. En ole tätä lukenut, mutta olen lukenut useammankin arvostelun ja postauksen tästä kirjasta, ja kaikkialla kirjasta on pidetty. Eli taidan minäkin laittaa tämän lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, samoin minä luin useamman positiivisen arvion kirjasta. Romaani tuli sitten vastaan tuolla koronavapaassa e-kirjastossa. Lukemistani arvioista huolimatta olin yllättynyt että se oli näin vaikuttava. Kirjailija onnistuu kehittämään semmoisen latauksen, että sitä lukee lähes henkeä pidätellen.

      Poista
  2. Herkullinen ja monipuolinen teksti. Tämä kirja oli niii-ii-iin hieno. Kun luin bloggaustasi niin kylmät väreet menivät taas. Kirja vei mukanaan ihan ensi sivuilta asti.

    PS. Itsekin olen tulkinnut tuon Södergranin runon niin, että se edustaa paikkaa, jonka toivoisi olevan olemassa, mutta jota ei ole

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, vaikuttava tapaus. Kirja jäi kyllä pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Ja hyvä niin, että siellä ei sitten pyöri yksi ja sama uutisaihe...

      Jaaha, valitettavasti en osaa sanoa Södergranista buuta enkä bäätä - kuten äitini tapasi sanoa. Hän olisi kyllä taas osannut siitä runosta sanoa enemmän. Minä olen runoasioissa ihan pässi, sanon siis bää.:)

      Poista
  3. Knausgårdia en ole (vieläkään) lukenut, mutta pidin Schulmanin aiemmin ilmestyneestä kirjasta Unohda minut, jossa käsiteltiin äidin alkoholiongelmaa. Niinpä tämäkin on lukulistallani ja kirjaston varausjonossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Schulmanilla riittää aihetta suvusta. On kuulemma tulossa seuraava romaani aiheesta sisarusten vaikeat suhteet. Tämän kuulin Efter nio-ohjelmassa Ylen Femmalla, jossa kirjailijaa haastateltiin. Toimittaja totesi lopuksi karskisti että toivottavasti aiheet eivät lopu. - Näissä tulee aina se ristiriitainen tirkistelyn ja moralisoinnin kulma, mutta tosiasia on että kirjailija on lahjakas ja on hienoa saada lukea hänen kirjojaan. Sama pätee Knausgårdiin, jota myös on paljon kritisoitu tuosta oman elämän paljastamisesta, vaimon asemasta etc. Älkää valittako, kirjoittakaa itse paremmin, neuvoi Monika Fagerholm kriittisiä kirjamessuilla, jossa tuosta aiheesta puhuttiin.

      Poista
  4. Minäkin näin Schulmanin haastattelun Efter nio -ohjelmassa. Kirja on varauksessa.

    Tosielämän henkilöitä käsittelevässä kirjallisuudessa tyyli ratkaisee, onko kirja nolon tunnustuksellista vai faktoista lähtevää isompia maailmoja avaavaa kirjallisuutta. Uskon, että Schulmanin kirjoissa on kyse jälkimmäisestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman muuta tässä on kyse jälkimmäisestä. Se on vähän kuin kaikessa taiteessa, aihe ei ratkaise vaan se miten sen tekee. Kaikesta voi kirjoittaa, kaikkea voi maalata tai valokuvata. Sen takia voi Schulmanin kohdalla toivoa etteivät aiheet lopu, vaikka se hänen aiheidensa perusteella näyttäisi hieman ristiriitaiselta toivomukselta.

      Poista