Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

Kolmen omaelämäkerrallisen romaanin jälkeen Etelä-Afrikassa syntynyt, Englannissa kasvanut Deborah Levy on siirtynyt enemmän fiktioon, kuten edellinen lukemani Kuumaa maitoa ja tämä uusin suomennos Mies joka näki kaiken. Toisaalta ensimmäinen häneltä lukemani Uiden kotiin oli myös hyvin elokuvallinen ja värikäs kertomus. Joten tässä vaiheessa näyttääkin, että omaelämäkerrallisuus on hänellä pikemminkin poikkeama kuin kekseliäästi rakennetut juonikuviot.

Mies joka näki kaiken seuraa minäkertojaa, juutalaista Saul Adleria kahdessa aikatasossa ja vielä sairaalapotilaana lääketokkuran unimaisemissa, joissa poukkoillaan vapaasti mistään rajoista välittämättä. Saul on vuonna 1988 nuori ja levoton historiantutkija, joka seurustelee Jenniferin, yhtä levottoman oloisen valokuvaajan kanssa. Naisen kuvauskohteena on enimmäkseen häikäisevän kaunis Saul. Lähtötilanteessa, johon palataan, asetellaan Saulia Beatlesin Abbey Road-esikuvan mukaisesti ylittämään kyseistä katua. Hän joutuu samalla auton töytäisemäksi. Jennifer saa pian tarpeeksi Saulista ja Asia on näin Saul Adler, saat painua helvettiin.

Ensimmäisen jakson nuoruuden kuvaus on nimenomaan sitä, irtonaisen ja irrallisen nuoruuden kuvausta, jossa spontaani tunnelma ja sattuma ajaa ihmistä kohtaamaan muita ja taas eroamaan nuoruuden eetoksessa. Siinä, jossa ei haluta asettua vaan löytää aina uutta seikkailua, väkevämpää rakastumista, jotain muuta, jotain uutta. Ja onko siinä sitten mukana sitä ulkonäön säihkettä, joka mahdollistaa niin monia vaihtoehtoja, kasvattaa itseriittoisuutta ja maailmanvalloituksen helppouden tunnetta?

Abbey Roadilta matka jatkuu Saulin tutkimuskohteeseen, Itä-Saksaan, sen aikaiseen DDR-nimiseen (Deutsche Demokratische Republik) Neuvostoliiton satelliittiin, jossa Saul tutkailee hyytävän kyttäys- ja ilmiantokulttuurin ohella omaa seksuaalista identiteettiään löytäen samalla uuden rakkauden, tulkkinsa Walterin.

Stalinistisen diktatuurin historia tuo mielleyhtymiä myös Saulin omasta lapsuudesta, ankarasta kommunismiin vihkiytyneestä isästä ja duunariveljestä, jotka molemmat hänen muistoissaan inhosivat hänen kauneuttaan ja tummansinisiä silmiään. Sinisiin silmiin ja kauniiseen Sauliin rakastuvat sekä miehet että naiset - ja nuori mies on aulis ottamaan kaiken vastaan. Suhdekiemuroita ja draamaa kasvaa omista suunnitelmista, jotka törmäävät toisten toisenlaisiin suunnitelmiin. Aika on juuri ennen neuvostoblokin sortumista, joten moni haaveilee länteen loikkaamisesta ja punoo pakosuunnitelmia. Läntiset turistit imevät puoleensa valvontakoneiston virkamiehiä ja toisaalta vierailijoista pakokeinoa etsiviä.

Tästä kaikesta kehkeytyy silppu värikkäitä käänteitä, joiden keskellä nuorimies vaeltelee kunnes viimeisessä osassa päätyy kuusikymppisenä samassa tienristeyksessä onnettomuuteen ja sairaalaan painajaistensa ja haaveuniensa keskelle, vuonna 2016.

Minulle Mies joka näki kaiken oli Deborah Levyltä lukemistani vähiten innostava, johtuneeko sitten tuosta päähenkilöstä, joka jäi etäiseksi, huolimatta mustista kutreistaan ja muusta komeudesta. Irrallisia kohtauksia merkityksettömän oloisine dialogeineen oli liikaa. Aikaa ja muistia hyppyytetään, kuten se on ollut yleistä kaunokirjallisuudessa viime vuosina.

Kustantamo maalailee takakannessa, että Se käsittelee vaikeutta nähdä itsemme ja toiset selvästi, yksilön vastuuta, itsekkyyttä ja rajojen hälvenemistä. Saulin elämänpolun voi tosiaan nähdä surullisenakin ajelehtimisena kauemmas siitä, mitä on etsimässä, jos sen tietäisi. Tavallista elämää siis.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
The Man Who Saw Everything, 2019 (kirjassa ilmeisesti virheellinen vuosi 2015), suomentanut Sari Karhulahti
Otava, 2024, 261 s

Piipahdus Turun kirjamessuilla - ja Chaplinin Kultakuumetta

Käyn kirjamessuilla etupäässä kuuntelemassa kiinnostavien kirjailijoiden haastatteluja tai keskusteluja. Olen kehno messuilija, ostan harvoin mitään, vaikka se kai on kustantamojen, näytteillepanijoiden - ja kirjailijoidenkin - tavoite, lisätä kirjamyyntiä. Tänä vuonna oli ohjelmasta tavallista vaikeampaa löytää itselleni kiinnostavia juttuja, kun käynti jäi yhteen päivään.

Ensimmäistä kuuntelemaani kirjailijaa, Roope Lipastia, en edes ole lukenut, paitsi kolumneja esim Ylen nettisivuilta. Kotona olin kyllä kuullut kehuja Lipastin teoksesta Porakonekirjoittaja, joten se sai riittää. Lipastilta on ilmestynyt uusi historiallinen romaani Luutnantti Ströbelin istumajärjestys, joka sijoittuu 30-vuotisen sodan ajan Turkuun ja kertoo ihmisen ahneudesta, kateudesta ja muista inhimillisistä tunteista lapsenkin silmin. 

Seuraava, lavalle istahtava Osmo Soininvaara oli omasta intressistäni lähtevä. Hyvä ja terävä-älyinen puhuja edelleen, 73-vuotiaana. Häneltä on ilmestynyt muistelmateos, Voittoja ja tappioita. Hän kuvaili elämänpolkuaan enemmän sattumien muotoilemaksi, kuten useimmilla meistä. Valtiotieteellisessä vieressä oli luennoilla istunut joku, joka oli hänen haaveensa tiedemiehenä täysin toteuttanut. Soininvaara asui lapsena Munkkiniemessä, joka ei siihen aikaan vielä ollut se varakkaiden alue. Mutta kun joku alue osoittautuu onnistuneeksi, rikkaat ostavat sen itselleen, jotenkin noin hän sen kiteytti. Ville Komsiin tutustuminen oli vienyt hänet vihreiden pariin, vaikka hän ei itseään minään varsinaisena luontoihmisenä pitänytkään, enemmän kaupunkilainen kun on. Asiantuntijana hän toki toisti varoituksen luontokadosta, jonka pysäyttäminen on ihmisen tulevaisuudelle elintärkeää.

Enemmän OS puhui roolistaan kunnallispoliitikkona, kaupunkisuunnittelun vaikuttajana. Hän kaipaili Suomen kaupunkeihin enemmän eurooppalaista näkökulmaa, rakentamista lähelle, että autoille ei tarvitse varata sitä tilaa kuin nyt. Puistot menetetään parkkipaikoille. Oli havainnut Turun autotiet kaupungissa ylileveiksi, 5 metrisiä, kun Helsingissä esim 3 metriä riittää. Ajetaanko täällä kännissä? - ihmetteli Osmo S. Valitteli siis tätä autoille antautumista, amerikkalaiseen malliin. Hänen isänsä oli toiminut lentoliikennealalla ja ollut ostosreissulla Yhdysvalloissa (Houston?). Isä oli ihmetellyt kaupungin tyhjiä katuja illalla. Hän oli yksin kävellyt kadulla. Poliisi oli pysähtynyt kyselemään syytä moiseen. - Kaupunkien keskustat pitää rakentaa niin, että siellä viihdytään. Emme mene Pariisiin tai Roomaan katsomaan uusia betonilähiöitä, vaan oleilemaan vanhan kaupungin kaduille. - Vielä Soininvaara ehti puhua perustulon puolesta, jotta ei ihmisiä digitalisoituvassa maailmassa työnnettäisi köyhyyteen, silloin kun heidän työpanoksensa on liian halpa elämiseen. Hän kaipasi sen hallintaan automaatiota, ei byrokraattisia kuvioita.

Seuraava pysähdys oli spontaani. JP Koskinen siellä oli puhumassa uusimmasta teoksestaan Likainen totuus, joka taitaa olla nuortenkirja. Etummainen rivi nuoria poistui paikalta kun haastattelu alkoi. Takarivissä vieressäni nuoriso seurasi videoitaan ja kikatteli niille. Harmi, sillä kirjailijahan on historiaan ja kosmologiaan, ajan käsitteisiin, uskontoihin jne hyvin perehtynyt. Mutta kirja on kolmas osa retkikunnan seikkailua Marsin kamaralta maahan, tulevaisuudessa vai menneisyydessä - emme voi tietää. Sen tiedän, että joku meillä kotona voisi hyvinkin kiinnostua tästä, mutta se en ole minä.

Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen, tietokirjailijat, filosofeiksikin nimetyt ovat julkaisseen tietokirjan Mikä internetiä vaivaa? Aihe ei yllätä tuoreudellaan, mutta he painottavat näkökulmaa, teknologiakeskustelun sijaan yhteiskunnallista näkökulmaa ja itsestäänselvyyksien purkamista. Heidän mielestään Suomessa keskustelu on ollut varsinkin (ehkäpä Nokia-ilmiön jälkiä?) vailla riittävää kriittisyyttä ja näkökulmia, joita kansainvälisessä keskustelussa löytyy enemmän. Somesta keskusteltiin tietenkin, vaikka he totesivat, että mielenterveysongelmat olisivat täällä ilmankin sitä. Ja toisille netti taas tuo helpotusta. Kuitenkin he totesivat, että heille, joilla muutenkin menee hyvin, netti tuo lisää mahdollisuuksia. Addiktiotkin on todettu rottakokeissa (!) vahvemmiksi niillä, joilla on vähemmän tekemistä. (Siis verrattuna rottiin jotka harrastavat? 😊) Algoritmien voimasta puhuttiin. Digitalisaatiokin toimii kapitalismin sääntöjen mukaan. Kaikki joutuvat tähän alistumaan, koska se vastaa nyt tavoista tuottaa rahaa. Askeettinen vetäytyminen sen ulottumattomiin ei toimi ainakaan enemmistölle. Tekoälyäkin sivuttiin lopuksi. Jatkoin omaa louhintaani tyhjenevään auditorioon.

Turun Kansallinen kirjakauppa juhlii 125 vuosiaan ja salista purkautui runsaasti väkeä ennen Tuija Siltamäen ja Jyrki Lehtolan haastattelua heidän tuoreimmasta yhteisestä esseekokoelmastaan Kosketus. Haastattelu oli hieman hämmentävä kokemus. Ehkä nämä ärhäkät sanankäyttäjät eivät ole puhujina parhaimmillaan tai sitten haastattelija ei oikein osannut heitä lähestyä. Voi olla, että kun nämä kaksi ovat tottuneet enemmänkin kommentoimaan julkisen elämän ilmiöitä ja henkilöitä sekä median toimintaa omaan ironiseen tyyliinsä, he eivät ole luontevia puhumassa omasta työstään. JL kielsi kirjan olevan satiiria. Kirjan synnystä kysyttäessä kirjailijat hekottelivat heittelevänsä toisilleen huonoja vitsejä, joita sitten möyhitään ja sekoitellaan. 

- Miksi valitsitte tämän naalinpennun kanteen? - Ajateltiin mikä myisi mahdollisimman paljon eli söpöt eläimet. - Miksi kirjoitatte äitiydestä? - Kun kaksi lapsetonta kirjoittaa siitä, joku saattaa suuttua. Kosketus-nimeä oli testattu lähipiirissä, ja kun se kaikkien mielestä oli kamala, kaksikolle se riitti ja se valittiin.

Sinä riität -teoksesta tuttuja teemoja ilmeisesti jatketaan tässä uudessa. Autenttisen minuuden metsästyksestä, ylettömästä minän korostuksesta, sairauskertomusten yleisyydestä. Mitä pitäisi sitten tehdä? Mennä ulos, tehdä jotain muuta kuin etsiä itseään, tuohon tapaan vastasi TS. Mediapöhinää on edelleen syytä pilkata.

Kolea lokakuu näkyi jo messukävijöiden syysmuodissa. - Viimeisiksi kuunneltaviksi olin ajatellut Tarja Halosta yhdessä Meri Valkaman kanssa, mutta väsähdin heitä odotellessani ja poistuinkin sitten messubussilla.

- - -

Kulturelli viikonloppu jatkui tänään viehkeällä konsertilla, jossa Turun Filharmoninen Orkesteri antoi parastaan myötäillessään tapahtumien kulkua Chaplinin Kultakuumeessa. Orkesterin takana valkokankaalla tepasteli Charles Chaplin pikku kulkurina Alaskan arktisissa maisemissa. Riemastuttava elämys, Chaplinin koreografiat tiukoissa tilanteissa eivät ole vanhentuneet!

Jerker Virdborg: Mamma i soffa

Luin lehdestä arvostelun elokuvasta Mother, Coach - Äiti sohvalla, joka on esitetty Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla. Luin sen inspiroineen romaanin Mamma i soffa, jota kriitikon mukaan ei tunneta Ruotsin ulkopuolella. Löytyi kuitenkin kirjastosta. Elokuvan ohjaaja oli luonnehtinut sitä kauhugenreen kuuluvaksi ja verrannut sitä Stanley Kubrickin Hohtoon. Minusta outo tai kummallinen osuvat paremmin. Ripauksen Beckettin Godota odottaessa näytelmää siinä aavistaa myös, nimenomaan sitä jonkin ratkaisun odottamista.

Kirja on elokuvasta erillinen teos, mutta romaanin näkee elokuvallisena, mikä voi selittyä tällä alkusysäyksellä. Pari seksikohtausta vaikuttavat nekin sillä tavalla päälleliimatuilta ja erillisiltä kuin lukijoiden/katsojien herättämiseksi liiasta uneliaisuudesta. Suljetun tilan tapahtumat ovat aika staattisia ja mielenkiinnon herpaantuminen on lähellä.

Kamarinäytelmällisessä yhden paikan ja kahden päivän mittaisessa romaanissa aikuiset pojat menevät äitinsä kanssa sohvaostoksille helteisenä heinäkuun päivänä. Vaikka ollaankin Ruotsissa, Ikea ei tarjoaisi sellaisia raameja kuin Möbelhuset Ekensäng. Se sijaitsee kaupungin ulkopuolella, teollisuusalueella ja rehevöityneen vesistön tuntumassa. Lomakaudella alue on aavemaisen autio ja sen lisäksi koko liike on lopettamassa toimintaansa.

Liikkeessä tavataan tiskin takana nuori nainen ja yläkerrasta löytyy kuin löytyykin yksi sohva. Sinne äiti istahtaa eikä enää nouse. Äiti jähmettyy niille sijoilleen poikien, minäkertoja Davidin ja vanhemman veljen Pierren vetoomuksia kuulematta. Liikkeen henkilökunnasta odotetaan paikalle omistajaa, mutta paikalle saapuu toinen, hieman hämärän oloinen tyyppi. Poikien sisko ja kertojan vaimo lapsineen piipahtavat toteamassa oudon tilanteen.

Asetelma äiti sohvalla ja huolestuneet jälkeläiset on valmis. Kukin perheenjäsen vuorollaan ihmettelee, hermostuu ja yrittää puhutella äitiä. Sen jälkeen alkavat perheenjäsenten väliset ristiriidat ja sovittelut  hämärän huonekaluliikkeen muutaman edustajan kanssa. Äiti on kaiken häslingin keskellä tyyni ja päättäväinen. Hän ei oikeastaan reagoi lasten aneluihin eikä hievahda sohvalta. Psykiatrista apua lapset uskovat hänen tarvitsevan, mutta äiti on - valitettavasti? - järjissään. Hänelle tuodaan kotoa albumeja, huopa ja muuta että hän tuntisi olonsa kotoisaksi. Yöpyminen sallitaan mutta sitten on edessä uloskanto vaikka väkisin.

Perheenjäsenet uudessa tilanteessa ja suljetussa tilassa ei ole mikään harvinainen lähtökohta tutkia sitä dynamiikkaa ja elämää taaksepäin. Ruotsalaisille ja muillekin Ingmar Bergman on ollut vahva elokuvan esikuva. Usein siinä törmätään kaikkien kokemaan tyrmistykseen siitä, miten vähän perheenjäsenet toisiaan oikeastaan ihmisinä sittenkään tuntevat.

Niin tässäkin, tavalliset arkiset puheenparret jäävät, kun tilanne vie ennen kokemattomiin rooleihin. Johtuu hyvin kulkevasta dialogista ja Davidin sisäisistä monologeista että tilanne alkaa kiinnostaa. Mihin suuntaan tämä outo näytelmä kehittyy? Perheen elämää ja äidin suhdetta siihen tässä käydään läpi. Äiti pudottelee omia totuuksiaan Davidille, tylyjä ja suoriakin. Jag ville aldrig ha er. Lapset eivät tunnista häntä, mutta nyt häntä ainakin kuunnellaan. 

Och ändå, när man befinner sig mitt i det, när barnet behöver en så där otroligt mycket så är det enda man vill - att genast få slippa. Man vill vara ensam. Göra något annat, resa utomlands, gå ut och dricka vin, träffa någon okänd man på en bar, försvinna iväg tillsammans.

Äiti on nuoruudessaan ollut jonkinnäköinen julkkis ja seurustellut Hollywood-tähden kanssa. Lapset epäilevät, että lehdistö kiinnostuisi, jos saisi vihiä uudesta tilanteesta. Tausta jää kuitenkin muutamaksi maininnaksi ja unohtuu - kuten moni muukin epämääräinen asia äidin elämässä. Kuten golfaava avomies Berndt, jota odotellaan ja jonka perään kysellään.

Äiti tai kukaan muukaan ei oikeastaan tässä tarinassa herätä kovin suurta myötätuntoa ja muitakaan tunteita. Jonkinnäköinen haaleus vaivaa eikä kertomus oikein lunasta lupauksia - niitä  mitä salaperäinen, kummallinen tunnelma viritti. Lopulta äiti filosofoi suunnilleen, että semmoista elämä on, teki niin tai näin, aina joutuu jotain katumaan.

Kun konkreettinen, vaikka epätavallinen tilanne huipentuu lähes surrealistiseen käänteeseen, minusta koko rakennelmä lässähtää, tai ainakin muutos, jossa surrealismin pölyä alkaa leijailla mööpeleissä, on liian jyrkkä. Ärsytti lopulta koko episodi, vaikka Jerker Virdborg kirjoittaa vahvaa dialogia, muutenkin teksti vetää ja kieli on napakkaa. Tuli kuitenkin hieman nenästä vedetty olo. 

Jerker Virdborg: Mamma i soffa
Albert Bonniers Förlag, 2020, 252 s

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä - ja osaluettua

Otin Jyrki Lehtolan toisen, Sinä riität - teosta aiemman esseeteoksen luettavaksi pienestä lukujumista päästäkseni. Lukujumi pääsi kehittymään yllättäen Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessani, vaikka en olisi uskonut. Hosseinin esseeteoksista olen pitänyt, enkä vain pitänyt, vaan nauttinut, mutta kuten hän tuon teoksen esipuheessa mainitsee, uusin on henkilökohtaisesta etäännytetty eroticasta tehty tietoteos. Puuttui juuri se pippurisuus mikä noissa henkilökohtaisissa esseissä on ollut niin virkistävää.

Joten Tesla metsässä tuli apuun, vaikka sekin vähän nikotutti aluksi. Pippurisuus oli ensi alkuun niin tulista, että oli nielemisvaikeuksia. Pilkkakirves tuntuisi istuvan hyvin Jyrki Lehtolaan ilkeimmillään. Toisaalta terävä-älyisyys sekä kirjallinen ja muukin sivistys paistaa. Parhaimmat esseistä naurattavat ja osuvat satiirissaan maaliin nykymenoa kuvatessaan. Kieli kukkii yllätyksellisesti, kirosanat väkevöittävät sanomista. V-sana pursuilee. Mikähän minua vaivaa, kun nekin sanat tuntuvat osuvan kohdilleen? Ja vielä naurattavatkin siellä täällä, ääliömäisesti.

Tähtäin on tässäkin esseekokoelmassa kuten tuossa myöhemmässä Sinä riität -kokoelmassa valkoisen keskiluokan, kulttuurivalkoisten hyvesignalointi, nousukasmaisuus, esittäminen. Esseekokoelma on julkaistu viisi vuotta sitten, mutta ei ole noiden ilmiöiden kohdalla vanhentunut. Päin vastoin, vaikuttaisi, että somemaailman jatkaessa otteensa tukevoittamista yhä uusissa käyttäjäryhmissä, vanha lause tyhmyyden tiivistymisestä joukossa pätee. Pintaa raaputtaessa takaa irvistää tavoiteltava nettipersoona: kuva häikäilemättömän itsekeskeisestä digi-ihmisestä, joka väsymättä raivaa itselleen näkyvyyttä julkiseen tilaan. Ainoana motiivina minä ja mun tunteet. Sä et pysty tuntemaan mitään empatiaa MUA kohtaan. 

Kokoelmassa pilkataan kaupunkilaisia, jotka eivät vaan ymmärrä kehitysmaalaisia eivätkä välitäkään, ryyppäävää Tamperetta eisevväliä, Helsingin ulkopuolista Suomea niin kuin helsinkiläiset sen näkevät, mukaanlukien kesän taidehuipentuma Mäntässä. Sekä Vantaa että Espoo, ja varsinkin espoolaiset suolataan reippaasti Hangon kesä -kuvauksessa. 

Nykyajan tärkeimpiä kysymyksiä on, voiko itseensä rakastua yhä uudelleen ja uudelleen. Vastaus kysymykseen on: Onneksi voi! Tuon rakkauden löytää Lapista, joka on puolen Suomen kokoinen huutomerkki Lapin kokijan tunteiden perässä.

Lappi-, Hanko- ja viimeinen Jumalan viimeinen saarna -essee ovat kokoelman väkevimpiä. JL nostaa esille lukuisia alkuvoimaisia lappilaisia, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä eteläisempien kaupunkilaisten tatuoinneissa. Mutta tämän ilkimyksen katse on läpitunkeva eivätkä saamelaisetkaan säästy siltä, panttivanki- ja oikeussalisaamelaiset, jotka voivat hyvin monikulttuurisen Suomen huonon omatunnon varassa.

MP? -otsikon alla alkaa varsinainen jymisevä Jumalan viimeinen saarna, joka on vihainen purkaus ihmisen toiminnasta tällä pallolla, historiasta tänne, kehityskeskustelu Saatanan kanssa. Viimeinen kiteytys ihmiskunnan tilasta on: Internet, Saatanan keksintö.

Hän kuoli niin kuin eli, paskassa videossa Internetissä.

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä
Siltala, 2019, 375 s

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

27.11.2024: Finlandia palkinto!

...ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset, ja aina on minun vuoroni puhua, saatan kulkea sen rinnalla koko päivän missä ikinä se laiduntaakaan, ja istua sen kanssa navetassa hämärään asti, ja saan haista samalta kuin se, kunnes menemme molemmat levolle ja tulee yö joka on erilainen kuin yöt missään muualla, täällä taivas on mustaa lasia jolle sirotellut loputtomat tähdet hohtavat ja kimmeltävät kuin kristalliluolassa jossa ei ole kattoa eikä seiniä vaan pelkkä lattia jolla maata kuin taivaanpallon satumaassa.

Taisteluhärän näköinen otus näyttää riehuvan kosovolaistaustaisen suomalaisen Pajtim Statovcin tuoreimman romaanin kansikuvassa. Toinen on vastasyntynyt vasikka, kiiltelevän sinisenä kuin Adrianmeri ennen auringonlaskua. Kissani Jugoslavian jälkeen en ole lukenut palkitulta kirjailijalta kahta seuraavaa, kehuttua Tiranan sydäntä tai Finlandia-palkittua Bollaa. En tiedä miksi, koska ei ole mitään syytä jättää hänen romaaniaan lukematta. Hengästyttävän loistokasta kerrontaa ja mielikuvituksen lentoa, johon saa vain heittäytyä. Lauseet ovat pitkiä ja jatkuvat vailla pisteitä sivun verran, pilkkujen hengähdystauoilla, dialogitkin on upotettu siihen tekstimassaan. Outoa kyllä, sitä ei ole ollenkaan raskasta lukea, päin vastoin siima vetää eikä tämä kiihkeä tapa kertoa väsytä lainkaan.

Lehmä synnyttää yöllä palaa samoihin Kosovon maaseudun ja Albanian maisemiin, joista kirjailija taustansa kautta on tullut tutuksi. Siellä on viilletty ne haavat, joista kirjailija kirjoittaa.  Ne ovat peräisin vaietusta väkivallasta neljän seinän sisällä ja ulkona alistetun ja sotaa käyvän kansan köyhyyden keskeltä. Samaa juurta sekä etäännytetty että lähelle kohdistettu kuva. Raakoja kokemuksia minäkertoja, Kujtim  - nimi merkitsee muistoa -  pakenee lempeän lehmän luo. Pahimpina aikoina poika lähtee metsään, jossa kohtaa puhuvan 3-päisen eläimen, kimeerin. Kissa, lehmä, käärme ja kimeeri ovat Statovcin romaanien fantasiaelementtejä, luonnosta löytyviä ystäviä ja ymmärtäjiä. Rankan synnyinseudun jälkeen uusi kotimaa Suomi ei tarjoa pojalle sen parempaa. Äidin suuhun on kirjoitettu todella tarkkanäköisiä Suomi-huomioita.

Saavumme Pristinaan, joka näyttää käytetyltä laastarilta, katsokaapa ipanat, mitä sota on tehnyt näille ihmisille, mikä ankeus, ja mikä suru, isäni puhuu itsekseen ajaessaan...

Kirjassa liikutaan noin kolmessa aikatasossa, pojan lapsuuden maisemissa isoisän ja vanhempien kodissa Kosovossa ja myöhemmin uudessa kotimaassa ja taas Kosovossa, pääkaupunki Pristinassa. Nykyajassa aikuinen poika ja äiti tekevät yhdessä matkan Kosovoon. Lehmän synnytys isoisän navetassa on jättänyt poikaan lähtemättömän jäljen. Lehmä hoitaa osansa, mutta isoisä ei pidä tuloksesta ja sen lehmä saa kärsiä nahoissaan, kuten myös poika. Vielä Suomessa opettajakin onnistuu kiivastumaan samasta tapahtumasta ainekirjoituksessa, lehmä poikii huutaa ope. 

Voiko luottaa muistoihin, kun itse keksii satuja, kun vanhemmat satuilevat tutuille ja vieraille sekä viranomaisille, kun epäluottamus leimaa kaikkien suhdetta kaikkiin? Pitääkö pojan kasvaa mieheksi, joka lyö aina, sekä naisia että lapsia? Kaikessa näkyy kuritetun kansan myrkyllisyys, lyöty jatkaa lyömistä. Poika vaikuttaa kuin räpyttelevän epäuskoisena kaikelle näkemälleen kohtuuttomalle julmuudelle, kunnes ei enää. Sitä ennen sietokykyä kuormittavat kodin väkivallan jälkeen suomalainen koulu, halveksiva opettaja, kiusaavat oppilaat. ... Suomessa sinun ei tarvitse kärsiä nälkää ja pelätä henkesi edestä, olisit vain kiitollinen. 

Homoseksuaalisuus on vain yksi lisäys kaikkeen vihattavaan, jota poika itsessään löytää ja jonka ennakkoluuloiset ihmiset haistavat helposti. Vihaansa poika purkaa myös kirjeissä kuolleelle isälleen, pahimmalle lyöjälle. Ja kun kaikki kuorma vain kasvaa, ei lukijakaan voi lukea kuin jotenkin kammottavassa riemastuksessa, kun Kujtimilla keittää yli ja hän hakkaa koneellaan kirjeitä joka suuntaan, alkaen myöhästelevästä ystävästä aina rasistiseen pääministeriin. Vaikka sitä sitten seuraakin anteeksipyyntöjä ja äiti heittää banaanilla korvaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on ihan hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä,

Tämä oli hieno syntymäpäivälahja, kiitos!

Lisäys 7.11.24: Finlandia-ehdokkuus.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Otava, 2024, 277 s

 

Linn Ullman: Rauhattomat

Norjalainen toimittaja ja kirjailija Linn Ullman on yksi elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin yhdeksästä lapsesta. Lapsia ohjaajaguru sai viiden eri naisen kanssa. Rauhattomat kertoo tyttären näkökulmasta isän ja äidin, näyttelijä Liv Ullmanin yhteisestä ja erillisestä elämästä ja isän vanhenemisesta. Lähtökohtana on isän ja tyttären yhteinen projekti: kirjoittaa yhteinen kirja haastattelun pohjalta. Isä on kuitenkin jo lähellä kuolemaansa ja siksi haastatteluista tulee katkonaisia dialogeja, jotka kuvaavat oikeastaan enemmänkin isän sen hetkistä tilaa: elämän otteen heikkenemistä. Pääosan saavat tyttären fragmentaariset muistot, assosiaatioina, vaihtuvin aikatasoin. Haastattelut tapahtuvat Gotlannin Fårön saarella, Hammarsissa, jossa Bergmanin koti sijaitsi ja jossa suku ja monet puolisisarukset tapasivat toisiaan. Muistan nähneeni dokumentin, jossa Jörn Donner keskusteli siellä ystävänsä Ingmar Bergmanin kanssa.

Rauhattomat on lämminhenkinen ja taidokkaasti kirjoitettu rakkauden osoitus erityisille vanhemmille, taiteilijoiden kärsivälliseksi kasvaneelta tyttäreltä. Sen rajojen ja määritysten yli poukkoileva kerrontatyyli tuntuu sopivalta juuri näiden vanhempien, juuri tämän perheen ja suvun kuvaukseen. Taiteilijat, varsinkin jo eläessään palvotut legendat, ovat ilmeisesti usein oikukkaita ja itseriittoisia. Yhdeksän lapsen isä ei vanhuuden tokkurassa edes aina muista kuka on kenenkin äiti. Tai ei pidä asiaa tärkeänä. Tosin isän muisti näyttää heikkenevän kaikissa asioissa loppua kohden. 

On häpeällistä ja itsekästä toivoa itselleen ehdotonta rakkautta ja samaan aikaan haluta olla rauhassa. Äidin sisällä oli huoneita, pimeitä ja kullattuja, niiden välissä tiiviit seinät.

Tyttö seuraa usein ulkopuolelta sekä äidin että isän elokuvalle ja näyttelemiselle omistautuvaa elämää. Isän kanssa kaikki on tarkasti raamitettua, kalenterein ja aikatauluin sovittua. Tytär palaa Fåröhön kesälomilla. Äiti sen sijaan ottaa tytön mukaansa New Yorkiin, mutta ei asu tytön kanssa kuin silloin tällöin. Tyttö asuu lapsenlikkojen kanssa. Tyttö rakastaa ja palvoo äitiään. Äidin kaipuutaan Linn Ullman kuvaa sydäntä särkevästi. Hän saa itkukohtauksia, jos äiti ei soitakaan kun on luvannut. Hylkäämisen pelko on lamaannuttavaa. Tyttö tietää, että vanhemmat kärsivät samasta. Lapsenlikat saavat tuta tytön pettymyksen nahoissaan. Lapsi on tarkka näkemään hoitajan heikkoudet.

Miten todennäköistä on että äiti antaisi minun odottaa, hänhän tietää miten kovasti pelkään? Miten todennäköistä on että hänelle on tapahtunut jotakin? Sovitusta ajasta on neljäkymmentäviisi minuuttia. Nousen seisomaan, nousen seisomaan, nousen, nousen, nousen seisomaan, ja sitten alan ulvoa. - Hän on hysteerinen, isoäiti kuiskaa.

Tarkkakatseinen sivustakatsoja tytöstä tulee. Ohi vilistävät äidin lukuisat poikaystävät, nobelistia myöten. Äitiä ja isää Ullman luonnehtii vapautta rakastaviksi lapsiksi, jotka puhuivat vapaudesta ja taiteesta mutta juoksivat takaisin turvallisuuden helmoihin heti kun tuntemattomasta tuli ylivoimaista.

Rauhattomat liikuttaa tyttären sirpaleisina muistiin merkintöinä, sitkeänä pyrkimyksenä päästä lähelle isää ennen kuin on myöhäistä; muistaa ja ymmärtää yhteistä mennyttä. Hän kuvaa oman eronsa jälkeistä joulua, jonka he viettivät ensi kertaa kaksin, isän tyyliin, kalenteriin merkityn ohjelman mukaan. Silloin lumisessa Tukholmassa ei joulusta muistuta muu kuin kirkko. Kuitenkin suomalaisen silmään pistävät isän ja tyttären ihokosketukset, posken silitykset, helppous olla lähellä fyysisesti, hellät nimittelyt - vaikkei dialogi aina viekään eteenpäin haastattelussa.

Romaani on eräänlainen kuolinsiivous, jossa lopussa siivotaan myös Fårön taloa ja haudataan isä. Tyttären ääni kuuluu inhimillisenä ja lämpimänä, paikoitellen humoristisena. Se ei tuomitse eikä syytä, vaikka tyttö kaipaa koko ajan äitiään. Isä on ollut aina vanha, tyttö on jo pienenä tiennyt hänen kuolevan. Molemmat vanhemmat liihottelevat enimmäkseen omissa maailmoissaan, irti tavallisesta arjesta, vailla sen tuomia kokemuksia. Tytär kasvaa aikuiseksi, ja hänen lapsillaan on tyystin toisenlainen perhe. Projekti jää kesken, nauhat ovat ensin kadoksissa, mutta löytyvät, konkreettisena muistona isän viimeisistä ajoista.

Kun isä kuoli, en pystynyt kuuntelemaan nauhoja: hänen haparointiaan, hitauttaan, sanojen hakemistaan. Enkä omaa ääntäni, kuin yli-innokasta nokkahuilunsoittajaa keskellä sielunmessua.

Romaani palkittiin Norjan radion kuuntelijoiden kirjapalkinnolla ja se oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana 2016.

Linn Ullman: Rauhattomat

De orolige, 2015, suomentanut Katriina Huttunen

Like Kustannus Oy, 2016, 381 s

Ágota Kristóf: Iso vihko

Iso vihko on klassikkotrilogian ensimmäinen osa. Tämän luettuani en ole varma, uskallanko jatkaa. Sen verran kylmäävää luettavaa oli tämä kirja, joka kertoo sodan raaistavasta vaikutuksesta kahteen poikaan. Heidän äitinsä pakenee ja tuo poikansa, kirjassa nimettömät kaksoset hoidettavaksi isoäidille. Paikkakin, Pieni kaupunki, johon ihmiset ovat paenneet Suuresta kaupungista jää nimeämättä, mutta lienee Unkarissa, Saksan ja Venäjän taistelujen keskellä toisen maalmansodan loppuvaiheessa. Kirjailija Ágota Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni vuoden 1956 kansannousun aikana Sveitsiin. Kaksospojat ovat kuin yksi henkilö, he ovat erottamattomat me-kertojat.

Tulemme Suuresta Kaupungista. Olemme matkustaneet koko yön. Äitimme silmät ovat punaiset. Hän kantaa suurta pahvilaatikkoa ja me kumpikin pientä matkalaukkua, joissa vaatteemme ovat, sekä Isämme suurta sanakirjaa, jota käsiemme väsyessä kannamme vuorotellen.

Lapset ovat tottuneet rakastavaan äitiin, mutta nyt kaikki muuttuu. Isoäiti on kaikkea muuta kuin lempeä mummo, hänellä ja lasten äidillä on vihan sävyttämä suhde, välit ovat vuosiksi katkenneet. Häneltä eivät lapsetkaan kuule ilahtuneita tervetulotoivotuksia. Isoäitiä kutsutaan paikkakunnalla noita-akaksi ja vihjataan myrkyttämisestä. Taustoja tilanteelle ei tässä trilogian ensimmäisessä osassa ainakaan kerrota. Kertomusta luin puuttuvista "maamerkeistä" uteliaana ja sitten varoittamatta vastaan tulevan julmuuden takia varuillani, kuin kirja polttelisi käsissä.

Julmuuteen kaksospojat alkavat tietoisesti kouluttaa itseään. He opiskelevat karaisemalla itseään, kiduttavat itseään fyysisesti, totuttavat toisiaan olemaan loukkaantumatta rumasta kielestä, tappavat eläimiä, myöhemmin ihmisiä - altistavat itseään koko sille maailmalle, jossa heillä on vain yksi tarkoitus: selvitä hengissä. Isoäiti antaa heille ensimmäiset eväät rakkaudettomalla saituudellaan ja itsekkyydellä. Muualla he näkevät raiskauksia, sadomasokismia, eläimiin sekaantumista, hyväksikäyttöä. He opiskelevat tämän maailman sääntöjä omin silmin ja kirjoittavat havaintonsa ullakolla säilyttämäänsä vihkoon. Pojat uskovat kielen kautta hallitsevansa kaoottista maailmaansa. 

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.

Koko sodan dystooppinen maisema kuvataan lakonisilla, toteavilla lauseilla ja tarkalla dialogilla. Sota etenee kohti kasvavaa kaaosta, pojat näkevät tirkistyspaikastaan isoäidin salaisuuksia ja toisenlaisia salaisuuksia upseerin ja sotilaspalvelijan huoneissa. Ristihuuli on tyttö, joka kasvaa omin päin psykoottisen äitinsä luona. Poikien katse tunkeutuu myös kirkkoherran kammioihin eikä se ole sen pyhempi paikka. Pojat ovat toisinaan vain tarkkailijoita, toisinaan itse osapuolia. Eikä loppukaan tuo helpotusta.  Pojat ovat oppineet ja saavuttaneet tavoitteensa täydellisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyitä napakoine otsikoineen -  mm Julmuusharjoitus, Suutari, Ruumisröykkiöt, Äitimme, Ero, Sodan loppu - ja jymähtävät kuin tiiliskivi päähän. Tämä lukukokemus on sen verran tyrmäävä, että en tullut kirjanneeksi mitään muistiin lukemisen aikana. Toteavan kylmän tyylin selityksenä on pidetty myös sitä, että kirjailija ei ole kirjoittanut sitä äidinkielellään.

Ágota Kristóf: Iso vihko
La Grand Cahier, 1986, suomentanut Anna Nordman
Tammi, 1988, 198 s