Oliver Lovrenski: Silloin ennen

eka duunipäivä 3

enkä aio valehdella, jonas sai eniten paskaa niskaan, marco rages sille koko päivän, koska vaik jonas on mun veli, marcohan sen otti messiin, ja siks se on vähän niinku sen vastuulla, se adoptoi jonaksen sen sitä pitää kouluttaa

Marco alko jopa puhuu sujuvaa norjaa, ja niin se tekee vaan sillon kun se on tosissaan, mut se on oikeesti ihan hiton huvittavaa koska yhtäkkii se kuulostaa ikivanhalt äikän maikalt jonka kaulas roikkuu silmälasit ja leuas kasvaa harmaa parta, mä vannon sun ois pitänyt kuulla ku se oli et: jonas, olen hyvin pettynyt käytökseesi, olet läpeensä vajaaälyinen, sinulta puuttuu tyystin tavalliset valmiudet, perustiedot, kriittinen ajattelu jne jne

Neljä oslolaista 16-vuotiasta hengailee yhdessä, heitä yhdistää maahanmuuttajatausta - ainakin Kroatia ja Somalia - ja intressit, alpron, amfen, budin, candyflipin, hapon, lätkän, mämmin, pirin hankinta yhteiseen ajanviettoon. Oliver Lovrenski, kavereille Ivor, on kroatialaistaustainen, joka 19-vuotiaana kokosi puhelimelleen tallentamastaan ajatusvirrasta tämän sensaatioksi kuvatun esikoisteoksensa Silloin ennen. Lukiessa kuulostaa kuin räppäri vuodattaisi taustalla madonlukuineen. Pysäytyskuvia, luonnehdittiin jossain. Se onkin hyvä sana. Onerva Kuusen suomennos tavoittaa loistavasti oikean rytmin. Viimeiselle sivulle on listattu avainsanojen sanasto, joka ei kohdallani ollut aivan riittävä. Netti tuli taas apuun, kaiken löytää.

Ivorin, Marcon, Arjanin ja Jonaksen oleilu on itsetuhoista kuin Hunter S Thompsonin tai Charles Bukowskin viina- ja huumehouruiset maailmat, ja yhtä viiltävällä tyylillä raportoitua. Erona se, että nämä pojat ovat vielä nuoria, isoja poikia, joiden elämäntapa ja välinpitämättömyys lähipiirin ja yhteiskunnan pelastusyrityksille tanssittavat heitä veitsen terällä. 

Mikä on saanut pojat niin irti ja huumeisen elämän vietäväksi, se ei ole tässäkään yksiselitteistä. Taustalla on Ivorilla sukua, baba, joka oli suvun suurisydäminen pappa. Muillakin pojilla on ollut tärkeitä isovanhempia, joiden poistuminen näyttää olleen isompi isku kuin mikään muu. Jonaksella on pikkuveli, jota hän yrittää suojata väkivaltaiselta isältä. Äiti yrittää saada poikaa kotiin vaikka syömään, mutta ote on jo irronnut. Toisiltaan pojat saavat ymmärrystä, ystävyyttä, veljeyttä, naurua ja iloa. 

Tyypit eivät ole tyhmiä; lukio on käytävä, jos haluaa asianajajaksi. Dialogi on terävää, hauskaakin, aforismit lakonisia. Marco on Ivorille johtohahmo, hän on kova mutta pärjää kuvioissa. Kaveri kuuntelee äänikirjoja ja nyt oli kuuntelussa Bridget Jones! 

Värit kuitenkin mustenevat tässä tarinassa, kuten niillä on tapana tässä ympäristössä. Pojat seilaavat myrskyävällä valtamerellä ilman vanhan merikarhun opastusta. Hengenvaaralliset aineet ja aseet vaikuttavat imevän poikia puoleensa kuin magneettinen pimeys. Kohtalokkainta on kuitenkin se kun poika pettää mummon luottamuksen.

...yhen denan nimi oli steinar ja sil oli punanen nenä eikä juuri sanottavaa, mut täl kertaa se avas suunsa ja kysy jonakselt miks se kaato sitä paskaa itteensä, ja sillon jonas pysähty miettii, sano lopuks kipuun, ja steinar siihen et sä oot hengissä, ei siihen oo lääkettä

Oliver Lovrenski: Silloin ennen
Da vi var yngre, 2023, suomentanut Onerva Kuusi
Gummerus, 2025, 274 s

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa. Nuoren iranilaisnaisen selviytymistarina

Äiti. En voi enää odottaa. Olen kohta kahdeksantoista. Aikuinen. Minun pitää päästää sinusta irti. Olin niin tyhmä. Enää en mene samaan lankaan. Sinä päivänä henki salpautui sisälle, äiti. Silloin, kun irrotit otteen käsistäni. Nyt minun pitää puhaltaa se ulos. En pysty pidättelemään sitä enää. Minun täytyy oppia elämään ilman sinua.

Atefeh Sebdani on 5-vuotias, kun hänet ja hänen kaksi pikkuveljeään raahataan valkoisen bussin perälle äidin jäädessä Irakiin perustettuun sotilasleiriin, Camp Ashrafiin. Se oli iranilaisen Kansan Mujahidin-organisaation asemapaikka, jonne isä oli jo poistunut, kadonnut perheeltään. Järjestö on marxilais-islamilainen ja perustettiin vastustamaan Iranin vallankumouksen jälkeistä teokratiaa, mullaheita, vanhoillista pappisvaltaa.  

Viisivuotias Atefeh lupaa äidilleen pitää huolta pikkuveljistään siihen asti kunnes äiti palaa heidän luokseen. Lapsia kuljetetaan halki Euroopan. He jäävät Saksassa mujahidinien lastenkotiin. Kuten meillä sota-aikana lapsia lähetettiin Ruotsiin, niin tässäkin organisaatiossa moni perhe lähetti lapsensa lastenkoteihin tai sijaiskoteihin. Rankan matkan jälkeen lapset, Atefeh, Amin ja  Mussa päätyvät Göteborgiin, iranilaiseen mujahidin-perheeseen, jossa on ennestään kolme lasta, oma ja toisen perheen lapsia. Äiti tulee pian, vastataan Atefehin päivittäisiin kyselyihin, mutta lopulta sijaisvanhemmat eivät halua enää kuulla kysymyksiä.

Uutta tytärtä kasvatetaan ankaralla kädellä perheessä, jossa on vain yksi tyttö aiemmin. Atefeh'lle opetetaan varsinkin siivous, siinä hän tulevina vuosina loistaa, sillä pojat eivät tee kotitöitä, sen sijaan heidän jälkeensä siivotaan. Tyttö, jonka perusturvallisuus on pahasti  järkkynyt, tekee kaikkensa miellyttääkseen perheen äitiä, mutta se ei ole helppoa. Isää olisi helpompi miellyttää, mutta myös uhkaavan oloista, sillä Atefeh huomaa pian, että isän kanssa ei ole kivaa jäädä kahden. Hylkäyskokemuksen jälkeen lapsi etsii vimmatusti rakkautta ja hyväksyntää - ja kantaa sisällään mykkää surua äidistä joka ei vain tule. Millainen perhe vain on parempi kuin ei mitään perhettä.

Sebdani kuvaa koskettavasti ahdistavaa tilannetta, jossa hän yrittää miellyttää kasvattiäitiä, olla näyttämättä ikäväänsä ja suorittaa jo kuusivuotiaana tottelevaisesti  monenlaisia kotitöitä. Kiitollisuutta häneltä odotetaankin, ja vaikka äiti soittaa jatkossa kerran vuodessa ja puhelu kestää viisi minuuttia, kasvattiäiti painottaa, kuinka tärkeää taistelua äiti ja isä - joka on jo kauan ollut vieras lapsilleen - käyvät vapauttaakseen maansa. Hänen vanhempansa ovat sankareita.

Lapsen silmin sivustakatsojana kuvataan fundamentalistista järjestöä, joka vaatii yksilön oman hyvinvoinnin unohtamista tärkeän tavoitteen puolesta. Etkö ymmärrä, kuinka suuren uhrauksen vanhempasi ovat tehneet? Kuten on tapana lahkoissa tai kulteissa, niiden organisaation huipulla istuu palvottu johtaja, jota ei pidä kyseenalaistaa, jolle kaikki on sallittu, jonka sana on laki. Pariskunta Maryam ja Massoud nauttii tästä asemasta. Heidän päämajansa sijaitsee Pariisissa. Sieltä käsin johdetaan vallankumouksellista toimintaa, joka keskittyy mielenosoituksiin ja vaikuttaa suosivan marttyyrikuolemia.

Googlasin kultin kriteereitä ja saatoin ruksata toteutuneeksi jokaisen kohdan alkaen karismaattisesta johtajasta päätyen poikkeavien mielipiteiden rankaisemiseen ja jäsenten elämän kontrollointiin. En tiennyt, helpottiko tieto vai herättikö se inhoa. Tämä organisaatio oli kulttti, enkä vonut enää selitellä sitä muuksi. Se  oli kultti, joka kirjaimellisesti käveli ruumiiden yli saadakseen huomiota. 

Atefeh näkee järjestössä ajan myötä muutakin vaikeasti hyväksyttävää kuin kuolemat. Järjestöstä puhutaan matriarkaalisena, ja tytölle kaadetaan siksi enemmän kotitöitäkin, siksi hänelle asetettiin suurempia vaatimuksia.Tasa-arvon irvikuva vallitsee tässäkin kodissa: äiti kuivaa kaksikymmenvuotiaan prinssin tämän tultua suihkusta. Sijaiskotiin muuttanut tyttö joutuu ojasta allikkoon vältellessään tunkeilevaa sijaisisää, perheen pojasta tulee ensin turva isää vastaan ja sittemmin seksipalveluksia vaativa riesa. Itse valittu poikaystävä tuo uutta valoa tytön elämään.

Oman onneni nojassa on erityisistä kokemuksista selviävän tytön kasvukertomus. Haavoittuvassa asemassa vieraassa perheessä kasvava Atefeh joutui vielä lapsena kantamaan aikuisen vastuuta ja hiljalleen irrottautumaan sekä uuden perheen että sen takana muurina nousevan järjestön ideologiasta. Siihen hän tarvitsi jatkuvaa valppautta ja nokkeluutta, jota hänellä onneksi koulumenestyksenkin perusteella oli. Kaikessa on pohjavireenä suru äidistä ja äidin toiminnan käsittämättömyys. YK:n alaisen UNHCRn, pakolaisavun kautta rakentuu pitkällisten mutkien kautta uusi yhteys parikymmentä vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa Atefeh Sebdanin suru oli jo muuttunut vihaksi äitiä kohtaan.

Tulipa tässä käytyä Göteborginkin kirjamessuilla, löysin youtubesta vuoden takaisen kirjailijahaastattelun. Rohkea nainen on kouluttautunut insinööriksi ja on nykyisin kolmen lapsen äiti. Kaiken lisäksi hän kertoo tarinansa taidokkaasti, se koskettaa karmeudessaan, ja siksi lukijan on helppoa myötäelää hänen vaikeuksista voittoon -polullaan kohti omaa elämää.

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa
Min hand i min, 2023, suomentanut Elina Lustig
Atena Kustannus/Otava, 2025, 333 s

JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi Tommi Tukiainen

Apatiaa vastaan annoksella maskuliinista seikkailuromaania! Tällaiseen päätelmään saatoin tulla luettuani hyvän matkaa JP Koskisen historiallista romaania Haukansilmä. Lajityyppi on lukuhistoriassani poikkeus, mutta tähän valintaan siivitti - tietenkin siivitti - aiemmin kirjailijalta lukemani Tulisiipi, perustellusti palkittu historiallinen romaani amerikansuomalaisten idealistien tiestä Neuvostoliiton paratiisiin. Tulisiipi on nimittäin ensimmäinen osa trilogiasta, viimeinen on Ukkoslintu. Mutta että päädyin suorastaan länkkärin tyyppiseen maailmaan, se oli pienoinen yllätys.

Luulin, että ajassa edetään, mutta Haukansilmä palaakin sivilvoorin aikaan ja kertoo, kuinka Kuuran perhe alun perin seilaa Atlantin yli Amerikkaan 1860-luvulla. Åiti, isä ja kaksi poikaa ottavat käyttöön englantilaiset nimet ja yrittävät löytää töitä Nyy Joorkista. Kun isä Edward Frost tekee satulaa läntloordin mielestä liian huolellisesti kun se pitäisi tehdä nopeasti, isä saa tarpeekseen ja perhe lähtee kohti länttä ja preeriaa. Tappelevat veljekset Veikko eli Wilhelm ja Yrjö eli George eivät tee asioita vanhemmille helpoiksi. Veikko oli jo suunnitellut tulevaa jobia putserina eli lihakauppiaana. Yrjö kertoo perheen kohtaloista minäkertojana.

Kertomuksessa ollaankin pian jo uudisraivaajien tasangoilla keskellä sisällissodan ja intiaanisotien melskeitä, kaaddämmit. Putseri, peikkeri, fii - ja muita fingliskan sanoja uudet amerikansuomalaiset viljelevät arjessaan. Perhe saa tuta kovan kohtalon, kun pojat kohtaavat intiaaniväijytyksen ja Yrjö kaapataan lakota-intiaanien heimoon. Poika adoptoidaan kovan kautta kymmenvuotiaana. Hyvän näkökyvyn ansiosta hän saa nimensä Haukansilmä ja hyvän hevosten käsittelytaidon kautta myöhemmin lisänimen Mies jota hevoset kuuntelevat. 

Elokuvien ystävänä on tullut westernejäkin, myös ns spagettilänkkäreitä katsottua riittämiin, joten Haukansilmä nosti mieleen lukuisia tuttuja kohtauksia ja juonikuvioita länkkäreistä. Pertti Avolan tietokirjan Ruutia valkokankaalla luin vuosia sitten, ja se taustoitti mainiosti elokuvien maailmaa. Tämä kertomus on siinä mielessä tutun oloinen eikä tarvitse kuin istuttaa John Waynen tai Clint Eastwoodin perinteisten roolihahmojen tilalle sankariksi suomalaissyntyinen siirtolainen, josta kuuden vuoden aikana kehittyy kelpo intiaani, kielineen, taitoineen ja elintapoineen. Sankari pärjää luonnossa, ratsastaa mustangilla, metsästää antilooppeja ja on arvostettu kyvyistään. Omassa mielessään hän on silti ulkopuolinen vaeltaja, muille vähäpuheinen, jurokin.

Nuolilla ampuvien intiaanien ahdinkoa kaikkialle levittäytyvien, tuliaseilla ampuvien valkosilmien keskityksessä heidän omilla maillaan kertomus kuvaa myötäeläen. Intiaanireservaatteja perustetaan tappion kärsineille. Niissä intiaanit näkevät nälkää, koska ruokatoimituksissa hämärät välikädet näkevät omat mahdollisuutensa. Biisoneita valkoiset tappavat ylen määrin, jotta intiaaneilta loppuisi sekin ravinto alkuperäisessä elinympäristössä. Joten, JP Koskinen ei tyydy kliseiseen sankarikuvastoon, taustalla on selvästi yhteiskunnallista tutkimusta, kuten tässä ajassa voi jo odottaa. Tässä se lähestyy Sergio Leonen westerneitä, joissa mikään ei ole mustavalkoista. Enemmän ilmassa leijuu eloonjäämisen kamppailu ja veren haju.

Muutama jäpäkkä naishahmokin löytyy saluunoista, vähän kuin Jane Calamity, johon tutustuin aikanaan Pecos Bill-sarjakuvassa. Dianan oljen väriset kiharat pettävät; hänen ampumistaitonsa kelpaa sirkusnäytöksiinkin. Naiskuva on kyllä aika kliseinen. Muutoinkin henkilökuvien hahmottelu jää hieman pahviseksi.

JP Koskinen kirjoittaa tässäkin romaanissa mukaansatempaavasti ja osaa nasevan dialogin. Aihemaailma on kuitenkin sen verran kaukainen ja - vuosikymmenten tarjonnan jälkeen - mielessäni jo hieman kulahtanut, joten olin hieman väsähtää tällä mutkittelevalla lännen tiellä. Meksikosta ja Sierra Madresta lukiessani päässä alkoi soida ikimuistoinen Meksikon pikajuna ja tyylilaji vaihtui lennossa...

Täydensin tätä maskuliinista seikkailua sopivasti parilla tunnilla Led Zeppeliniä dokumenttielokuvassa Becoming Led Zeppelin. Saattoi tulla yliannostus testosteronia, sen verran väkevää tuo nuorten rokkikukkojen performanssi vanhemmalle rokkikanaselle.

JP Koskinen: Haukansilmä
Like Kustannus, 2021, 466 s

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

Japanissa korealaiset saivat huomata, ettei heillä kansallisuutensa takia ollutkaan mahdollisuuksia työmarkkinoilla. He keksivät pelin. Pystypelilauta. Mekaaninen vipu. Metallikuulat. Ja kuulilla sai savukkeita.

Pachinko-kuulat on toinen suomennos ranskalais-korealaiselta Elisa Shua Dusapinilta Sokcho talvella -teoksen jälkeen. Minä-kertoja Claire saapuu Sveitsistä Tokiossa asuvien isovanhempiensa luokse tarkoituksenaan järjestää heidän kanssaan yhteinen matka Etelä-Koreaan, jossa nämä eivät ole lähtönsä jälkeen käyneet. Isovanhemmat pakenivat aikoinaan Korean sotaa ja asettuivat Tokioon. Ei ole selvää, että he edes haluavat käydä synnyinmaassaan eikä asiasta puhuminen ole helppoa. Claire on unohtanut korean kielen eivätkä isovanhemmat puhu japania - tai ainakin he kieltäytyvät käyttämästä kieltä. Hyvin vajavainen englanti on yhteinen kieli. Hiljaisuus on väkinäistä ja ilmassa risteilee alati jännitteinen tunnelma.

Isovanhemmat pitävät elannokseen pelihallia, joka sijaitsee asunnon vieressä, vähemmän arvostetulla korealaisten, zainichien alueella, Shin-Okubussa, joka on kuin yksi pitkä grillattu kanavarras. Pachinko-peli on korealaisille pakolaisille ollut ensimmäinen mahdollisuus työllistää itsensä Japanissa. Siksikin se on ilmeisesti ollut halveksittu, vaikka suosittu. Peliriippuvaiset kököttävät koneiden äärellä aamusta iltaan, voimatta kuitenkaan paljon vaikuttaa kuulien ratoihin. Tyttärentytärtä hämmästyttää vanhusten sosiaalisen elämän rajoittuneisuus: heidän elämänsä rajoittuu metallikuulien vaihtamiseen rihkamaan. Rahapelit kun ovat kiellettyjä, niin pelaaja saa palkinnoksi vaikkapa nallen, jonka sitten pelisalin ulkopuolella voi vaihtaa rahaksi.

Claire opettaa lomallaan ranskaa Mieko-tytölle, jonka äiti rouva Ogawa opettaa samaa kieltä ja on omissa töissään kiireinen - ja isä on kadonnut omille teilleen. Claire poistuu mielellään vaitonaisten ja hankalasti ymmärrettävien isovanhempiensa luota tyttöä opettamaan. Rouva Ogawankaan luona ei tunnelma ole välttämättä lämmin, isän poissaolo on jäänyt jäytämään äidin ja tyttären välejä, asiasta ei puhuta, ei ole puhuttavaa - tässäkään kodissa, joka sijaitsee hylätyn hotellin yläkerroksessa.

Kuten Sokcho talvella, Pachinko-kuulat on kerrottu lasimaisen pelkistetyllä kielellä, rivien väleistä hengittää lausumattomien tunteiden tiheys. Sukupolvia erottavat liian suuret kokemukset, eurooppalaisella tyttärentyttärellä on vaikeuksia nähdä, miksi isovanhemmat ovat haluttomia matkustamaan Koreaan. Isovanhemmat eivät osaa kertoa, mitä kaikkea ovat kokeneet matkallaan sinne missä nyt ovat, fyysisesti ja mielessään. Japanin korealaisille ei ole koskaan ollut Pohjois- ja Etelä-Koreaa. 

Mieko ja Claire sentään löytävät lämpöä ja iloa toistensa seurasta kun vanhemmat sukupolvet näyttävät liikkumattomilta ja turtuneilta arjessaan. Ei ihme, että Claire kaipaa poikaystäväänsä, ilmapiiri aikuisten kesken näyttää kertomuksessa vähintään alakuloiselta, hiljaisuus ihmisten kesken valtavalta Tokion katujen ja pelihallin metelissä. Kukaan heistä ei ole kotonaan. Suurkaupunki näyttää kovalta ihmisille, jotka sota on heittänyt vieraalle maalle. Tylyjä saattavat olla myös vanhempien eleet ja vastaukset lapselle. Kirjailija vangitsee taitavasti kaupungin tunnelman täsmällisillä otoksilla.

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat
Les Billes du Pachinko, 2018, suomentanut Anu Partanen
Siltala, 2024, 175 s

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Kansi Tuomo Parikka (kuva kotialbumista)

Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä: hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus.

Lapset joutuvat sopeutumaan ja selviytymään kaikenlaisissa olosuhteissa. Sen voi havaita erityisen hyvin Joonatan Tolan esikoisteoksesta Punainen planeetta. Puhutaan virtahevosta olohuoneessa, ja sellainen mammutin kokoinen virtahepo on epäilemättä Mikko Tola, Joonatanin isä, joka 35-vuotiaana kuollessaan oli totuttanut (korjaus alkuperäiseen jossa väitin hänen tehneen niin 35 vuoden ajan) lapsensa ja vaimonsa loputtoman kaoottiseen elämään. Autofiktiivinen romaani kuvaa kirjailijan lapsuutta perheessä, jossa skitsofreniaa ja alkoholismia poteva isä vie perhettään myrskystä toiseen, vailla tyventä päivää. Kirjailija kertaa itsetuhoisia tapoja ja toilailuja mustalla huumorilla - selviytymiskeino sekin. Loppua kohden kyllästyminen, vihaisuuskin alkaa pilkahdella kertomuksen sävyistä selvemmin (mielisairauden kieltämisen takia me elimmekin jo koko perhe kuin joukkopsykoosissa.)

Nauru juuttuu lukijalta kurkkuun ja ennemminkin kauhu ja suru vaihtelevat tunnelmana. Kohtuuttomia tilanteita nousee tiheästi vastaan perheessä, joka onnistuneesti pakoilee sosiaaliviranomaisia vuodesta toiseen. Vanhemmat kehittyvät huostaanottoviranomaisten harhauttamisessa, isän uhkailujen säestyksellä. Onko tällainen elämä mahdollista nelilapsisessa perheessä Suomessa?

Selityksenä saattavat olla perheen jatkuvat muutot paikkakunnalta toiselle ja toisaalta vanhempien rakkaus. Siis nuoren äidin loputon kärsivällisyys rakastamaansa sairasta miestä kohtaan ja lehmän hermot, kuten Mikko, taiteilija, elämäntapaintiaani ja isä vailla vastuuta äitiä, Omenankukkaansa kuvailee. Äiti oli kunnollisen poikaystävän jälkeen kaivannutkin seikkailua ja jännitystä elämään.  Varakas suku yrittää auttaa, vaikka miehen kiitokset usein kääntyvät oikeushaasteiksi. Taiteilija kun kokee itsensä enimmäkseen väärinymmärretyksi. 

Koko sukusaaga keriytyy auki isoäidin Hipen alias Hurtan ja aikuisen Joonatanin tapaamisesta. Isä Mikko ei olekaan ensimmäinen eksentrinen hahmo suvussa; hänen isänsä, polion halvaannuttama neurokirurgi, neroa lähentelevä monialainen lahjakkuus uhmaa kaikkia ennusteita ja rakentaa kokonaisen hoitoyksikön ympärilleen, jonka turvin elää vielä kauan suhteellisen toimeliasta elämää. Tosin hänkin poikansa lailla vaimoaan uupumukseen asti työllistäen. Tässäkin suvussa voi nähdä sen, kuinka ällistyttävän "tarttuvia" parisuhdemallit ovat sukupolvien ketjussa.

Tolan suku on edeltävissä sukupolvissa varakasta joukkoa, joka myös kykenee auttamaan vallankumouksellista ja joka suuntaan siltoja polttavaa taiteilijaa. Hän taas vastaa asianajajan välityksellä kunnianloukkaussyytteillä. Suku ja entiset tukijat päätyvät katkaisemaan välit, tai kuten isoäiti, Hurtaksi nimetty, hänellä ei jäänyt kuin yksi tie valoon: kylmetti koko sielunsa.

Taiteilijalla on kaikki aika - ja maanista energiaa - sekä taiteeseen, kirjoittamiseen, ryyppäämiseen että jatkuviin projekteihin, koska päivätyötä hän ei ole koskaan harkinnut eikä myöskään lastensairaanhoitajaksi kouluttautunut äiti ehdi muuta kuin toteuttaa miehen suunnitelmia ja hoitaa lapsia. Niinpä lapset näkevät toisinaan nälkää, perhe elää tuilla ja lainoilla. Isä otetaan säännöllisesti psykiatrin hoidettavaksi sairaalaan, jossa hän näyttääkin nopeasti tervehtyvän. 

Oman isän itsemurhakirjeiden lukeminen on kyllä sillä lailla erikoista puuhaa, että niiden mukaan minun ei pitäisi olla olemassa - ja jos palomiehiltä olisi kestänyt pari minuuttia kauemmin, en kirjoittaisi näitä rivejä.

Isän terrori sukua kohtaan katkaisi myös lasten, tulevien orpojen yhteydet sukuunsa pitkäksi ajaksi. Kirjailija kuvaa sydäntä särkevästi pienen lapsen riippuvuutta äidistä, joka näyttää ainoalta järkevältä vanhemmalta täysin vastuuttoman isän rinnalla. ...kun äiti poistui huoneesta, aloin pillittää...

Itsemurhauhkauksia ja -yrityksiä tehnyt Mikko Tola onnistuu lopulta. Siinä vaiheessa äidillä on jo todettu MS-tauti. "Isä on kuollut". "Okei", vastasin ja jatkoin autoleikkiä veljeni kanssa. 

Traaginen perhehistoria on kerrottu lapsen silmin ja kirjoitettu sydänverellä, mutta samanaikaisesti tyylillä. 

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Otava, 2021, 344 s

Olga Tokarczuk: Empusion. Kauhua keuhkoparantolassa

Kansi Ville Laihonen

Yrttilikööriä herrainpensionaatissa, siinä eräs toistuva rituaali puolalaisen nobelkirjailijan Olga Tokarczukin tuoreimmassa romaanissa Empusion. Romaani asettuu Thomas Mannin Taikavuoren - joka täytti 100 vuotta 2024 - maisemiin, Görbersdorfin (nyk. Sokolowsko) tuberkuloosiparantolaan, ensimmäistä maailmansotaa edeltävänä aikana. Seutu oli siinä vaiheessa osa Preussin Sleesiaa. Nämä ajalliset ja maantieteelliset rajat eivät korostu Tokarczukin feministis-filosofisessa seikkailussa historiallisen parantolan ympäristössä. Pikemminkin Mannin Taikavuori on annettu maisema, johon kirjailija heittäytyy pikkuisen kiusaamaan omahyväistä miessukukuntaa.

Thomas Mannia en ole, muistaakseni Kuolemaa Venetsiassa lukuunottamatta lukenut, mutta sen sijaan mieleen putkahti Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen, joka filosofoi mieleenpainuvasti samassa ajassa ja vastaavassa kotimaisessa historiallisessa paikassa.

Sopivan vanhahtavalla kerrontatyylillä ja lukujen otsikoiden koristeellisella kirjasinfontillakin kertomus vie aikailematta menneeseen aikaan, keuhkotautisten herrojen seurapiiriin, jossa herrat keikaroivat ja keskustelevat maailmanmenosta kuoleman varjon häälyessä lähietäisyydellä. Romaanissa on myös muutama sumea mustavalkoinen valokuva, W.G. Sebaldin tyyliin. Tapani Kärkkäisen suomennos on loistava.

Henkilöitä on yhdeksän ja heidät on kaikki esitelty alkulehdellä ammatteineen ja kotipaikkakuntineen paikallisen henkilökunnan lisäksi. Listan viimeisenä esiintyvät seinien, lattioiden ja kattojen nimettömät asukkaat. Mihin tämä arvoituksellinen ryhmä viittaa, siitä saadaan harvakseltaan vihjeitä taustalta tulevissa me-muodossa esitetyissä hieman etäännytetyissä, leikkisän ironisissa kommenteissa. 

Kertomus etenee päähenkilön, 24- vuotiaan korkeakouluopiskelijan Mieczyslaw Wojniczin näkökulmasta. Hän joutuu vanhempien herrojen seurueessa varsinaiseen kiirastuleen, persoonaltaan ja miehisyydeltään erilaisena, anomaliana tarkkailun ja puolittain kätketyn naureskelunkin kohteeksi. Siihen hän on tottunut jo kotona äidittömänä, isänsä kasvatuksessa ja koulussa. Sadismia on tarjoiltu ennenkin, joten erilaiset hoitoihin kuuluvat karaisevat toimenpiteet eivät tule yllätyksenä. Woijnicz on lähes vainoharhaisesti tarkkailua pelkäävä ja nujerrettu nuorukainen.

Empusion tulee sanoista empusa, naisdemoni, ja symposion, vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa. Vilkkaasti filosofoivia sairaita miehiä yhdistää vain yksi aihe: naisten halveksunta, pelonsekainenkin. Lähestyvän kuoleman odotus ja kauhu saa naisdemonin muodon. Misogyyniset näkemykset eivät ole tuulesta temmattuja. Kirjailija luettelee kirjan lopussa pitkän listan historian kuuluisuuksia, joiden näkemyksiä on mukailtu herraseurueen keskusteluihin,  Augustinuksesta Darwinin, Freudin, Nietzchen, Sartren, Schopenhauerin ja monen muun lisäksi aina runoilija Yeatsiin. Naisten kamaluuteen päädytään säännönmukaisesti, kun muut yhteiskunnalliset ja filosofiset dilemmat on käsitelty. Miehet päättelevät, ettei naisdemoneita ole olemassa, mutta jotenkin kuitenkin on, koska keskustelevat heistä.

- Filosofisessa mielessä emme voi pitää naista täydellisenä ja tarkkarajaisena subjektina, jollainen mies luonnostaan on. Siitä seuraa, että nainen voi kehittyä ja säilyttää identiteettinsä vain miehen yhteydessä. Mies luo rajat naisen identiteetille.

Kauhun tunnelmaa keuhkoparantolassa lisäävät vuoristoluonnon jylhyys ja metsän mystiset miilunpolttajien menot sekä vanha rakennus ullakkoäänineen. Keuhkoparantolassakin on kahden kerroksen väkeä; herrainpensionaatti on alemman säädyn odotuspaikka, varsinainen sanatorio on varakkaimpien puoli, jonne tuon  halvemman hoidon asiakkaat periaatteessa jonottavat, mutta käytännössä eivät näytä pääsevän. Pensionaatissa hoitoina käytetään hallimakuuta ja kävelyjä.

Viattomalle Wojniczille valkenee epämiellyttävällä tavalla, että pensionaattia riivaavat vaietut kuolemantapaukset, jotka eivät näytä sairauteen liittyviltä, vaan rituaalinomaisilta, marraskuun pimeyteen ajoitetuilta uhreilta. Potilaat myös sekoittavat päänsä vahvalla liköörillä,  Schwärmerei sisältää mm sieniä, joten he irrottautuvat arjestaan melkoisilla tripeillä illallisten yhteydessä. Kauhu ilmenee tunnelmassa, sumuisilla rinteillä, ääninä. Lukijaa kauhistuttaa vielä erikseen nuoren miehen pakkomielle etsiytyä vuoren rinteille pimeässä tai ullakolle - ilmassa roikkuu pahaenteinen uhka.

Keskellä epävakaasti vellovaa kauhukabinettia touhuaa kohtuullisen rationaalinen lääkäri, joka lopulta esittää levottomalle potilaalleen humaanejakin ajatuksia erilaisuuden ja epätäydellisyyden arvosta. Hän saa kaikkiin elintoimintoihinsa torjuvasti suhtautuvan ja lähes aseksuaalin nuoren miehen rauhoittumaan.

Olen tyytyväinen, että luin kirjan loppuun. Lukemista haittasi ensimmäisten sadan sivun aikana ajatus keskeyttää. Kun pääsin sisälle parantolan ovista ja keskusteluihin, siinä oli mielenkiintoiset ajatuskuvionsa. Toisaalta mielikuvituksellisia kauhunäkyjä - eli fantasiaa - en täysin sulattanut, tulivat ne sitten ullakon kujerruksista tai metsän sammalväestä, myyteistä. Parhaina hetkinä Empusionissa tuoksui kuitenkin pyökkimetsän ihanuus ja lennokkaat keskustelut siivittivät hengen rientoa. 

Olga Tokarczuk: Empusion, suom Tapani Kärkkäinen

WSOY, 2024, 368 s

Elokuvissa: A Complete Unknown

Ihana 60-luku! Nyt oli erityisen paljon tarvetta pysäyttää painajaiset päässä kaiken viime päivien mielettömän ja synkistävän uutistulvan jälkeen. Mikään siihen ei olisi tepsinyt paremmin kuin James Mangoldin uusi elokuva Bob Dylanin muusikon tien alkutaipaleesta 60-luvun alkupuolella. Enkä usko, että monikaan olisi voinut vetää tuon roolin paremmin kuin Timothée Chalamet, alle 3-kymppinen uusi tähti filmitaivaalla.

Elokuvan New York näyttäytyy tietenkin täydellisenä vastakohtana sille Trumpin Amerikalle, jopa New Yorkille, joka nyt vyöryy päälle joka tuutista. Kuusikymmenluku mullisti paitsi musiikin, myös politiikan; trendinä nousi rauhanliike ja mielenosoitukset USAn Vietnamin sotaa vastaan. Elokuvassa näkyykin molemmista väläyksiä, usein TV-uutisten kautta, myös Kennedyn murhan uutisointi.

Varsinkin musiikki ja musiikin tekeminen, sanoittaminen, säveltäminen, harjoitukset, hyminät ja lopulta keikat ja konsertit taustoittavat nuoren Dylanin tietä. Ensinnä nähdään Dylanin lampsivan sairaalaan, jossa hänen musiikillinen sankarinsa Woody Guthrie makaa vakavasti sairaana folklegenda Pete Seegerin istuessa ystävänsä vieressä. 

Nämä kaksi antoivat elokuvan mukaan heti tukensa Dylanin tekemisille, Seegerin roolissa isällisenä hahmona Edward Norton. Seegerin ja Dylanin välille kehkeytyy elokuvassa musiikillinen konflikti, kun nuori mies myöhemmin lipuu folkin pehmeästä Where have all the flowers gone kohti sähkökitaralla esitettyä ja Newportin folkfestivaalilla buuausta synnyttänyttä I ain't gonna work on Maggie's farm no more. Siinä vaiheessa miehellä oli jo kanttia seurata oman ikäluokkansa uutta tyyliä ja vaihtaa akustinen kitara sähköiseen. Eikä Dylan alussakaan myönnä näkevänsä itseään missään lokerossa, edes folkmusiikin esittäjänä. Elokuvassa vilahtaa myös Johnny Cash, jonka kanssa Dylan kävi kirjeenvaihtoa (!).

Matka maineeseen kuvataan tässäkin kahtalaiseksi, menestystä tulee ja sen mukana kuuluisuuden kirot, kun nuori mies ei saa enää luuhata aamuyöstä kaupungin kaduilla ja eksyä baariin kuuntelemaan musiikkia, ilman että joku siellä herää huomaamaan kuka on saapunut paikalle. 

Tämän ikävaiheen naisystävistä nostetaan esille kaksi, Joan Baez (Monica Barbaro) sekä tälle mustasukkainen tyttöystävä Sylvie Rosso (oik. Rotolo, Elle Fanning). Hesarin arviossa ihmeteltiin tärkeimmän naisen, Dylanin lasten äidin jättämistä kokonaan pois. Minusta se ei ollut mikään asia, kuvaus oli vain muutaman vuoden ajasta ennen perhettä. Elokuva vaatii draamaa ja tämän tapainen kolmiodraama on hyvin uskottavaa parikymppisten elämässä. Siksipä erityisen latautunut duetto nähdään Baezin ja Dylanin välillä, kun suhteessa taiteilijuus ja odotukset suhteesta ovat törmänneet. It ain't me babe lauletaan intensiivisesti ja merkityksellisten katseiden sähköisessä tulituksessa.

En ole Dylanin musiikkia erityisemmin fanittanut - vaikka se tietenkin kuuluu ajan soundtrackiin oleellisesti - mutta molemmat pääosien esittäjät, Chalamet ja Barbaro, laulavat yhdessä ja erikseen todella hienosti. Ja varsinkin Chalamet'n ääni on miellyttävämpi kuunnella kuin oikean Dylanin hieman nariseva äänen sävy. Nykyisten elokuvateatterien äänentoistossa saa nauttia täysillä musiikista. Laulujen sanoja ei ole suomennettu, englanninkielinen tekstitys oli minusta onnistunut ratkaisu. Ja kyllä nuori mies vetää roolin muutenkin hyvin, siitä hahmottuu oman tien kulkija, oikukas ja introverttikin musiikin tekijä. Eikä haittaa, että häntä on oikein kiva katsella, sen kuuntelemisen ohessa.

Todella hyvää tekevä ja virkistävä elokuvaelämys tässä hetkessä.

A Complete Unknown, USA 2024

Ohjaus James Mangold