Teräväpiirtokuvassa poika, kaverit, tytöt, unelmat ja välissä - isä
Ensimmäinen kirja Karl Ove Knausgårdin muistelmaromaanisarjassa käsitteli ensin lapsuutta, mutta hyppäsi myös isän kuoleman aikaan. Toisessa kirjassa hän elää nuoren isän elämää oman perheensä kanssa Ruotsissa, Tukholmassa ja Malmössä.
Tämä Kolmas kirja kertoo Knausgårdin lapsuudesta ensimmäisestä kouluvuodesta alkaen teinivuosien kynnykselle. Kirjasarja ei siis ole kronologinen. Eletään 1970- ja -80-lukua Norjan Tromoyassa, Etelä-Norjan rannikon suurimmalla saarella. Ei tarvitse montaa sivua lukea ennen kuin on tämän kirjoittajavelhon mukana jakamassa hänen pienen pojan kokemuksiaan, ensimmäisiä havaintoja ympäröivästä maailmasta. Onko syynä sitten tuo yksityiskohtien runsaus ja tarkkuus, niin monta tarinaa, jokainen niistä koukuttavasti kerrottuna? Se kuinka hän paljastaa ja levittää kaikille nähtäväksi intiimeistä intiimimmät tunteensa, silloinkin, ja varsinkin silloin kun niissä ei ole mitään sankarillista. Se herättää rohkeudessaan ja rehellisyydessään myötätuntoa.
Minusta tuntuu, entisenä pikkutyttönä, että pikkupojissa löytyy hämmästyttävä määrä energiaa ja elämänriemua. Saaren yhteisössä on iso lauma pikkupoikia, jotka vaeltelevat metsissä ja rannoilla loputtoman kiinnostuneina.
- Minne te olette menossa, Trond kysyi
- En tiedä, sanoin
- Saanko tulla mukaan?
- Tule vain
- Tunturissa on sateenkaari, mennään etsimään aarretta
Varsinkin tässä tapauksessa voi ihmetellä, että elämänriemu säilyy ja onnellisia hetkiä tulee vastaan, kun pojalla on sadistisia raivokohtauksia kadonneen sukan mittaluokan asioista kehittävä isä. Isän pelko on iso varjo kaikkialla ja koko ajan. Se ei kuitenkaan estä poikaa kokemasta ja ottamasta riskiä, vaikka monta kertaa tuloksena on itku - jota tyttömäistä piirrettä isä erityisesti inhoaa. Siitä huolimatta
Pystyin juoksemaan reitin sokkona. Minun ei koskaan tarvinnut pysähtyä, tiesin aina mihin kohtaan jalka kannatti laskea. Kun juoksimme tiellä, Leif Tore voitti joka kerta, mutta täällä voittaisin minä, tiesin sen. Se oli hyvä ajatus, hyvä tunne, ja yritin pitää sen hengissä niin pitkään kuin mahdollista.
Tämäkin tapa, jolla lapsi lohduttaa itseään ja kääntää epäoikeudenmukaisuuden tunteen siedettäväksi, on niin tutun tuntuinen:
Kuolema oli ylipäätään suloinen ajatus tuohon aikaan, sillä Anne Lisbet ei suinkaan ollut ainoa joka olisi saanut katua tekojaan, myös isä olisi seisonut arkkuni ääressä itkien liian nuorena kuollutta poikaansa. Koko naapuruston asukkaat olisivat siellä, ja he olisivat joutuneet arvioimaan uudestaan ajatuksiaan joita heillä oli ollut minusta, sillä nyt olin poissa, ja vasta nyt heille paljastuisi kuka olin oikeastaan ollut.
Teini-iän kynnyksellä koulun tytöt aiheuttavat ihania väristyksiä, polttavaa kaipausta. Tulee ylpeitä valloituksia, jotka nopeasti vaihtuvat kirveleviksi menetyksiksi. Karl Ove tekee ensi treffeille liian tarkan minuuttiaikataulun. Kumpikaan ei nauti 15 minuutiksi ajastetusta pususta, jolla tehdään luokan ennätys. Se oli suunnitelma, jolla poika ratkaisi ongelman mitä sanoa treffeillä.
I once had a girl, or should I say, she once had me...
She showed me her room, isn't it good, Norwegian wood?
Muutakin ajan musiikkia soi sivuilla, viimeisten Beatlesien ohella.
Poika säilyi hengissä, järjissään huolimatta tolkuttomasta isästä. Hänestä tuli hieno kirjailija. Kyllä, minä olen yksi monista lumoutuneista. Hyväksyn tämän epäkronologiankin. Enkä edes osaa asettaa näitä paremmuusjärjestykseen. Kaikki kolme toistaiseksi suomennetut upposivat tähän lukijaan hyvin. Erinomaisia suomennoksia myös. Näitä kauniita kukkia saa nuuhkia:
--- ettei lapsuuden aikaisilla pienillä tapahtumilla ole enempää painoarvoa kuin tomulla, jota ohi ajava auto nostattaa, tai voikukan haituvilla joita pieni suu puhaltaa. Oi, eikö tuo jälkimmäinen olekin kaunis kuva, se miten tapahtuma tapahtuman jälkeen leviää ilmaan, oman tarinansa muodostaman pienen niityn ylle, putoaa ruohonkorsien lomaan ja katoaa?
Suom. Katriina Huttunen. Like 2013, 470 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti