Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta

Siltala 2014, 214 s
Egenmäktigt förfarande. Suomentanut Sanna Manninen
Graafinen suunnittelu Elina Warsta

Olen kokenut sen itse. Olen seurannut sitä sivusta työpaikan juhlissa. Olen kuullut siitä puhuttavan. Olen nähnyt siitä elokuvia. Yksipuolisen rakastumisen kovasta kokemuksesta on kyse. Olin 18-vuotias ja ensimmäistä kesääni Tukholmassa. Tapasin opiskelija-asuntolan sipulikeitto-bileissä parikymmentä vuotta vanhemman taiteilijan. Vielä New Yorkista. Mikään ei voinut olla hienompaa. Muistan vielä sen samettisen äänen ja vahvan tupakan. Vasta olin tullut mälsästä Turusta, jossa ei koskaan tapahtunut mitään, ainakaan minulle, ainakaan siihen mennessä, ja yhtäkkiä olin Tukholman grooveimmassa jazzklubissa, joka oli täynnä tupakan savua, kirjavia tyyppejä joka puolelta maailmaa, jazzpianisti ja tämä mies, joka oli osoittanut minulle riittävää huomiota. Riittävää että sai minun kaipaavan sydämeni riehaantumaan. Kesti pari viikkoa ja vaati muutaman nöyryyttävän tuputtautumisyrityksen ennen kuin tokenin. Nuorena iho on kimmoisaa, arpi sydämessäkin paranee. Jälki jää, mutta ilman niitä elämä olisikin elämätöntä. Tämä episodi tuli tästä kirjasta mieleeni. Tukholman takia minun olisi pitänyt lukea tämä alkukielisenä, mutta Sanna Mannisen suomennos on hyvä.

Ester Nilsson on jo kolmenkymmenenyhden, vakiintuneessa suhteessa, korkeasti koulutettu runoilija ja esseisti. Hänen hallittu ja mukava elämänsä putoaa raiteiltaan kun hänen pitää haastatella Hugo Raskia, arvostettua taiteilijaa ja pitää tästä esitelmä. Ester rakastuu mieheen jo esitelmää laatiessaan. He tapaavat ensi kertaa esitelmän jälkeen. He käyvät illallisella naisen mielestä syvällisiä keskusteluja viinilasillisen äärellä. Ester on vakuuttunut kyvystään vietellä mies älyllään, keskustelutaidollaan. He kuuluvat toisilleen, hän on siitä varma. Hän löytää uusia aiheita tapaamisille. Siitä alkaa naisen via dolorosa, joka kestää vuoden.

Ester on toimen nainen, ja kertoo sydämensä vaatimuksesta pitkäaikaiselle avopuolisolleen nopeasti, jotta voi jättäytyä yksin ja omistautua rakkaudelleen täydellisesti. Mieletön intohimo syöttää naiselle toiveita antavia viestejä mitättömistä tapahtumista ja torjuu selkeät merkit vastarakkauden puuttumisesta. Ystävätärkuoro toimii siten kuin se aina toimii, antaa järkeviä ohjeita lopettamisesta, mutta yrittää pysyä edelleen tukena. Se on tietenkin turhaa. Ester ei niitä kuuntele vaan päivät kuluvat menneiden tapaamisten perkaamisessa, uusien suunnittelussa, strategioiden tekemisessä kun hänelle elämän pääsisällöksi ja pakkomielteeksi kasvanut rakkaus syö kaiken muun tieltään. Hän punoo juonia viestittääkseen Hugolle, että ei odota tältä mitään, että hänellä on mielenkiintoinen elämä muualla - se ei vaan toiselle ole millään tavalla kiinnostava tieto. Kiduttavaa lukea näin elävästi kuvattua naisen nöyryytystä, posket alkavat kuumottaa tästä itsepetoksen määrästä. Mies ei ole paha mutta ei hän ole rakastunut. Esterillekin valkenee moni asia itsestään ja tunteista: rakastetuksi tuleminen ei ollut oikeus.

Lena Andersson kuvaa ikiaikaista aihettaan tarkasti, itse koetun oloisesti. Jos ei, niin sitten se on sitäkin taitavampaa. Ester on älykäs nainen, hänen havainnoissaan on myös itseironiaa. Lukijan tunteisiin - ollaan selkeästi epämukavuusalueella - sekoittuu myötähäpeän lisäksi empatia totaalisesti heittäytyvää rakastunutta kohtaan.

Pärjäile, sanoo Hugo puhelimessa. Ruotsiksi varmaan 'sköt om dig'.