tiistai 3. kesäkuuta 2014

Alice Munro: Kallis elämä. Kertomuksia


Dear Life. Suom. Kristiina Rikman


Tammi 2013, 319 s

Päällys Markko Taina


Alice Munron täyteläiset novellit ovat pieniä elokuvia. Tai kuin villasukat paleleville varpaille, lasi punaviiniä ja juustoa. Virkistäviä, lohduttavia ja rentouttavia. Novelli on taloudellinen tarinan kertomisen muoto. Tyhjäkäynnille ei ole tilaa, ei pitkästymisen vaaraa joka saattaa hiipiä vastaan tuhtia romaania lukiessa. Sillä tavoin kuin Alice Munro kirjoittaa, novelli on myös akvarelli, se näyttää kevyeltä mutta jokainen siveltimen veto on kohdallaan ja mietitty. Akvarellimaista on myös tietty udunomaisuus, kaikkea ei keritä auki ja selitetä, lauseet jättävät purtavaa, monia merkityksiä.

Tarinat tapahtuvat kirjailijan kotiseudulla Kanadan pikkukaupungeissa, maaseudulla ja Vancouverissa tai Torontossa. Ajassa risteillään toisen maailmansodan ajoista 60 ja 70-luvuille. Usein on kyse satunnaisista kohtaamisista, joista tulee merkittäviä, suunnitelmista joita tehdään turhaan, koska elämän virta vie uuteen uomaan. Pikapano junassa onkin enemmän. Suuri intohimo ei ollutkaan totta. Uusikin käänne, vaikka ei olekaan toivottu vie eteenpäin, siitä selvitään.

Novellissa Juna on Jackson, joka palaa sodasta kassi mukanaan mutta heittäytyy junasta ennen pääteasemaa ja jatkaa matkaa toiseen suuntaan. Entinen sotilas kotiutuu minne tahansa, missä saa rauhassa korjata kattoa ja laittaa paikkoja kuntoon. Hän kohtaa pellolla pienen jerseylehmän, jonka nimi on Margaret Rose ja sen omistajan Bellen, jonka lahoavaa taloa Jackson jää kunnostamaan. Bellen hän vie myöhemmin Torontoon hoidettavaksi ja jää samalla matkalla talonmieheksi läheiseen taloon. Sieltä hän poistuu vuosien päästä kun tunnistaa seinän takaa keskustelusta nuoruuden rakastettunsa äänen. Menneisyydessä on nuori rakkaus, joka jää suuren sodan ja väärinymmärrysten jalkoihin. Aamulla hän jäi junasta Kapuskasingissa. Hän haistoi sahat ja rohkaistui vedettyään sisäänsä raikasta ilmaa. Työtä. Sahojen kaupungissa oli varmasti tarjolla työtä.

Vangitseva tunnelma on kertomuksessa Järvi näköetäisyydellä, jossa iäkäs Nancy päättää etsiä uuden erikoislääkärinsä osoitteen pikkukaupungin ulkopuolella, ja ajaa seudulle jo edellisenä iltana. Hän epäilee muistinsa alkaneen pettää ja on siksi varannut ajan. Hän ei vain muista lääkärin nimeä. Hän siis kävelee eteenpäin pitkin pääkatua. Lääkärin nimi on palannut hänen mieleensä, niin kuin asioilla on tapana silloin kun ei ole enää hätää. Hän tapaa seudulla ihmisiä, joiden kanssa keskustelee. Ja unohtaa taas, miksi etsi lääkäriä. Sen sijaan, että Nancy nolostuisi, koska on kysynyt saamatta vastausta, hän tuntee vapautta, rauhaa keskustelun lomassa. Muistisairaan Nancyn kasvava hätä ja epätoivo ympäröivästä kaaoksesta ja sen herättämä paniikki on kouriintuntuvaa.

Kymmenen novellin jälkeen kirjassa on Finaali-otsikon jälkeen neljä omaelämäkerrallista kertomusta: Silmä, Yö, Äänet ja Kallis elämä. Ne ovat ensimmäiset ja viimeiset – ja kaikkein tärkeimmät – asiat jotka kirjailijalla on elämästä sanottavana. Ne sisältävät muistoja lapsuuden kokemuksista. Äidistä, joka mielellään pukeutui hienommin kuin häneltä odotettiin. Silmä kuvaa sitä vaihetta, kun lapsi ei enää hyväksy äidin kokemusta omakseen ja löytää oman erillisyytensä. Se tapahtuu epäsovinnaisen apulaisen Sadien seurassa. Silmä on Sadien ja siihen Alice joutuu äidin käskystä katsomaan kun Sadie lepää arkussa. Hän näkee silmän värähtävän. Vasta vuosien jälkeen hän epäilee muistoaan, ja ikävöi lapsen uskoa. Yössä kirjailija muistelee lapsuuden aikaa, jolloin toipilaana kärsi unettomuudesta öisin. Yön pimeys loihti murhaavia tunteita pikkusiskoa kohtaan. Munro kirjoittaa, että nykyisin hänelle olisi varattu aika psykiatrilta, mutta hänen isänsä – joka oli yöllä tupakoimassa kuistilla – sanoi jassoo. Ihmisten päähän pälkähtää joskus tuollaisia ajatuksia. - - - Ihmisillä on ajatuksia, joita he eivät haluaisi. Sellaista elämä on.

2 kommenttia:

  1. Luin Kerjäläistytön ja siitäkin aiheesta oli Munro saanut paljon irti. Tämä on rankattu vielä paremmaksi. Hyvä arvio :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Kyllä nobelisti osaa kirjoittaa. Yllättävän vaikeaa kirjoittaa novelleista. Päin vastoin kuin sinä, minä olen loppuun päästyäni jo unohtanut ensimmäiset lukemani. Vaikka en ole vielä ihan siinä iässä kuin tuo Nancy...

    VastaaPoista