tiistai 22. heinäkuuta 2014

J.M. Coetzee: Rautakausi

Otava, 1990, 181 s

Age of Iron, suomentanut Seppo Loponen

Seuraava Coetzee löytyikin kesämökin vuosikymmenten aikana täyttyneestä kirjahyllystä mutta enpä ole aikaisemmin tullut lukeneeksi. Tämä on selkeämmin romaani vailla sitä elämäkerrallista tulkintamahdollisuutta kuin romaaneissa Poikavuodet ja Kesä.

Kirja on yhtä pitkää kirjettä. Leskirouva Curren, eläkkeellä oleva opettaja kirjoittaa viimeistä kirjettä tyttärelleen, joka on vuosia aiemmin jättänyt Etelä-Afrikan ja muuttanut Yhdysvaltoihin, poliittisista syistä, protestina apartheidille. Rouva on saanut lääkäriltään syöpädiagnoosin, ennusteeltaan huonon. Alkoholisoitunut hylkiö, mies nimeltä Vercueil kulkukoirineen löytyy aamulla rouvan hyvin hoidetun talon autotallin vierestä nukkumasta, pahveista kyhätyssä petipaikassaan. Vajaasorminen ja vaitonainen mies. Tästä alkaa epätyypillinen ihmissuhde, jossa nämä kaksi elämän marginaalissa eri syistä ja lähtökohdista olevat henkilöt, loppuansa lähestyvä vanha ja sivistynyt rouva ja mistään piittaamaton juoppo kulkevat tuokion rinnakkain, toisiaan tukien. Vercueil saa ja ottaa tehtäväkseen toimittaa kirjeen tyttärelle rouvan kuoltua.

Muita henkilöitä, joiden kautta Etelä-Afrikan brutaali todellisuus tuodaan näkyville, ovat värillinen apulainen Florence, tämän 15-vuotias poika Bheki ja pojan kaveri. Rouva Curren ja Florence ovat eri mieltä lasten kasvatuksesta, koulutuksesta. 'Mutta kuka heidät on tehnyt niin julmiksi? Valkoiset heidät niin julmiksi ovat tehneet! Niin on asia! ---He ovat hyviä lapsia, he ovat kuin rautaa, me olemme ylpeitä heistä.' sanoo Florence. --- Rautakausi. Jonka jälkeen tulee pronssikausi. Kuinka kauan, kuinka kauan kestää ennen kuin pehmeämmät kaudet palaavat kierrokseltaan, savikausi, multakausi?

Seuraa dramaattisia käänteitä, joissa apartheid todistaa voimansa ja käytäntönsä. Sen oikeus on mustille mielivaltaa. 'Poliisille ei mahda mitään.'
Rouva Curren pohtii ja käy läpi tyttärelleen omaa ratkaisuaan, omaa tapaansa elää tässä maassa. Tähtäsin aina kunniaan, käyttäen häpeää oppaanani. Niin kauan kuin häpesin, tiesin etten ollut langennut kunniattomuuteen.

Ihmiset helpottavat oloaan huumorilla, niitä löytyy rouva Curreninkin huomioissa milloin väärissä paikoissa irtoavista tekohampaista, milloin lähellä olevan juopon hajujen analysoinnissa. Vercueil taas on valmis pesemään kuolevan naisen alushousut, kun tällä ei itsellään riitä siihen voimia. Lähestyvä kuolema ja sen tiedon lopullisuus irrottaa normit, antaa rohkeutta kyseenalaistaa. Juoppo Vercueil raottaa jotain menneisyydestään, merimiehen tarinaa. Uskonko siihen? Totta puhuen en välitä. Ei ole valhetta, jonka sisimmässä ei olisi totuutta. On vain osattava kuunnella.

Loppua kohden kumppanukset ovat jo vierekkäin nukkumassa, koirakin mukana ja nainen kirjoittaa tyttärelleen: Varjopuolisonsa vierestä äitisi kirjoittaa. Anteeksi jos tämä kuva loukkaa sinua. On rakastettava sitä mikä on lähinnä. On rakastettava sitä mikä on käsillä, kuten koira rakastaa. Rouva V.

Taitavaa, kun romaanin keskiössä on kuolevan naisen ja juopon yhteinen katkokävely väkivaltaisessa maassa, eikä se silti ole lukuelämyksenä synkkä eikä raskas vaan filosofinen ja vahva.

3 kommenttia:

  1. Voi, miten hienosti kirjoitat tästä Leena!

    Tämä on erittäin humaani kirja. Minulle on jäänyt kirjasta mieleen kysymys: Mitä aikaa on tämä, kun hyvä ihminen ei riitä? Rouva Curren yrittää olla hyvä, ja hän onkin oikea sydämensivistynyt ihminen, mutta tilanne tekee ihmisistä vihollisia toisilleen. Ja sitten taas jotkut sellaiset löytävät toisensa, jotka pysyttelisivät normaaliolosuhteissa kaukana toisistaan. "Kuolevan naisen ja juopon yhteinen katkokävely!"

    Siirtymävaihe apartheidista jonkinlaiseen demokratiaan on varmaan ollut sekava, minkä Coetzee tuokin hyvin esiin. Tuntuu, että tilanne on hyvin siirrettävissä myös muihin yhteisöihin ja muihin aikoihin.

    VastaaPoista
  2. Noniin, olet onnistuneesti laajentanut Coetzee-fanikerhoa! Olen muuten ollut huomaavinani Coetzeen kirjoihin ja arvioihin tutustuttuani, että en ole ainoa joka on ensin pitänyt kirjailijaa puisevana ja mielenkiinnottomana ja sitten korjannut käsitystään.
    Kuten sanottu, kiitos sinulle että otin hänet uudelleen lukulistalle. Se palkitsi.

    VastaaPoista
  3. Hyvä bloggaus.

    Etelä-Afrikasta tulee hyviä kirjailijoita, luin Gordimerin novellikokoelman, syrjinnän ja sissisodan todellisuus hyppäsi silmille.

    VastaaPoista