J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja

Monessa J.M. Coetzeen romaanissa esiintyy fiktiivinen kirjailija. Niin Huonon vuoden päiväkirjassakin. Kirjailija C. on iäkäs mies, jota romaanissa kutsutaan myös nimellä Señor C. Se kuvaa sekä hänen olemustaan sivistyneenä herrasmiehenä että hänen seniori-ikäänsä. Tätä nimitystä hänestä käyttää filippiiniläinen yläkerran naapuri, nuori kaunotar Anya, jonka tomaatinpunaiseen minimekkoon vanhan miehen katse pysähtyy ensi kerran talon pesutuvassa. Kerrostalo sijaitsee Sydneyssä, Australiassa. Kohtaamisesta alkaa kirjailijan ja sihteerin suhde, työsuhde. Anya konekirjoittaa kirjailijan sanelunauhalta ja käsin kirjoituksesta tätä teosta, joka jakaantuu kahteen osaan: 1. Vankkoja mielipiteitä ja 2. Toinen päiväkirja. Näistä ensimmäinen keskittyy yleiseen, julkiseen, globaaliin ja toinen on henkilökohtaisempi, pehmeämpi, kyselevämpi.

Kirjailija C. kirjoittaa lyhyitä esseitä sekä ajattomista aiheista: uskonnosta, moraalista, musiikista, matematiikasta, kirjallisuudesta, kielestä, vanhenemisesta että päivänpolttavista - edelleen, kirja on ilmestynyt vuonna 2007 - teemoista: terrorismin torjunnasta, pakolaisuudesta, politiikasta; oikeiston ja vasemmiston tilasta (törmäsin tuttuun nimeen: Tony Judt), Guantánamon vankileiristä, historiasta ja siinä varsinkin Etelä-Afrikan apartheidista ja yliopistojen muuttumisesta liikeyrityksiksi.

Samanaikaisesti esseiden kanssa kulkee 1/3 osassa sivua alaosassa vuoropuhelu kirjailijan ja sihteerin välillä, molempien näkökulmasta. Yläkerroksesta tuleva Anya on omasta nuoremmuudestaan ja seksuaalisesta vallastaan tietoinen, shoppaileva päiväperho - mutta näin vain ensi näkemältä. Keskustelu laajenee kolmannella osapuolella kun mukaan tulee Anyan mies, köyhyydestä rahamaailmaan sijoitusneuvojaksi ponnistanut Alan. Mitä syvemmälle kirjailija pohtii äärettömiä aiheitaan, sen alhaisemmiksi käyvät pariskunnan tuumailut kirjailijan motiiveista. Naiselle motiivina on alusta alkaen näyttäytynyt vaikeasti kätketty kiinnostus häneen, säälittävä mutta niin ymmärrettävä. Alan on samaa mieltä, mutta hän näkee vanhenevassa, menneen maailman herrasmiehessä muutakin kiinnostavaa, tileillä makaavat varat, jotka yllättäen yhteisten kirjoitusprojektien kautta tulevat ajan hermolla liikkuvan pörssihain ulottuville. Kirjailija C:n maailman selitykset punoutuvat yläkerroksen kanssa käydyn vuoropuhelun kautta näin pikku hiljaa eteneväksi trilleriksi, kultivoituneet mietteet kohtaavat primitiivisten aistien maailman, klassinen sivistys nopean rahan. Mutta mikään ei ole ennalta-arvattavaa. Yhä enemmän harhaan käyvät kunkin kolmen pelaajan arviot toisistaan, seuraavasta siirrosta ja sen vaikutuksista.

Miscellaneassa, esseiden, mielipiteiden vaihtelevissa aiheissa  kirjailija C. pohtii m.m. valtion syntyä ja vertaa Kurosawan Seitsemän samuraita -elokuvaa monen afrikkalaisen valtion syntyyn, jossa aseistettu rosvojoukko ottaa haltuunsa valtion kassan ja veronkantokoneiston, päästää kilpailijansa päiviltä ja julistaa uuden aikakauden alkaneeksi,  Kooltaan rikollisjoukot vertautuvat itäeurooppalaisiin rikolliskopliin, mutta se ei estä läntistäkin mediaa seuraamasta niiden toimia kunnioittavasti, maailmanpoliittisina tapahtumina, ei rikosjuttuina. Kun rikollisliiga on kerran noussut valtioiden liigaan, se hyväksytään neuvotteluosapuoleksi. 'Me emme neuvottele terroristien kanssa, kuten emme neuvottele rikollistenkaan kanssa.'

Coetzeen vakioteema, häpeä, moraalikato toistuu tässäkin kirjassa. Valkoisen miehen häpeä afrikkalaisten kohtelusta, mutta uusia häpeämättömyyden alueita löytyy, esimerkiksi George W. Bushin hallinnon toimista Irakissa, jossa kidutus mitätöitiin juristien avulla. Vaikka kuinka kauhistelisitte, se ei meitä liikuta. Te ette meihin pysty, me olemme liian mahtavia. Kirjailija C. on seminaareissa puhunut Australiassa samoista aiheista; laillisuusperiaatteen unohtamisesta terrorismin vastaisessa taistelussa, jolloin häntä on kehotettu palaamaan sinne mistä tulikin, tai vaikka Zimbabween jos pitää sitä Australiaa parempana.

Muita tuttuja teemoja aikaisemmista lukemistani Coetzeen teoksista oli kirjailijan oikeus kirjoittaa itsensä fiktioon. Vanhenevan kirjailija C:n suhde naisiin huokuu haikeutta, rakkaus on maltillista, kukaan ei sittenkään heittäydy kokonaan, jokainen varmistelee. Toisaalta nuori nainen uskottelee itsestään suurempaa kuin mitä hän vanhalle miehelle merkitsee. Kirjailija C:n ystävä, naistenmies, womanizer, on kehittänyt itselleen - aiempaan kokemukseen perustuvan tietenkin - mielikuvaleikin, jossa voi käydä läpi uuden suhteen alusta loppuun, ryhtymättä varsinaiseen toimeen. 

J.M. Coetzee, nobelisti vuodelta 2003 on epäilemättä maailman tehokkaimpia kirjoittajia mitä tulee tiivistämiseen: vain 233 sivulla hän käsittelee syvällisesti moninaisia filosofisia, poliittisia, yhteiskunnallisia ja historiallisia teemoja ja ravistelee epämukavasti länsimaista ylimielisyyttä; tarvitaanko kilpailua, eikö symbioosi ole se hedelmällinen tila joka viidakossa vallitsee?  Samoilla sivuilla hän kirjoittaa novellin kohtaamisesta, jossa lähivalaistaan osia noista teemoista. Ja onnistuu taas saamaan lukijan herpaantumattoman valppauden tilaan, ajattelemaan toisin, enemmän.

Pari päivää sitten kuulin konsertissa Sibeliuksen viidennen sinfonian. Lopputahtien lähestyessä koin sen mahtavan, pakahduttavan tunteen, jonka herättämiseksi musiikki sävellettiin. Mietin millaista olisi mahtanut olla suomalainen siinä yleisössä, kun sinfonia esitettiin ensi kertaa Helsingissä lähes sata vuotta sitten,  ja tuntea se hyöky sisässään. Vastaus: olisin ollut ylpeä, ylpeä siitä että yksi meistä osasi sommitella sellaiset soinnit, ylpeä siitä että me ihmiset osaamme täysin tyhjästä luoda jotakin sellaista. Vastakohtana häpeäntunteille siitä, että me, meikäläiset, olemme luoneet Guantánamon. Toisaalta musiikkiteos, toisaalta tuskaa ja nöyryytystä tuottava koneisto: parasta ja pahinta mihin ihmiset pystyvät.


J.M. Coetzee: Huonon vuoden päiväkirja
Diary of a Bad Year, 2007, suomentanut Seppo Loponen
Otava 2010, 233 s