Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

En päässyt, halunnut päästää irti Jean Rhysistä, kun hänet äsken löysin. Hän tuli tunnetuksi vasta tästä romaanistaan Siintää Sargassomeri, joka oli sekin jo aika unohtuneen oloisena kellastuneiden vanhojen kirjojen joukossa kirjaston hyllyssä, vuonna 1968 suomeksi ilmestynyt - ja lähes jokainen sivu kulmistaan käännetty (ärsyttävä tapa). Muistan sen vilahtaneen useasti silmieni ohi. Mikä ihmeen Sargassomeri (Wikipedia: Sargassomeri on Pohjois-Atlantin osa Länsi-Intian, Bermudan ja Azorien saaristojen välissä), olen ehkä ajatellut ja hajamielisesti siirtynyt eteenpäin. Nyt kun olen lukenut sekä vasta myöhemmin 'tuntemattomuudesta' löydetyn että tunnetuimman romaanin, taidan sittenkin olla vaikuttuneempi Herra Mackenziestä. Herra Mackenzien jälkeen on minusta moderni romaani, ajatusvirtoineen, ahdistuneen ja neuvottoman ihmisen kuvineen, antisankarittarena nainen vailla määrätietoisuutta, rikkinäinen ja vaikea kohdattava. Siintää Sargassomeri on melodramaattinen klassikkoteos, sen romaanin tyyppinen josta sai sytykkeensä.

Antoinette Cosway on Jamaikan kreoli, äitinsä ja kehitysvammaisen veljensä kanssa Coulibrin tilalla asuva tyttö 1800-luvun puolivälissä. Saarella on saatettu voimaan orjien vapautuslaki. Perhe ja sen lähipiiri on  köyhtyneitä, mustien valkoisiksi neekereiksi nimittämiä entisiä orjanomistajia. Äiti on leski, hänellä on apunaan muutamia apulaisia. Coulibrin tila on rappeutuva talo keskellä trooppisten kasvien puutarhaa. Täällä entisten orjien viha leimahtaa liekkeihin. Taikausko, viha ja katkeruus menneestä purkautuvat. Antoinetten äidin uusi puoliso herra Mason, englantilainen varakas mies ei usko paikallisväestön vihaan ennen kuin on myöhäistä. Papukaijan kuoleman näkeminen ennustaa huonoa. Paikalliset tietävät, että vammainen veli perheessä ei ole sattumaa, se on tuon perheen kohtalo. Äiti sekoaa murheesta. Antoinette laitetaan luostarikouluun. Perhe on hajallaan.

Mount Calvaryn luostarin nunnat papattavat hekin kuin papukaijat. Nunnat yrittävät iskostaa oppilaisiinsa syntiä ja pelastusta ankarilla ehdoilla sekä vetoavat järjestykseen ja siveyteen, tuohon virheettömään kristalliin, jota ei voi koskaan korjata, kun se kerran on rikottu. Antoinette päättää luopua synnintunnosta ja tuntee itsensä rohkeammaksi, vapaammaksi, onnellisemmaksi.

Romaani jakautuu osiin näkökulman mukaan. Ensin kokija on Antoinette. Toinen osa on hänen aviomiehensä, Edward Rochesterin näkökulma. Rahajärjestelyjen y.m intressien takia nuorten vanhempien toimesta nopeasti järjestetty avioliitto on lyhyen tutustumisen jälkeen solmittu Jamaikan Spanish Townissa. Harmaasta Englannista saapuvalle miehelle värikylläinen, eksoottinen Länsi-Intia on ihana mutta kauhistuttava: päivän valo on liian kirkasta, yö liian musta. Hän menee sekaisin sekä vaimosta, rommista, kuumuudesta että vihamielisestä palvelusväestä, joka kuiskuttelee hänen korviinsa juoruja vaimon suvusta, jossa hulluja ja juoppoja riittää. Mustat edustavat miehelle afrikkalaista primitiivisyyttä, lihallisuutta joka taas Antoinettelle on hänen elämäänsä. Se on väriä ja tulta.

Antoinette ja Edward viettävät kuherruskuukautta Granboisin vuoristokylässä, Martiniquella. Hiki virtaa ja tunteet jylläävät. Kaikki on liikaa intohimon kalventamalle pariskunnalle. Kumpi on enemmän sekaisin, sitä on vaikea erottaa mutta tyly katse suuntautuu mieheen. Hän on niin himon riivaama että alkaa kärventyä vihasta, mustasukkaisuudesta, omistushalusta. Hiljalleen pimenevän mielenmaiseman taustalla tropiikin kukat puhkeavat öisten rankkasateiden jälkeen, yö tuoksuu medelle ja rommille - Tuli mieleen eräs vanha elokuva, Liskojen yö, jossa yli äyräiden kuohuva Richard Burton ja Ava Gardner raatelevat toisiaan.

Maisemassa hiiviskelee myös monenlaista palveluskuntaa, hevosia, lapsia, sukulaisia, jotka osallistuvat paratiisin vähittäiseen hajoamiseen. Primitiiviset intohimot vellovat, zombiet ja afrikkalainen magia kihisevät ympärillä. Hulluuden kiilto välkkyy silmissä, monissa. Miksi mies alkaa kutsua Antoinettea nimellä Bertha, hänen toisella nimellään? Antoinette ei tunne sitä omakseen, mutta Edwardille Antoinette lakkaa olemasta. Sen sijaan Bertha alkaa olla kohta valmis englantilaisen kartanon tornihuoneeseen, lukkojen taakse.

Viimeisessä osassa ollaan Englannissa, Edward Rochesterin jylhässä kotilinnassa Thornfieldissä. Antoinette on suljettuna eristetyssä huoneessaan. Romaani sulkeutuu ja liittyy tässä saumattomasti Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin, josta Jean Rhys on saanut kimmokkeen. Hän kertoo tässä romaanissa Thornfield Hallin isännän ensimmäisen vaimon, ullakolle suljetun hullun naisen tarinan. Tämä rakenne klassikkoromaanin päällyskasvina on tälle romaanille lähtökohta ja kaikkialla ensimmäiseksi kerrottu, myös tämän kirjan esipuheessa. Minusta on kiusallista ja turhaa, että yhteyttä toiseen romaaniin on pidetty niin ensisijaisena tälle teokselle. Romaani on itsenäisenä luettavissa, vaikka viimeinen osio naulaakin sen hyvin tiukasti Kotiopettajattaren romaanin maisemaan.

Jean Rhys osaa tässäkin kietoa lukijan kuin liaanilla painostavan hiostavaan tunnelmaan. Ilma on paksua ja niin on uhka ja pelkokin kouriintuntuvaa. Tropiikin kuumuusko se ihmiset tekee hulluksi vai kaukaisten kulttuurien törmäys?  Kaikkea on liikaa miehelle joka tulee Englannin nummilta.

Himo, viha, elämä ja kuolema olivat pimeässä hyvin lähellä toisiaan. Paras olla tietämättä miten lähellä. Paras olla ajattelematta, hetkeäkään. Eivät lähellä toisiaan. Yhtä ja samaa... - Olet turvassa, sanoin hänelle ja itselleni. - Sulje silmäsi. Lepää. Sitten kuuntelin sadetta, unista sävelmää joka tuntui jatkuvan ikuisesti... Sadetta, satoi aina. Hukuta minut nukkuessani. Pian. 

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Wide Sargasso Sea, 1966
Suomentanut Eva Siikarla
WSOY 1968, 203 s