Jens Andersen: Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren.

Tanskalaisen Jens Andersenin elämäkerta Astrid Lindgrenistä on tämän pitkän elämän kautta koko viime vuosisadan kulttuurihistoriaa. Astrid Lindgren kuoli vuonna 2002 94-vuotiaana.

Etsimättä tästä kirjailijaelämästä tulee mieleen Tove Jansson, jonka syntymän satavuotispäivää vietettiin viime vuonna. Astrid Lindgrenillä ei ollut Tove Janssonin dilemmaa kuvataiteilijuuden ja kirjailijuuden välillä. Molemmilla oli maailmanlaajuinen kirjeenvaihto hoidettavana kuuluisuuden myötä, mutta Astrid näyttää olleen parempi organisoimaan työnsä; hänellä oli sihteeri kun Tove uupui omansa kanssa yksin. Astrid Lindgren oli myös poliittisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivinen, varsinkin vanhoilla päivillään kun kirjallinen tuotanto alkoi olla valmis. Molemmat kuuluivat selkeästi aikansa edelläkävijöihin, rohkeina ja ennakkoluulottomina naisina he raivasivat tietä naisten ja lasten oikeuksille. Astrid Lindgrenin ensimmäinen koetinkivi oli avioliiton ulkopuolinen lapsi, Tove Janssonilla identiteetti seksuaalisessa vähemmistössä – molemmat asiat sata vuotta sitten ja vielä pitkään, tuomittuja ja häpeällisenä pidettyjä.

Astrid Ericsson syntyi Etelä-Ruotsin Vimmerbyssä vuonna 1907  perheeseen, jonka isä oli kirkkoherra ja äiti hoiti tilaa, puutarhaa, kotia. Lapsia oli neljä.  Perhe oli yhteisössään kunnioitettu. Kotona äiti piti kuria ja järjestystä, isä oli erittäin lapsirakas ja Astridille äitiä läheisempi. Äiti oli Astridin mielestä kuitenkin isää älykkäämpi ja harrasti runoutta ja kirjallisuutta, kun sille aikaa oli. Lapsuus luonnonläheisellä maaseudulla jäi ikuisesti Astridin sydämen maisemaksi ja sieltä kuvat siirtyivät maailmalle levinneisiin lastenkirjoihin. 

Astrid oli lahjakas oppilas jo koulussa. Hän sai ensimmäisen työpaikkansa toimittajaharjoittelijana paikallislehdessä Wimmerby Tidning, jonka päätoimittaja ja omistaja Reinhold Blomberg oli huomannut hänen kirjoittajan lahjansa. Hän ei sitten saanut silmiään irti nuoresta tytöstä, vaikka olikin 30 vuotta vanhempi, vaan rakastui tähän. Tunne ei ollut molemminpuolinen, mutta Astrid oli 19-vuotias ja imarreltu kun huomasi valtansa tähän paikkakunnan tärkeään mieheen. Siihen aikaan naimattoman naisen raskaus pienellä paikkakunnalla oli herkullinen juoruilun aihe, siitäkin huolimatta, että päätoimittaja oli eroamassa ja halusi perustaa perheen Astridin kanssa. Astridin vanhemmat, varsinkin äiti, oli pettynyt mutta he tukivat tytärtään. Hän jätti työnsä, muutti Tukholmaan, ja synnytti Larsin Kööpenhaminassa, jossa laki salli synnyttämisen ilman että isän henkilöllisyyttä kysyttiin. Reinhold Blomberg piiritti edelleen Astridia, oli mustasukkainen tämän itsenäiselle elämälle ja yritti saada tästä uutta vaimoa ja äitiä monipäiselle lapsikatraalleen – sekä taisteli samalla entisen vaimonsa elatusapuvaateita vastaan oikeudessa. Astrid teki haaveista lopun, muutti Tukholmaan ja jätti lapsensa kasvattiäidille Kööpenhaminaan.

Vaikka Lasse-pojan kasvattikoti oli hyvä ja rakastava, Astrid Lindgren oli ratkaisusta masentunut kävellessään yksin sunnuntai-aamuisin Tukholman tyhjiä katuja. Hän poti loppuelämänsä huonoa omatuntoa ja itsesyytöksiä Lassen varhaislapsuudesta, kun näki läheltä lapsen hylkäämisen pelon ja epäili sen vaikuttaneen Lassen vaikeuksiin myöhemmin elämässä. Hän oli kuitenkin lapsestaan ylpeä ja kävi myös kotiseudullaan näyttämässä sen. Juorukellot vaikenivat pikku hiljaa, kun huomasivat että juorujen kohdetta ne eivät saaneet häpeämään. Sillä paras tapa saada ihmiset lopettamaan puheensa on se, että avoimesti näyttää että he ovat epäilyissään oikeassa. Ei ole häpeä saada lapsi, se on ilo ja kunnia.

Astrid kävi Tukholmassa sihteerikoulun, tapasi Sture Lindgrenin, meni naimisiin ja sai tyttären, Karinin ja otti luokseen poikansa, jolle hän oli tässä vaiheessa nimeltään Lasse-mamma. Tänä aikana hän jo kirjoitti novelleja lehtiin. Sodan aikana hän teki 'törkyhommaa' (snuskjobb) eli tarkasti valtion turvallisuuspalvelussa (Allmänna Säkerhetstjänsten) kirjeitä.
Vuonna 1945 ilmestyi sitten läpimurtoteos Peppi Pitkätossu (Pippi Långstrump) ja hän nosti sitä kautta jo kitumassa olleen kustantamon Rabén & Sjögren jaloilleen ja jätti kilpailevan jättiläisen, Bonnierin nuolemaan näppejään. Samalla hän siirtyi myös osa-aikaiseksi kustannustoimittajaksi samaiseen kustantamoon.

Peppi Pitkätossu vastasi sodan näännyttämän maailman nälkään. Jouluna 1945 enemmän kuin koskaan aiemmin ruotsalaiset lapsiperheet halusivat unohtaa sodan ja sen sijaan nauttia elämästä, saada nauraa. Peppi Pitkätossu kohtasi ilmestyessään suuren suosion lisäksi kritiikkiä. Oli vaikutusvaltaisia puheenvuoroja sen anarkian turmiollisuudesta ja kasvatuksellisesta vaikutuksesta. Mutta ne hukkuivat yhtä painaviin vasta-argumentteihin, joissa puollettiin kirjan nimenomaan vahvistavan lapsia ja toimivan varaventtiilinä lapsille, joista on tullut estyneitä yleisen tuomitsevan ja rankaisevan kasvatustavan johdosta. Astrid ei itse osallistunut aktiivisesti jälkipyykkiin vaan antoi asiantuntijoiden miekkailla keskenään. Kirjat ja niiden menestys puhuivat puolestaan. Hän oli itse lukenut Bertrand Russellia ja omaksunut näkemyksen, että opettavaiset osiot lasten saduissa ja kertomuksissa eivät olleet vain turhia vaan myös väheksyvät lapsen omaa ajattelukykyä. Se oli yksi kulmakuvista Astrid Lindgrenin kirjailijuudessa.

Astrid Lindgrenin elämän suurin rakkaus olivat lapset ja hänen omat lapsuuden muistonsa. Hän piti aina lasten puolta ja suri nähdessään lasten kasvatusta lähipuistossaan, Vasaparkenissa, kun hänen omat lapsensa olivat pieniä. Hän näki kuinka vanhemmat kohtelivat lapsia töykeästi, alistivat, eivät kuunnelleet näitä ja 'kasvattivat' riitelemällä ja jopa lyömällä. Hän tunsi halua kapinoida lasten puolesta, ja sitä hän teki kirjoillaan.

Astridilla oli aina paljon ihmisiä ympärillään, koska hänellä oli sisaruksia, ystävättäriä (jopa häneen rakastunut saksalainen ystävätär), mies, lapsia, työtovereita ja lopulta tuhansia ihmisiä, jotka kirjoittivat hänelle. Yksinäisyys oli se jota hän kaipasi eniten ja josta hän nautti. Avioliitto Sturen kanssa oli aluksi onnellinen, vaikka hän kertoikin pitävänsä miehestään paljon, mutta ei ollut rakastunut tähän. Vaikuttaa kuin hänellä aviomieheensäkin olisi ollut äidillinen suhde. Miehellä oli avioliiton aikana suhde toisen naisen kanssa, joka aiheutti Astridille tuskaa ja huolta, mutta kirjoittaminen antoi hänelle niin paljon sisältöä, että hän ei ollut varsinaisesti onneton silloinkaan. Aviomies palasi takaisin, mutta kärsi loppuelämänsä alkoholismista – ja luultavasti perhe vielä enemmän. Miehen kuolema vähän yli viisikymppisenä maksakirroosiin oli Astridille helpotus. Jos haluaa olla onnellinen, sen pitää tulla itsestä ei toisesta ihmisestä. Lapsena, vanhempana ja vanhuksina meidän kaikkien pitää oppia olemaan yksin.

Astrid Lindgren joutui kiivaaseen polemiikkiin kuoleman ja murheen käsittelystä lastenkirjoissa kirjoitettuaan kirjan Veljeni Leijonamieli. Tämäkin oli hänelle johdonmukaista: Lapsia ei tarvinnut suojata kuoleman ajatukselta, he eivät pelkää sitä, he pelkäävät hylkäämistä, yksin jäämistä. Et voi estää surun lintuja lentämästä pääsi yli mutta voit estää niitä tekemästä pesää hiuksiisi.

Seitsemänkymmenluvun loppupuolella Astrid Lindgren aktivoitui yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tässä vaiheessa hän oli vaurastunut kirjoillaan ja sosiaalidemokraattisessa Ruotsissa, Olof Palmen pääministeriaikana raskaasti verotettu. Hänen satunsa Pomperipossa i Monismanien julkaistiin Expressenissä. Siinä hän kertoo lastenkirjailijasta, jonka veroprosentti on 102. Valtiovarainministeri Gunnar Sträng oli pitkäaikaisena ministerinä turhan ylimielinen ja väitti kirjailijan laskeneen väärin. Astrid ehdotti että he vaihtaisivat hommia, koska ministeri osaa satuilla mutta ei laskea. Luku oli oikea. Sosiaalidemokraatit hävisivät ensimmäiset vaalinsa vuosikymmeniin. Astrid Lindgren katsoi itse olleensa sosiaalidemokraatti, mutta nyt vain demokraatti koska sosiaalidemokraateista oli tullut sosiaalibyrokraatteja. Myöhemmin Astrid Lindgren otti kantaa eläinten oikean hoidon ja ympäristönsuojelun puolesta ja vastusti ydinvoimaa.

Kirjassa on myös maininta tästä Kahlil Gibranin runosta, joka oli Astrid Lindgrenille tärkeä ja johon hän täysin yhtyi. Tätä kuultiin meillä paljon 1970-luvulla Kristiina Halkolan laulamana.

Kahlil Gibran, Profeetta, 1923:

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.


Jens Andersen: Denna dagen, ett liv
En biografi över Astrid Lindgren
Översättning Urban Andersson

Norstedts 2014, 432 s