En päässyt Venäjästä vieläkään. Eiköhän tässäkin ranskalainen Anne matkusta junalla Baikalille! Samalla tässä pienessä romaanissa, joka voisi olla pitkä novelli, sukelletaan myös modianomaiseen muistojen usvaan. Vesi virtaa Seinen rannoilla ja Baikalin syvä kirkkaus kimmeltää kuin silmä. Alun perin hain myös sitä junalla ison maan halki matkustamisen ihanuutta, junan kolkkeessa ison Venäjän maisemissa, monenkirjavien tyyppien kera, jonka Rosa Liksom jäljittelemättömällä tavallaan sai vangittua Hyttiin Nro 6.
Sain sitten heitettyä sekä Modianon että Liksomin tästä Transsiperian junasta matkalla Moskovasta Vladivostokiin ja lopulta luin tämän ja toisenkin naisen menneistä rakkauksista, miehistä. Anne matkustaa nimittäin Irkutskiin etsimään nuoruuden rakastettuaan, Gyliä, johon yhteys on katkennut vuosia sitten. Matkalla omiin muistoihin sekoittuu hänen naapurinsa ja ystävättärensä, Clémencen, rakkaudet ja kokemukset. Clémence on epätavallinen, iloisen huoleton vanhus, entinen hatuntekijä, Pariisin katujen vaeltaja. Anne käy säännöllisesti tämän luona punaisella sohvalla kertomassa tarinoita merkittävistä, vallankumouksellisista, itsenäisistä naisista, historiallisista henkilöistä, joista on lukenut oman kirjahyllynsä kirjoissa. Matka Baikalille on matka muistoihin, itseen ja samalla irtiotto menneisyyden riekaleista, niihin kohdistuvista haaveista. Samalla matkalla vanhan naisen ystävyys kotona kasvaa yhä merkittävämmäksi.
Junassa matkustaminen vertautuu koko elämään: matkaaja kohtaa ihmisiä matkalla, kuten Anne Igorin samassa junaosastossa, hän ehtii kiinnostua Igorista ja teetä juovasta kokista. Yhtä äkillisesti kuin he ilmestyvät, he myös katoavat, hän ei koskaan enää tule heitä näkemään. He jäävät palasiksi muistojen mattoon. Junan ikkunasta vilahtavat maisemat kertovat muutoksista ajassa:
Hylätyt tehtaat seurasivat toinen toistaan. Joskus kaikki koneetkin oli hylätty noin vain ja tuo hirvittävä tuhlaus yhdessä raiteille kyyristyneiden naisten kanssa sai vihani nousemaan. Metsät synnyttivät mielikuvan paratiisista, jonka arvoisia me ihmiset emme olleet, mutta jota puut asuttivat kauniisti.
Romaani on täynnä kirjallisia viitteitä ja niissä subjektina moni kiihkeasydäminen nainen. Jokin alati puuttuva kuohuttaa minua, kirjoitti Camille Claudel, taiteilija Rodiniin palavasti rakastunut nainen. Kafkan Milena hyppäsi Moldaun kuohuihin uidakseen rakastamansa miehen luo. Punaisen sohvan punainen lanka on intohimoisen rakkauden haave, muisto, sen ikävöinti, siitä luopuminen ja elämän jatkaminen vapaana, elämä tässä hetkessä - vain silloin rakkauskin elää. Se on paljon rakastaneen Clémencen viisautta.
Tämä romaani on ohikulkevien väläysten ja kauniiden lauseiden utuinen akvarelli. Toisaalta se on luonnosmainen ja minulle tunteellisuusasteikolla liian korkealle viritetty. Baikalin kirkas vesi alkaa samentua sentimentaalisuuden liiasta loiskeesta ennen kuin palataan Seinen rannoille. sinne mistä on lähdetty ja missä taas kohdataan.
Löysin vinkin Mari A:n blogista jossa lisää linkkejä.
Michèle Lesbre: Punainen sohva
Le Canape rouge
Suomentanut Timo Torikka
LURRA Editions, 2014, 155 s
Luin tuon kirjan sen ilmestyessä viime keväänä. Ihastuin siihen, olisin voinut matkata pidempään Siperian radalla, istua Seinen rannalla kauemmin. Tuossa teoksessa kaikki oli kohdallaan, ihastuin siihen täysillä. Ihanaa, että olit löytänyt tuon kirjan.
VastaaPoistaMonet se näyttää ihastuttaneen. Minä en ihan niin varauksettomasti loppuun asti, kuten sanottu. Niin kauan kun liikuttiin siellä Siperian radalla ja niissä maisemissa, mielestäni teksti oli vangitsevaa, mutta taisin siinä tunneaallokossa loppua kohti tipahtaa kyydistä. Rosa Liksomin hyvin erityylinen junamatka osittain samoissa maisemissa oli minulle kyllä kokonaisuutena vaikuttavampi.
VastaaPoista