Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

Poika eli kesäänsä

On kesä 1972 ja nuorukainen on 17-vuotias. En muista, että kirjassa olisi poikaa nimetty kertaakaan, ehkä hän on Olli, ehkä ei. Mutta olkoon siis poika (koska nuorukainen on niin kirjallisen kankeaksi kuivunut sana). Poika kertoo kesästään; sinä kesänä kaikki tapahtui ensimmäistä kertaa. Työ. Yöt vaunupihalla. Seksi. Rakkaus. Viina. Krapula. Musiikki. Radio.

Poika asuu duunariperheessä Hämeenlinnan lähellä. Suomessa eletään Kekkosen viimeisiä presidenttivuosia. Ja se viimeinen on se puhuttavin: valinta poikkeuslailla. Kuin lähinaapurissa. Pojan isä saa lähtöpassit pitkäaikaisesta työpaikastaan. Äiti siivoaa. Isä alkaa saada 'slaageja', ihan pieniä ja isompia. Jää velkainen uusi auto käyttämättä. Tästä isän umpikujasta alkaa pojan vuoro olla vahvempi, tehdä omat päätöksensä, nukkua yönsä muualla, miettiä mitä haluaa elämältään. Seuratako isän jälkiä duunarina vai jatkaako lukioon. Ja samalla elää nuoren kesää, missä kaikki tuoksuu ja maistuu, huumaa ja hurmaa.

Isän velkaa poika hoitaa apumiehenä Lampisen KaikkiPutki Oy putki- ja peltialan verstaassa, missä karskit äijät juttuineen 'vaunupihalla'  hilaavat pojan kovalla vauhdilla perusasioiden äärelle, joita ovat viina ja naiset. Niemi sanoo että kiimaa ei haista mutta tietää, ja kun kerran niin tietää tietää aina. 'Se on kaikilla sama, se on hajuton haju ja tarpeellinen koska ilman sitä paneminen on tylsää lutkutusta', Niemi sanoo.  Kaverina ja samassa, entisessä asuntovaunussa, Polarissa arkiöitä nukkuu Rekku, Reijo, jolla on ison miehen voimat mutta lapsen ajatusmaailma. Rekku lukee paljon, sanoja peräkkäin ja on haka sanaristikoissa. Kirjaston kirjat ovat lainassa vuosien takaa. Myös Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Miten mies voi olla hiiri? Rekku on miesporukalle koetinkivi ja firman johtajalle Lampiselle nuoruuden salaisuus. Olli Jalonen kertoo nuoren miehen hommista putkifirmassa, perusteellisesti. Hommat eivät aina ole helppoja eivätkä alan miehet aina hyviä opettajia. LVI-homma ei mene ns. ihan putkeen:

- 'Minkä takia piti piikata naapuriin asti?'
- 'Ei sanottu'
- 'Pitääkö kaikki sanoa?'
- 'Ei. Jos tietäis niin ei', minä sanon.
 Siihen se ei sano enää mitään. Kun se menee katsomatta ohi ja ulos käytävää, niin minusta tuntuu että lvi-puolelle tai ainakaan Rimpisuon porukkaan minulla ei ole enää tulemista.

Putki- ja muiden LVI-hommien lisäksi perataan työporukan sisäisiä suhteita. Ala-Seppälä on pomomies mutta auttamaton tunari. Hän on ennen pitkää oman toimintansa seurauksena pulassa, mutta sitähän alainen eikä varsinkaan apumies saa huomata. Hänet autetaan ylös. Käärmepelkoisen miehen käskystä kaarnanpala hakataan pieneksi eivätkä alaiset siinä naureskele. Pojan pohdiskelut omasta miehuudestaan ja roolistaan porukassa ovat liikuttavia, ja tunnistettavia. Pitää vähän rehvastella mutta sitten taas omatunto soimaa kunnollista ja ujoa työläisperheen poikaa:

Minkä takia sellainen voi päähän tulla ja sellaista sotkua menee muille kertomaan ja valehtelee, eikä se ole taaskaan ensimmäinen kerta, niitä on talven aikana alkanut tulla, on vain huomannut puhuvansa ja kertonut mitä tahansa mikä on melkein totta mutta ei ole eikä ole oikeasti tapahtunut.

Kesän myötä miesporukkaa sivusta tarkkaileva poika tekee niin omat mittansa viinasta kuin päätelmänsä naisista, miehistä ja Rekusta, isosta lapsesta jolle silloinkaan ei ollut helppoa löytää omaa paikkaa.

Viisikymmentä vuotta sitten nykyajan nettiä ja somea vastasi radion kuuntelu ja viitseliäimmät - useimmiten pojat, harvemmin tytöt - harrastivat DX-kuuntelua, bongasivat radioasemia lyhytaalloilla ja ottivat yhteyttä muihin harrastajiin. Niin poika ja kaverinsa Jukkakin, varakkaamman perheen poika, jolla oli Yamaha 125. Jukalla on pikkusisko Karina, Karkki ja pojalla on kova homma yhdistää kaveruus ja orastava rakkaus kesäänsä. Vielä kun lihallisen rakkauden ensiaskelten harjoittelu toisaalla sotkee kuvioita, pojan pitää kerätä koko päättäväisyytensä: oikea rakkaus on niin suurta että siinä ei auta välittää ystävän odotuksista, käyttäytymis- tai edes liikennesäännöistä. Naiset kun ovat niin arvaamattomia, houkuttelevia ja salaperäisiä niin se saa nuoren miehen pohdiskelemaan tuota salaisuutta perinpohjaisesti ja miettimaan asiaa ihan kouluopetusten pohjalta:

Naisissa on jakautuma jokaisessa erikseen kun miehissä jakautuman voi laskea vasta joukosta. Niin se voi olla, jään ajattelemaan todennäköisyyslaskennan tunneilta jakautumien laskemista ja keskiarvoja ja muutenkin.

Olli Jalonen kirjoittaa täyteläisen ajankuvan 70-luvun alusta, olympiakesästä. Kotiviinipullo pulputtaa korissa, sitä juodaan tietenkin liian aikaisin, sakat ja kaikki. House of the rising sun soi kasetilla. Kekkosen uudelleenvalinta ja Vennamon sekä SMP:n nousu muodostavat tärkeän rungon nuorten radioamatöörien kunnianhimoisissa puuhissa. Merirosvoradio Radio Saatana lähettää uudelleen koostettuja puheita Helsingin Pasilan läheltä. Kekkosen puheet ja yksimielisyys uudelleenvalinnasta kuulostavat siltä mitä ne ovat; monologilta joka ei suvaitse kysymyksiä.  Se oli sen ajan youtube- tai vloggaus-toimintaa: näkyvyyttä ja kuuluvuutta tavoiteltiin silloinkin. Ja laitonta. Sen ilmitultua poliittiset lehdet tulkitsivat toiminnan vastapuolen ulkopolitiikkaamme vahingoittavaksi toiminnaksi...

En tiedä, avautuuko tämän Olli Jalosen romaanin hienous nuoremmille yhtä vahvana kuin saman ajan eläneelle. Toivoisin niin. Nuoren miehen pohdinnat elämästä, hämmennys, epävarmuus, halut ja haaveet sekoittuvat uteliaisuuteen, seikkailunhaluun, uhmaan sillä tavalla, että lukiessa tunnistaa siinä väkevästi nuoruuden. Sen vaikeuden ja toisaalta sen, kuinka silloin elämä ja kaikki tärkeä on vielä edessä. Se on suloista ja nostalgista, lohdullista ja inhimillistä. Lisäksi Olli Jalosella on taito kuvata mielenliikkeitä pienillä tarkoilla lähikuvilla, säästeliäällä ilmaisulla ja paljastaa yllättävä draaman käänne yhdellä repliikillä. Ihana kirja, kiitos Hesarin Antti Majanderille! Tämä taisi olla hänen listallaan viime vuoden parhaista kirjoista, mistä sen bongasin.

Niin, ja haluaisin että tästä tehtäisiin elokuva. Sen ohjaajaksi sopisi Maarit Lalli, joka niin hienosti osasi ohjata nuoria elokuvassa Kohta 18.

Tänä kesänä olen nähnyt että melkein jokainen tuntuu olevan vain omansa sisässä ja niitä selittää kuin ainoaa totta ja oikeaa. Silloin näkee kun itse istuu sivussa ja saa kuunnella. Ennen oli että uskoi kaiken, enää ei voi olla niin vaikka niin oli pienenä helpompaa.


Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
Otava, 2014, 509 s