Kuka minä olen?
Rappelle-toi Barbara, il pleuvait sans cesse sur Brest... ja muita ranskalaisia chansoneja alkoi soida päässä, kun Patrick Modianon romaanissa taas kuljetaan pitkin Pariisin katuja. Mutta varsinkin tämä jossa lauletaan muistamisesta.
Kadonneen korttelin jälkeen ajattelin, että taitaa tämä riittää viime vuoden nobelistiin tutustumiseksi. Kuinka ollakaan, kun aloin kirjastossa lehteillä tätä romaania, muutama runollinen lause siellä täällä alkoi lumota kuin kimmeltävä timantti. Se on Modianon ominta: kirkkaat ja täsmälliset lauseet rakentavat kaikkein epämääräisintä, epäselvintä aihetta, kadonnutta muistia ja identiteettiä. Tai vielä enemmän: Modianon henkilöt etsivät elämän tarkoitusta, kiinnekohtaa, joka auttaisi tähän ihmisen eksistenssin tuskaan, vieraantuneisuuteen.
Hyvin lähellä Kadonneen korttelin tunnelmia ollaan tässäkin romaanissa. Muistinsa menettänyt yksityisetsivä Guy Roland - jonka nimen ja uuden henkilöllisyyden hänelle on antanut hänen esimiehensä, etsivätoimiston omistaja, paroni Hutte - etsii itseään ja rakentaa menneisyyttään, sillä hän on itselleen vain läpikuultava siluetti. Miksi muisti on kadonnut, sitä ei kerrota, mutta hiljalleen alkaa rakentua toisen maailmansodan ja Ranskan natsimiehityksen aikaan liittyvistä palasista dramaattinen tapahtuma. Siihen liittyy väärennettyjä henkilöpapereita, värvättyjä avustajia, paon yritys ja petos, rakastetun menetys.
Romaani etenee päähenkilön henkilöhistorian kontaktien kautta. Bottinin henkilöhakemistot ovat etsivätoimiston rekvisiittaa, ne avaavat osoitteita ja nimiä tälle etsivälle, joka alkaa asiakkaiden toimeksiantojen sijaan etsiä itseään. Englantilainen jockey, venäläinen emigrantti, amerikkalainen jazzpianisti auttavat jäljittämään seuraavaa linkkiä, valokuvat ja vanhat postikortit kulkevat miehen mukana Pariisin kaduilla. Eikö hän mielestänne muistuta minua? kysyy historiansa kadottanut minäkertoja tyypeiltä, joita hän yksityisetsivän sinnikkyydellä kaivaa esiin ja matkustaa tapaamaan, enimmäkseen Pariisin eri osoitteisiin mutta muuallekin. Hämärien puotien katu on Roomassa, Via delle botteghe oscure ja lopulta päädytään Tahitille. Vasta myöhään kuva tarkentuu Megèven hiihtokeskukseen Sveitsin rajan lähellä ja mitä siellä tapahtui autossa, joka pysähtyi rajan lähelle lumisessa maisemassa, kun Pedro McEvoyn piti odottaa ja venäläinen ajoi auton yli rajan. Auton jonka mukana katosi Denise.
Mies vailla menneisyyttä kulkee kuin kameran kanssa kadonnutta aikaa etsimässä Pariisin kaduilla, baareissa, hotelleissa ja ravintoloissa. Hän zoomaa milloin mihinkin yksityiskohtaan - miksi morsian istuu yksin baarin pimeässä nurkassa? - eikä ole selvää, viekö tämä havainto kohti arvoituksen kirkastumista vai onko se vain yksi kuva silmän verkkokalvolla monien muiden joukossa tässä kaaoksessa, jota elämäksi kutsumme. Monet interiöörit, vanhat korkeat huoneet tapetteineen, verhoineen, väreineen on yhtä huolellisesti dokumentoitu kuin Georges Perecin romaanissa Elämä, käyttöohje.
Isä ja poika harmaissa raitapuvuissaan kulkivat ryhmästä toiseen aivan kuin seurapiirien tanssijat pöydästä pöytään. He vaikuttivat itserakkailta ja isä nauroi silloin tällöin heittäen päätään taaksepäin ja minusta se oli sopimatonta.
Olitte oikeassa kun sanotte ettei elämässä tulevaisuus merkitse vaan menneisyys kirjoittaa Guyn entinen työnantaja Hutte eläkeasuinpaikastaan Nizzasta. Niin jatkaa etsimistä Guy Roland alias Pedro McEvoy. Haikea melankolia on romaanin perustunnelma. Viimeinen lause sen tiivistää
Hän on jo kääntynyt kadunkulmasta, ja elämämme, eikö sekin haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin tuon lapsen murhe?
Loputon etsintä ja uusien jälkien löytyminen, umpikujat ja uudet polut tuntuvat välillä puuduttavilta, kuten edellisessäkin lukemassani, Kadonneessa korttelissa. Modiano onnistuu kuitenkin tiukentamaan löysien johtolankojen kerää loppua kohden, niin että siitä kuoriutuu lievästi trillerin suuntaan tiukkeneva kertomus hämärine vehkeilijöineen. Etsijä päätyy Tyynenmeren rannalle Tahitin Papeeteen. Sinne jäljet johtavat ja katoavat. Ja se kaikki tuo mieleen sekä ranskalaisen elokuvan että tämän pätkän laulusta Kuolleet lehdet (Feuilles mortes):
Et la mer efface sur le sable, les pas des amants désunis, niin kuin Yves Montand sen lauloi.
Meri huuhtoo hiekasta jäljet.
Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja
Rue des Boutiques Obscures, suomentanut Jorma Kapari
WSOY 1979, 224 s
Päällyksen kuva Joana Kruse/Arcangel ImagesPäällys Martti Ruokonen
Hyvä bloggaus, minusta tämä on lukemistani modianoista ehkä se, josta pidin vähiten.
VastaaPoistaHyvin samanoloisia nuo molemmat lukemani mielestäni. Ja sama tuntuma myös, osittain kiehtovaa, osittain ärsyttävää. Ja niin ranskalaista! Vaikka en voi sanoa olevani siinä asiassa mikään asiantuntija, en ole esim asunut siellä. Perustuu pääasiassa aiemmin luettuun, nähtyihin elokuviin, ehkä jopa chansoneihin. Niitä tuli 60-luvulla aika paljon kuunneltua.
VastaaPoistaVoi, miten hieno kirjoitus, Leena!
VastaaPoistaMInulla on ilmeisesti jääneet kaikki Modianot lukematta. Katselin Wikipediasta hänen teostensa nimiä, mutta eivät tuntuneet tutuilta. Luin nuorempana kiinnittämättä huomiota kirjailijan nimeen, joten aina ei voi olla varma.
Yves Montandin Kuolleet lehdet on sen sijaan erittäin tuttu laulu, haikea ja kaunis.
Kiitos, pitäisi opetella sinulta tuota kiittämisen helppoutta. Sinä se näet niin monessa hienoa, Itse olen ihan liian varautunut. Mutta tässähän minä nyt opettelen koko ajan.
VastaaPoistaEhkä näistä kahdesta, kuten Jokke sanoo, Kadonnut kortteli on selkeämpi. Monet bloggarit ovat suomalaiseen Haahtelaan verranneet ja joku kehui häntä vielä paremmaksi. En ole lukenut häntä. Ristiriitainen kokemus tämä kirjailija tosiaan, mutta ei sitä jonkun näköistä tyylikkyyttäkään voi kiistää. Vai tuleeko sekin luonnehdinta nyt sitten siitä, että se on niin 'ranskalaista' ja se taas automaattisesti 'tyylikästä'. Joka tapauksessa näissä on jotain oudon vangitsevaa tunnelmaa.