tiistai 2. helmikuuta 2016

Haruki Murakami: Norwegian Wood



Oi nuoruus, sen kauneus ja kauheus, sen sulo ja kipeys! En löydä proosallisesta sanavalikoimastani riittävästi runoa kuvaamaan Haruki Murakamin Norwegian Woodin herkkää nuoruuden peiliä, peiliä joka heijastaa nuoruuden olemuksen paremmin kuin mikään mitä olen lukenut. Se on kuin romaaniksi tullut laulu, niin tarkkaan se onnistuu olemaan yhtä Lennon & McCartneyn kappaleen haikeansuloisen tunnelman kanssa.

I once had a girl or should I say she once had me. She asked me to stay and she told me to sit anywhere.

Norwegian Wood soi taustamusiikkina kun Boeing 747 laskeutuu Hampuriin vuonna 1987. Toru Watanabe alkaa muistella itseään, 19-vuotiaana, kohta kaksikymppisenä tokiolaisena opiskelijana vuonna 1969. Opiskelijaelämä 60-luvun lopun Japanissa on kuin Suomessa, Ruotsissa ja vaikka Ranskassa. On sattumanvaraisia kohtaamisia, uusia ystäviä, outoja tapoja: huonekaverina on siisteysintoilija, lähes koulukiusattu karttoja piirtävä Kamikaze, toinen opiskelijatuttavuus on ylimielinen nousukiitoansa aloitteleva Nagasawa. Kamikazen omituisuuksilla Watanabe kerää pisteitä naurattamalla niillä muita kavereitaan ja samalla soimaa itseään raukkamaisuudesta. Naokon ja Kizukin, lapsuudesta saakka yhdessä kulkeneen pariskunnan kautta Torun elämään hiipii saavuttamaton rakkaus, ja sen takana vaaniva kuolema. Kaksi nuorta naista, hauras ja rikkinäinen Naoko, elinvoimainen Midori merkitsevät Torulle kahta eri polkua. Kuinka syvälle ihmisen pitää seurata kuolemaan vihkiytyvää, elämästä vieraantuvaa rakastettua? Onko tämän käsitys elämästä jotenkin painavampaa kuin elämän aalloilla kevytmielisemmin keikkuvan? Toru on valmis seuraamaan Naokoa pitkälle, pienestä kirjelappusesta.

Murakami kirjoittaa elämänvaiheesta, jolloin tiet vielä aukeavat moneen suuntaan, mutta niin aukeavat kuilutkin. Ja antaa sille koko sen arvokkuuden joka sille kuuluu. On kimaltelevaa ensirakkautta, konkreettista ja kaunista erotiikkaa. Kuinka paljon kaksikymppinen seksiä ajattelee? Paljon. On pettymystä, kärsimystä, menetyksiä, menetyksistä toipumista. Kaiken sen kohtaamista. Ja huulenheittoa, viskin ja brandyn siemailua, musiikin kuuntelua, kokkaamista. Nuudelia ja sukiyakia. Naokon maisema vie hoitolaitokseen jossain Kioton lähellä vuorilla, eristyksiin. Reiko on Naokon ystävätär joka soittaa kitaraa, ja kertoo tarinoita omasta elämästään kuin Sheherazade.

Toru vaeltaa rakkauksiensa perässä, on kadottamassa ne molemmat, toisen kuolemalle, toisen elämälle. Naoko on kirjeiden päässä jäisessä maisemassaan, Midori keskellä Tokion 60-luvun opiskelijaelämän kuohuntaa. Japanissakin vasemmistolaiset älyköt alkavat papukaijoiksi vastaansanomattoman dogmin äärellä ja alkavat karsia oikeita ja vääriä seuraajia. Midori saa tarpeekseen älyköistä; naisille on tässäkin vallankumouksessa varattu perinteinen rooli, heidät saadaan kilpailemaan parhaista riisipalloista joilla syöttää guruja.

Niin, kaiken kauniin, ikuisen, filosofisen - Euripides ja muut - lisäksi romaani on vielä hauska. Ja dialogit mahtavia.  Kuinka täydellistä!

Arvaa mikä pornoleffoissa on parasta?
En osaa arvata.
Aina kun alkaa seksikohtaus, kaikki nielaisevat yhtä aikaa, Midori sanoi. Rakastan sitä ääntä! Se on niin herttaista!

Satuin tätä lukiessani lukemaan Aleksis Salusjärven blogikirjoituksen Halusin tappaa itseni mutta kliseinen lyriikka pelasti henkeni. Hän kirjoittaa keski-ikäisistä, jotka jälkiviisaasti säälittelevät nuoria kokemattomuudesta, siitä kuinka vähäpätöisiltä näiden ongelmat myöhemmin näyttävät, vaikka juuri keski-ikää edeltävä aika on kohtalokas. Kaikki voi olla yhtä kriisiä ja ne valinnat sitten määrittelevät ihmisen koko loppuelämän. Siitä ajasta Murakamikin kertoo. Ei yhtään vähemmästä. Salusjärvi löytää lohtua Coldplayn lyriikasta, Watanabelle se on Norwegian Wood. Tai sitten taustalla soi, tai Reiko soittaa kitaralla Simon & Garfunkelia, Creamia, Doorsia, Bob Dylania, taas Beatlesiä, Proud Maryä  - kaikkia noita koko maailman omaksi juuri silloin syntyneitä klassikoita.

Kuinka universaali tämä nuoruuden kokemus on, toiseen aikaan syntyneiden kokemuksena, en tiedä. Satun olemaan samanikäinen kuin Toru Watanabe kirjassa sinä aikana, ja Murakami. Kaikki ne laulut, jotka tässä kaiken etsiskelyssä aikuisuuden kynnyksellä soivat, soivat itsellänikin silloin, parikymppisenä. Ja siksi myös ne tunnelmat ovat niin koskettavia. Mutta ei ainoastaan siksi. Romaani kertoo taidokkaasti ja lämmöllä väkevästä elämänvaiheesta. Niinhän se on, että sitä ei koskaan sillä hetkellä tiedosta, kuinka mullistava ja dramaattinen aika se on, kun kotkanpoika lähtee lentoon, siipisulat kiiltävinä mutta vielä osittain untuvan peitossa.

Kauan on kestänyt tämän helmen saapua meille suomennettuna. Romaani on ilmestynyt jo vuonna 1987, englanniksi vuonna 2000 ja siitä suomennettu vuonna 2012. Siinä on hyvätkin puolensa. Sen kieli on nyt luettuna hyvin luontevaa. Hyvä suomennos Aleksi Milonoffilta.

Haruki Murakami: Norwegian Wood, 1987
Suomentanut englannista Aleksi Milonoff
Tammi 2012, 426 s

9 kommenttia:

  1. Norwegian Wood on blogiaikani paras Murakami. Pidän todella hänen tyylistä kertoa tarinaa.

    VastaaPoista
  2. Ahaa, olin jo kuikuilemassa kirjastossa seuraavaa Murakamia tästä innostuneena. Löytyi vain 2. ja 3. osia. Mutta ilmeisesti on sitten niin että hän antoi parhaansa jo tähän esikoiseen.

    VastaaPoista
  3. Hmm, ei oikein edelleen synny tunnetta, että minun pitäisi tämä lukea. Vika ei siis suinkaan ole arviossasi, vaan ilmeisesti en vain löydä kipinää tähän Murakamiin. Noh, onneksi on paljon muuta japanilaista kirjallisuutta. Parhaillaan lukemassani Kirinon kirjassa sivutaan myös koulu- ja opiskelumaailmaa, jonka rakennetta ("kastijakoisuutta") Kirjailija tuntuu halveksivan. En ihmettele miksi.

    VastaaPoista
  4. Kyllä vian pitää sitten olla arviossa :-) Tämähän on niin hieno. Mutta tietenkin on alistuttava siihen, että kaikki eivät tykkää samasta. Ja hyvähän sekin tietenkin on.

    Hassua muuten, että jonkun kriitikon/bloggarin arviot ovat niin viekoittelevia ja sitten kirja onkin ihan plääh. Siihen on tietenkin törmännyt sekä kirja- että leffakritiikkien jälkeen. Viimeisin havainto minulla oli blogimaailmassa Booksy/Booking it some more. Pidin valtavasti hänen tavastaan kirjoittaa kirjoista, mutta en oikeastaan löydä häneltä paljonkaan itseäni kiinnostavia. Paitsi yksi Tony Judt, tietokirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, no eikä ole :D Olen monesti kiinnostunut jostain kirjasta, kun bloggaaja on "lytännyt" sen eli sitä osaa löytää ja nähdä toisten jutuista ne mahdolliset syyt, joiden takia kirja voisi itseä kiinnostaa tai ei kiinnostaa - ihan sama onko arvio kehuva vai lyttäävä, you know. :) Siksi onkin minusta hienoa, että monet kirjoittavat myös kirjoista, joille eivät lämmenneet - joku muu voi silti lämmetä!

      Minulle ei vain jostain syystä ikinä tule kipinää, kun luen arvioita Murakamista. Ihan sama mikä hänen kirjansa on kyseessä. Jatkan silti arvioiden lukemista, sillä eihän sitä koskaan tiedä, jos saankin ns. salamasta. :D Ja voi olla, että missään paljon, kun en ole lukenut Murakamia, mutta en vain voi. En, ellei tule himoa.

      Poista
    2. Haha, en osaa kirjoittaa. Siis voi olla, että missaan/menetän paljon, kun en ole lukenut Murakamia...

      Poista
    3. Totta, tietenkin monenlaisista arvioista voi päätellä mikä itseä kiinnostaa, rivienkin välistä. Päinvastoin kuin sinä, minä en ole kokenut japanilaisuutta kiinnnostavana. Olen jotenkin laiskasti ajatellut, että se on vierasta. Japanilaiset budolajit tai muu itsehillintä-filosofia ei ole kiinnostanut. Liian kaukana ilmeisesti. Mutta tämä Murakamin teoshan ei olekaan ollenkaan 'japanilainen' vaan aivan universaali nuoruuskokemus, minusta. Siispä havaintosi on varmasti oikea, kun kerran se japanilaisuus nimenomaan kiinnostaa.

      Poista
  5. Aloittelin kerran tätä kirjaa, mutta kesken jäi. Nuoruuteni ei ollut tarpeeksi kultainen, ehkä siinä syy. Murakaminin 1Q84 kirjasta olin aluksi aivan hurmioitunut, mutta loppupuolella liika mystisyys kävi hermoon. Ehkä kirjan sisäistämiseen olisi tarvinut japanilaisen tai aasialaisen kulttuurin tuntemusta.

    Asiasta toiseen: olen ihmetellyt, mitä tarkoittaa donna mobile? Liikkuva nainen? Italian minisanakirjani mukaan mobile = 1. liikuva, vaihteleva; irtain 2. huonekalu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ajatellut jatkaa Murakamin lukemista. Liika mystisyys ei kyllä kuullosta hyvältä, minullekaan.

      Donna è mobile lauletaan oopperassa. Siinä se tarkoittaa oikukasta, ailahtelevaa. Sitten mobile on myös liikkuva. Minulle se nappasi nimenä, koska olen pitkän linjan italian harrastaja, levoton lukija ja myös liikkuvainen ihminen. Vaikka eihän blogin nimen nyt tarvitse kertoa sen omistajasta yhtä mitään. Minulla se nyt kertoo noinkin paljon.

      Poista