keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet




Kello on yksitoista, moottoritie lähes tyhjä. Johannes alkaa puhua, Toma nyökkäilee, mies puhuu matkustamisesta, rajojen ylittämisestä ja siitä, miten kummallista on olla ulkomailla, vaikka oikeasti sama maa jatkuu. Miten raja on kuin hallusinaatio. Toma ei jaksa väittää vastaan, hänen hommansa on ajaa, ja sitä paitsi hän voi käyttää Johanneksen sanoja nähdessään seuraavan kerran Marinkan opiskelijakavereita.

Rekkakuski Toman kyydissä vuonna 1980 alkaa matka halki Eurooppalaisten unien, rajojen ja aikojen. Emma Puikkonen kattaa lukijalle kirjavia näkymiä viimeisten vajaan neljänkymmenen vuoden eurooppalaisesta historiasta ja kurkottaa lopuksi tulevaisuuteen vuoteen 2027. Novellin omaiset episodit eri vuosikymmeniltä, matkoilta, joissa on usein päätepisteinä kaksi paikkakuntaa Euroopan sydämessä punoutuvat aikojen kuluessa yhteen, kun vastaan tulee uudessa paikassa vuosikymmeniä myöhemmin tuttu hahmo. Samalla kun Toma ajaa ruotsalaisen liftarin seurassa kohti Zaragozaa Gdanskin telakalla tapahtuu; Lech Walesa nostattaa työläisissä kapinahenkeä. Berliini-Bukarest vuonna 1990:  Berliinin muuri murtuu ja sen jakama perhe tapaa uudelleen, muuri on tehnyt heistä toisilleen vieraita, ikävä on kestänyt liian kauan. Tukholma-Belgrad vuonna 1996. Budapest-Berliini vuonna 1998. Vuonna 2014 kosovolaispojat piilottavat jalkapallo-ottelussa Albanian lipun vessaan keskellä vihamielistä serbiyleisöä. Vuonna 2010 kun Islannissa purkautuu tulivuori Eyjafjallajökull Ibizalla kuvataan hollantilaista tosi-TV-ohjelmaa 'De beste zangers van Nederland'.

Henk tuijottaa minua ja pyyhkii huuliaan. Tajuan vaistomaisesti, että nyt pitää hiljentää vauhtia, naisen liikkuminen rajojen yli on sopivaa vain hetken, sen hetken jona kaikki juhlivat ennen kuin kukaan ehtii pelästyä. Olen saanut ruutuaikaa ja klikkauksia, nyt on toimittava niin että samaistuminen ja myötätunto ovat minun puolellani. Henk onneksi, typeryyttään, auttaa minua ja sanoo: - Huora. Katson häntä, kuulen kameroiden surisevan. En saa suuttua, en saa liikkua tuumaakaan toiminnan suuntaan. Katson häntä ja annan surun valua itseäni pitkin. Olen spektaakkeli.

Vuoden 2027 tulevaisuuskuvassa tapaamme Tukholmaan päätyneen raiskatun somalialaisnaisen tyttären, Immin media-alan yrityksessä Magicorpissa ottamassa vastaan tilauksia globaaleilta asiakkailta, valtioilta, yrityksiltä. Hän käsikirjoittaa uutisia halutusta näkökulmasta. Organisaatiossa on monen tason työntekijöitä. Sitoutetut ovat tehneet hautakivisopimuksen, heille ei puhe muiden kanssa ole sallittua, he ovat usein siirtolaisia. Ylimpänä ovat jo ikähoitoja ostaneet seniorit, he ovat ostaneet lisävuosia, joita tehdään verisuonistorobottien avulla. 

Eurooppalaiset unet rakentaa mielenkiintoisesti kuvaa yhteisestä Euroopasta, rajoiltaan repeilevästä koska - kuten Johannes, ruotsalainen sanoo - rajoja ei oikeasti huomaa. Dramaattiset uutiset nousevat tarinoissa maamerkkeinä: Itä-Euroopan vapautuminen kommunistisesta hallinnosta, sitä seuraavat uudet konfliktit Balkanilla, Berliinin muurin murtuminen, islantilainen tuhkapilvi lentoliikenteen tiellä, jatkuvasti lisääntyvä Afrikasta ja kriisialueilta pakenevien ihmisten virta. Ajan ilmiöt seuraavat mukana: muualta tulleet etsivät paikkaansa, vihamielinen ympäristö on kohdattava, mutta se on sotaa parempi. Etualalla kulkevat ihmisten tarinat, heidän unelmansa, kuvitelmansa, tulkintansa todellisuudesta, välistä surrealistiset. Onhan elämä välillä painajaista ja ihmisen uskon näkemäänsä ja  kokemaansa on pakko horjua.

Tulevaisuuden kuva viimeisessä luvussa on dystopian tyyppinen: älylaitteiden dominanssi näyttää jyräävän kaiken inhimillisyyden eikä käsikirjoittajalla ole vapaata valintaa. Korporaatiot valitsevat todellisuudesta itselleen sopivan kuvan. Yritysympäristö tuo mieleen Juha Jokelan ja nykyajan satiiriset bisneselämän kuvaukset ja se on siksi kylmäävä. Lopussa kytee kuitenkin kapina ja Gdanskin telakaltakin tulee viesti.

Olen häkeltynyt Emma Puikkosen kertojan ja kirjoittajan lahjoista. Kun en siis hänestä ole aiemmin kuullut. Kuinka perusteellisesti hän on uppoutunut invalidisoituneen ruotsalaisen perheenisän, unkarilaisen poliitikon tai albanialaisen teinin nahkoihin. Ihailusta mykistyneenä voin vain kiittää ja kumartaa tästä lukuelämyksestä. Lisäksi kiitän Suketusta, jonka blogista hänet bongasin. Olen yhtä innoissani kuin Omppu. Eurooppalaiset unet ansaitsee kaiken huomion, on se vaan niin hieno!

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
WSOY 2016, 179 s



11 kommenttia:

  1. Leena taputan täällä kädet punaisina tekstillesi. Ja Eurooppalaiset unet on just niin hieno, kun sanot. Tämä on yksi niistä kuudesta, jotka on mun henk.koht. ennakointilistalla Finlandia-palkintoa ajatellen. (Tein tuollaisen Finlandia-aavistelun blogin facebook-sivulla). Bravo!

    VastaaPoista
  2. Bravissima Emma Puikkonen todellakin! Minä myös laittaisin listalleni, jos sellaista tekisin. Luen vähän vähemmän kotimaisia ja täytyy sanoa, että minusta Emma Puikkosen teksti ei tunnu ollenkaan suomalaisen kirjailijan kirjoittamalta. Se on tietysti väärin sanottu suomalaisia kirjailijoita kohtaan, kaikillahan on oma äänensä. Silti tämä on jotenkin niin hmm, kansainvälistä. Tietenkin aihekin vaikuttaa, mutta myös tuo taitava paikallisväri, joka kolkasta. Ihmeellistä. Ja vielä nuo absurditkin henkilöiden sisäisen maailman kuvaukset. Täydellistä.

    VastaaPoista
  3. Leena, kiitos, panin tämän muistiin joululahjakirjatilaustani varten! Tiedän justiinsa ihmisen, joka pitää tästä. Itselleni käyn varaamassa kirjastosta.

    Miten minulla on mennyt ohi Ompun ja Suketuksen kirjoitukset. Lähden katsomaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä että huomasit nyt tämän, onhan se aikamoinen helmi! Ja vielä sopiva sivumääräkin. Tuossa kun vähän aikaa sitten tuli luettua aiheeseen nähden ja makuuni turhan runsasta sanottavaa, niin osaa arvostaa sitäkin, että kirjailija osaa hioa sanottavansa. Kuten esim yks tietty C:ltä alkava kirjailija osaa :)))

      Poista
    2. Just! Finlandia-ehdokkuus tiiviin ilmaisun romaanille on mahtava juttu. Parina viime vuonna runsas ja rönsyävä kirja (Lindstedt ja Valtonen) on voittanut, olisiko nyt hiotumman vuoro?

      Poista
    3. Nimenomaan, kyllä olisi. Oli muuten Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme myös aika runsas. Sekin minun makuuni liian, vaikka olikin vaikuttava ja loppua kohden parani. Viimeksi pelkistetympi tyyli voitti kun Rosa Liksomin Hytti Nro 6 palkittiin. Ja kuinka ollakaan, se on minun suosikkini tähänastisista Finlandia-voittajista :)

      Poista
  4. Tämä on niin hieno romaani! Onneksi luit, ihanaa että sait vinkin ja pidit. Lisää Puikkoselta odotellen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tämä ei voi jäädä tähän kun ihminen osaa kirjoittaa noin! Kiitos vielä sinulle että löysin minäkin tämän. Eikä ollut eka kerta eikä varmaan viimeinen, kun just sun blogistasi:)

      Poista
    2. Ja Finlandia - ehdokkuus napsahti, kuten pitikin!

      Poista
    3. Ilahduttaa niin kovasti, koska toivoin sormet ja varpaat ristissä, mutta silti pelkäsin, että Puikkosen romaani ei listalle päätyisi. Autuutta!

      Poista
    4. Samoin, olen jo nyt ihan liikuttunut :)

      Poista