torstai 20. huhtikuuta 2017

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu



Mutta vanhat miehet, joiden joukkoon hän näyttää olevan liittymäisillään, maankiertäjät ja tyhjäntoimittajat joilla on siivottomat sadetakit, halkeillet tekohampaat ja karvaa korvissaan - kaikki he ovat joskus olleet Jumalan lapsia, joilla oli suorat raajat ja kirkkaat silmät. Voiko heitä moittia siitä, että he pitävät viimeiseen asti kiinni paikastaan aistien ihanissa pidoissa?

Elokuvassa Häpeäpaalu (ohjaaja Steve Jacobs, Australia) David Lurien roolissa on John Malkovich. Minulle Malkovich on sympaattinen näyttelijä eikä hän tuossa niljakkeen roolissakaan onnistu olemaan kovin vastenmielinen. Elokuva oli mieleenpainuva ja niinpa tuli halu jälkikäteen lukea, kuinka J.M. Coetzee on tarinan kertonut. Ei ole yllätys, että Coetzee nylkee päähenkilönsä auki kuin metsästäjä konsanaan. Avattu sielunmaisema on tympeä eikä Davidiin ole miellyttävä tutustua.

Häpeäpaalussa eletään Etelä-Afrikassa apartheidin jälkeistä aikaa. David Lurie on kahdesti eronnut 5-kymppinen korkeakoulun proffa, hänen erikoisosaamistaan on romantiikan runous. Hän kirjoittaa vapaa-aikanaan myös oopperan librettoa aiheenaan Lordi Byron ja tämän muusa kreivitär Teresa. Professorin elämä Kapkaupungissa kulkee uomissaan, opettajana hän ei tunnu välittävän opiskelijoilleen intohimoa, hän on rutinoitunut ja välinpitämätön. Viikottainen käynti prostituoidun luona saa jäädä, kun David Lurie ihastuu parikymppiseen oppilaaseen, Melaniehin. Tunne on yksipuolinen. Professori käyttää valtaansa hämmentyneeseen oppilaaseen. Vanha mies kaataa sänkyynsä nuoren naisen, josta muodostuu hänelle pakkomielle.

David pitää jääräpäisesti kiinni omista selityksistään; himo oikeuttaa hänen käytöksensä. Himo on kaikkein kiinnostavinta, sen voima lähentelee hänelle pyhyyden kokemusta. Professori ei ole valmis edes muodollisiin kompromisseihin, joita koulun tutkijalautakunta hänelle kantelujen jälkeen ehdottaa, jotta voisi jatkaa työssään. Hän ei suostu lautakunnan esittämiin katumusharjoituksiin. Tämä totuuskomissio ei onnistu. Mies ei tunnusta eikä tunne häpeää.

Coetzee on ennenkin kirjoittanut samantapaisista miehistä. Romaaneissa Nuoruus ja Kesä mies katsoi naisia melkein inhoten tai ainakin vailla lämpöä, kun nuoruuden kukkeus oli lakastunut. Samalla kaikki muu haalistuu ja menettää mielenkiintonsa, vain nuoren naisen herättämä himo on arvokasta. David on itsekäs, ylimielinen ja moraaliltaan joustava: mikä sopii itselle, on oikein. Naiset ovat Coetzeen miesten riivaajia. Naiset ovat ailahtelevaisia eikä heitä voi omistaa, vaikka mies sitä yrittää. Mutta toisten miesten kanssa hän epäilemättä muuttuu toiseksi naiseksi: la donna è mobile, toteaa David, oopperan librettoa pohtiessaan. Rumilla ja vanhoilla naisenpunkeroilla ei oikein ole arvoa hänen maailmassaan, ei sen puoleen vanhoilla rumilla miehilläkään. Coetzeen miehet eivät näytä vanhuutta arvostavan.

Skandaalin ja erottamisen jälkeen David matkustaa Kapmaassa pientä tilaa hoitavan tyttärensä luo. Tytär on valinnut toisin kuin isä: häntä ei kiinnosta olematon 'korkeatasoisempi' elämä. Lucy viljelee ja myy vihanneksia ja pitää kenneliä, on eronnut lesbosuhteesta. Apartheid on historiaa, mutta mustat, kafferit jatkavat elämäänsä vailla suuriakaan mahdollisuuksia nousta köyhyydestä. Koiratkin opetetaan ärisemään pelkästä mustan miehen hajusta.

Täällä köyhällä maaseudulla Davidille syötetään omaa lääkettään. Väkivaltaisen tapahtumaketjun jälkeen isä ja tytär joutuvat selviämään omilla tavoillaan eikä isän ole helppoa hyväksyä tyttären nöyryyttä. Lucy on valmis elämään maatilkullaan mustien ehdoilla, hän antaa anteeksi. Davidin maailma ja roolit siinä kääntyvät päälaelleen - kaikki on mietittävä uudelleen, niin vanhat naiset, koirat, tyttären valinnat kuin hänen oikeutensa puuttua niihin. Puhumattakaan Etelä-Afrikan mustista ja valkoisen syyllisyyden ikeestä. Coetzee nöyryyttää vanhaa donjuania mutapainissa perusteellisesti, ei edes Lordi Byronin ooppera nouse soimaan kaipausta, sen sijaan Lurie samaistuu hylättyyn Teresaan ja kiintyy rampaan koiraan. Häpeäpaalu alkaa sittenkin rakentua.

Taas kerran Coetzeeta lukiessa olin ristiriitaisten tunteiden vallassa. Miksi päähenkilö on niin ällöttävä kaikesta sivistyksestään huolimatta? Sivistys on pintaa, ja lopulta vähän kiinnostavaa, primitiiviset vietit johtavat meitä, ainakin professori Lurien maailmassa ja vain hänen kauttaan romaanin maailma aukeaa. Vastentahtoisesti on seurattava tyypin ajatuksia, jotka Coetzee ilmaisee paljaampina kuin ne haluaisi nähdä. Ja kyllä kai hän edustaa valkoisen miehen jälkiä Afrikassa, vallan ja alistamisen historiaa.

Tästä romaanista Coetzee sai toisen Booker-palkintonsa, ensimmäinen tuli romaanista Michael K:n elämä.

4 kommenttia:

  1. Minulla oli niin päin, että luin ensin kirjan ja katsoin sitten elokuvan.

    Elokuva on mielestäni hyvin onnistunut, ei jäänyt jälkeen kirjalle, kuten usein käy, ja Malkovichin luikero sopii hyvin Lurieksi. Samoin tyttären roolin näytellyt oli mielestäni hyvä olosuhteisiin sopeutujana.
    Kai Coetzee tässäkin käsittelee omaa parempiosaisen syyllisyyttään. Kuinka paljon pitää tehdä hyvittääkseen vai riittääkö koskaan mikään!
    Aloin taas pohtia, miten Coetzee käsittelee häpeää ja häpeämättömyyttä. On hän kyllä mielenkiintoinen kirjailija.
    Jos päähenkilö on vanheneva mies, niin hänellä on aina himo nuoriin naisiin, ilmeisesti nuoruuteen yleensä.

    VastaaPoista
  2. Elokuva oli onnistunut, hyvät näyttelijät ja mielenkiintoinen tuo Etelä-Afrikan yhteiskunnallinen ja muu maisema, harvinainen kuitenkin draamaelokuvien taustana elokuvissa, mitä meillä näytetään.

    Coetzee on kiinnostava häiritsevällä tavalla. En koskaan oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Ehkä juuri tuo miesnäkökulma, niin räikeän sovinistisia tyyppejä usein, on niin ärsyttävä. Sen takia pidänkin tähän mennessä lukemistani eniten Michael K:sta ja Rautakaudesta, joista se miestyyppi puuttuu. Jotenkin myös liitän sen piirteen häneen itseensä, vaikka hän nimenomaan on jossain varoittanut vetämästä sitä yhtäläisyysmerkkiä hänen ja hänen romaanihenkilöidensä välille. Tietenkin on oikeassa, kirjailija luo hahmonsa, mutta miksi hän keksii juuri näitä tyyppejä niin usein:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on sellainen "etärakkaus" Coetzeehen, kuten tiedetään, että annan hänelle kaiken anteeksi. :) Kyllä hänellä varmaan on jotain ongelmallista suhtautumisessa naisiin. Koen myös hänen miesvanhustensa ihastumisen nuoriin tyttöihin (erityisesti Huonon vuoden päiväkirjassa) samanlaisena kuoleman pelon torjumisena kuin Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -novellin päähenkilöllä ihastuminen nuoreen poikaan, täydelliseen elinvoimaiseen nuoruuteen ja kauneuteen.

      Eräs ystäväni on Afrikan kirjallisuuden tutkija. Hän oli tavannut jossain seminaarissa Coetzeen ex-vaimon ja sanoi, että minun olisi pitänyt päästä tämän kanssa juttusille. Ei, ei, en halua lumoukseni särkyvän. :D

      Poista
    2. Hyvä se on vaalia lumoustaan, kun semmoisen on löytänyt. Mitäpä sinä ex-vaimon kommenteista, ei hän niitä kirjoja ole kirjoittanut. :)

      Mulla tosiaan hieman ristiriitaisempi suhde Coetzeehen. Missä olen tätä naisia vähättelevää juttua tullut lukeneeksi, se on tehokkaasti estänyt lumouksen.

      Poista