Ihmisiä suviyössä. Luonnon kiertokulku. Ihminen ja myyttiset eläimet, susi, karhu, korppi, Kronos-hauki - ja karitsa Pan kohtaavat Aki Ollikaisen rauhallisin vedoin maalaamassa suomalaisessa maalaismaisemassa, veden välkkeessä, suon tuoksussa ja metsän siimeksessä.
Sinne sijoittuu suorassa jatkumossa Sillanpään suomalaiseen kesäyöhön Ollikaisen viimeisin romaani Pastoraali. Tässä ajassa pastoraali toimii toisin kuin vajaat sata vuotta sitten. Maalaisidylli oli silloin arkista, nyt se on etsittävä arjen vastapainoksi. Pastoraali kuvaileekin lukijalle luonnon ihanuuksia, koska me ihmiset olemme edelleen osa luontoa, mutta - vaikka emme haluaisikaan - unohdamme sen. Usein haluamme.
Aki Ollikainen tarkastelee kriittisesti ihmisen luontosuhdetta, ja on eläimen puolella. Vaikka ihmiset usein liittivät käärmeen pimeyden voimiin, oli kyy todellinen auringon lapsonen. Kourallinen ihmisiä eri sukupolvissa elää luonnon helmassa, kuka kaupungista vierailulla, kuka takaisin maalle muuttaneena. Vanhat, Vilho ja Sirkka eivät ole sieltä koskaan lähteneet. Hekin noudattavat luonnon kiertokulkua; nuoret uuden ihastuksen kuumentamia, keski-ikäiset törmäyttävät unelmiaan arkeensa, vanhimmat kaikkeen sopeutuneina. Ihmiset saunovat, kalastavat, metsästävät, rakastelevat.
Yllättäen Pastoraaliin tulee kunnon äksöniä, kun metsässä on nähty valtava susi. Metsästäjä punoo juonen ja metsässä alkaa tapahtua. Mukana on enempikin sekä metsän eläimiä että lampaita, lopulta puhuvia korppejakin. Mikään ei mene kuten on ajateltu eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Mutta ihminen voi luonnossa olla heikoin, korppi viisain ja tässä tarinassa mykkä karitsa Pan puhkeaa puhumaan.
Pastoraali heittää siis Sillanpään kaavun yltään ja nousee toisiin sfääreihin, koska voi. Lukija herätetään juuri kun Sibelius soi ja linnut visertävät - ja potkaistaan sohvalta. Erikoista, ällistyttävää. Vielä erikseen ällistyin kahdesta korpista, joiden nimet ovat Hugin ja Munin, Ajatus ja Muisti. Nimet ovat viikinkijumala Odinin, sen silmäpuolen ruotsalaisen jumalan korpeilta. Minä olen nähnyt nämä nimet vuonna 1968 Tukholman Studentbackenin kahdessa talossa, joista toisessa asuin opiskelijoiden asuntolaa, kesällä hotelliksi muutettua siivotessani. Toinen talo oli nimeltään Hugin, toinen Munin. Eikä ollut mitään tietoa Odinin korpeista silloin. Korkea aika saada tuokin taustatieto nyt, viidenkymmenen vuoden jälkeen, Pastoraalissa.
Aki Ollikainen: Pastoraali
Siltala, 2018, 138 s
Graafinen suunnittelu Elina Warsta
 |
| Sisäkansi |
Hieno arvio. Minulle jäi tästä kirjasta mieleen ennen kaikkea seesteinen tunnelma. Kieltämättä vähän hätkähdin sitä, miten luonnon julmuus yhtäkkiä tuli mukaan tarinaan.
VastaaPoistaKiitos. Seesteinen oli, mutta alusta alkaen tuo miten eläimet tulevat omine erityispiirteineen yhtä lähelle kuin ihmiset antaa semmoisen erityisen tunnelman, toisenlaisen tavan nähdä. Siinä vähän kuoritaan sitä pelon ja inhon leimaamaa asennetta, käärmeisiin, susiin.. Ne saavat viimeisen sanan.
PoistaNiin kaunis ja niin mielenkiintoinen kuvaus kirjasta, että jo sitä lukiessa tuli melkein hätä mistä saada teos käsiinsä ja päästä sitä lukemaan. Harvoin tapahtuu tällaista. Aki Ollikainen on, voisi sanoa, nykysuomalaisista kirjailijoista lempikirjailijani, ainakin olen pitänyt kaikesta, mitä olen häneltä lukenut. Mutta enpä edes tiennyt, että tällainen Pastoraali on olemassa. Olemme eristäytyneet maailmasta umpioon, jonne ei tule lehtiä, ei mitään postia, ei ole postilaatikkoakaan, eikä osoitetta tänne. Tietsikkakin alkaa rakoilla, ei toimi kunnolla. Mutta sen verran kumminkin netti toimii, että sattumalta jouduin tänne Pastoraalin läheisyyteen, pääsin tietämään siitä ja siitä olen kiitollinen.
VastaaPoistaNo teillähän vaikuttaa olevan elämä vähän kuin tuolla maalle palaneella pariskunnalla tässä Pastoraalissa, Aatu ja Elina taisivat olla, luomutilallisia.
PoistaTunnelma on ainutlaatuinen Ollikaisen romaanissa, samoin kuin tuossa esikoisessa Nälkävuodessa. Siinäkin se talven säkenöivä mutta armoton kylmyys tuntui iholla.