Yhtä ja toista jää kesken

Kun ensimmäistä kertaa yritin valita lukemista ns haaste edellä, en pääse edes kirjan loppuun. Tähän mennessä olen täytellyt Helmet 2018-haastetta sitä mukaa kun joku valitsemani teos sattuu sopimaan listalle. Nyt valitsin Viivi Luikin Seitsemännen rauhan kevään haasteen kohtaan, jossa piti lukea omaan synnyinvuosikymmeneen liittyvä kirja. Eli 50-luvusta. Viivi Luikista minulla on hyvä kokemus: Varjoteatteri on ensimmäisiä omalla suosikkilistallani. Seitsemäs rauhan kevät perustuu hänen lapsuuteensa Viron maaseudulla,  5-vuotiaan kokemana. Siinä on jo näkyvissä hänen vähän villin anarkistinen tapansa nähdä maailma ja itsensä siinä eikä se liity ikään. (Varjoteatterissa sitä voi kutsua epäsovinnaisuudeksi tai tuoreudeksi.) Seitsemäntoista vuotta vanhempi äiti on viisivuotiaan kovan komentelun kohteena, kilttinä. Isä kulkee työurakoihinsa moottoripyörällä ja istuttaa omenapuita siemenestä missä kulkee. En silti oikein pääse tämän tarinan imuun, se jää lukematta, vaikka takakannessa mainostetaan sen olevan Viron 80-luvun paras romaani. Vähän epäilen, että oma väsymiseni menee osittain suomennoksen piikkiin. Moni asia on ennenvanhainen.

Lukemiselta on TV vienyt viime aikoina paljon aikaa, joskus hyvin vietettyä, välillä vähemmän. On ollut elokuvafestivaalia ja kehuttuja sarjoja, dokumentteja. Tähän mennessä olen seurannut aika vähän sarjoja, mutta nyt niitä oli oikein ruuhkaksi asti. Ja niihinhän jää koukkuun. Aika on meidän sentään loppui, mutta Babylon Berlin jatkuu. Sen ensin lopetin ja sitten luotettava lähde eli sisko kehui, ja jatkoin kai kuudennesta jaksosta. Ei haitannut, koska en ensimmäisessäkään ymmärtänyt mistä on kyse ja keitä kaikki ovat. Viimeinen osa hienosta Perienglantilaisesta skandaalista on käsillä; Hugh Grant ja muut tyypit, ahh kuinka loistavaa näyttelemistä! Sitä odottaa melkein vesi kielellä. Sitten on vielä Sevillaa 30-luvulla, La otra mirada, espanjalaisesta tyttökoulusta, ahdasmielisestä ajasta ja uusien tuulien puhaltamisesta. Syntisen katsoin vielä eilen, mutta nyt se saa jäädä. Ällöttävää traumaattiseen lapsuuteen kiihkouskovaisessa perheessa ja väkivaltaan vihjaavaa, venytettyä limaa. Päähenkilöllä on siksi vain yksi ilme, ja poskilla valuvat kyyneleet. Se saa jäädä kesken.

Helmet 2018 haaste näyttää jäävän pahan kerran kesken, koska vuosi kääntyy kohti muun kuin kirjojen kanssa vietettyä puuhakkuutta. Siinä on muutenkin muutama paha kanto, pahimpana peliin liittyvä kirja. Se kuulostaa jo äärimmäistä epämukavuutta lähentelevältä, kategoria painajainen. Mutta enpä ole sattumalta laittanut tähän blogiin oikein erillistä sivua tälle haasteelle. Se jäänee viimeiseksi lukuhaasteekseni, mutta saatan sitä vielä taapertaa ensi vuoden puolella. Aika virtaa eikä siinä mitään pykäliä ole.