Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkonen kirjailijana oli minulle tähän asti tuntematon. Radio Suomesta olen joskus keskiviikkoisin kuunnellut päivällistouhuissa Pyöreä pöytä-keskusteluohjelmaa, jossa hän on keskustellut ajankohtaisista aiheista muiden fiksujen ihmisten kanssa. Hänen romaaniensa nimet ovat hieman siirappisina työntäneet minua kauemmas. Anna minun rakastaa enemmän, Palatkaa perhoset, Hetken hohtava valo. Tämä Ihmettä kaikki on selvästi samaa sarjaa. Öhh, ylimakeaa.

Omaelämäkerrallinen romaani tempaa kuitenkin mukaansa lapsiperheen arkeen ja sen nopeasti kriisiytyvään tilanteeseen ensimmäiseltä sivulta. Perheeseen ollaan odottamassa kolmatta lasta eikä kaikki yhtäkkiä olekaan kunnossa. Sen jälkeen yllätykset jatkuvat. Kyllä romaanin nimellä on hyvät perusteet. Ja onhan sen omistuskirjoituskin liikuttava: Pikku karhulle ja pikku tiikerille. Tippa tulee silmään melkein jo siinä.

Itkonen kirjoittaa jäntevästi, vetoaa syvästi tunteisiin ja herättää ajatuksia. Ajatuksia parisuhteesta, isyydestä, rakkaudesta, uskosta, musiikista ja kirjoittamisesta. Uhkatilanteista ja peloista niiden kohdalla, ahdistuksesta. Oli todella kiinnostavaa lukea miehen ja isän intiimejä ajatuksia alueesta, joka vanhempina aikoina oli heiltä normien mukaan paljolti pois rajattu. Onneksi tasa-arvo on tässäkin lisääntynyt. Vaikka biologia ei muuksi muutu, siitä ei enää ole perusteeksi epätasa-arvoon perheessä tai muualla.  Liikutuin ja myötäelin isän peloissa ja huojennuksen hetkissä.

Olen mies, joka jälkikäteen utelee tietoja vaimonsa lääkärikäynnistä. Mies, joka epäilee vaimonsa antaneen hänelle oman synnynnäisen optimisminsa värittämiä tietoja. Ahdistunut, pelkäävä, epäilevä mies puuttumassa naisten asioihin, raskauden ja äitiyden kysymyksiin ---

Vaimon nimi on Rose. Rose tuo mieleen Titanic-elokuvan rakastavaiset eikä liene sattumaa. Minä-kertoja on romanttinen ja tunteellinen mies, hänen rakkautensa vahvaa. Naisena ei voisi toivoa enempää, mies on herkkä, avoin ja keskusteleva, ei mikään klisee suomalaisesta tuppisuusta, josta saa kiskoa ulos sanoja. Kirjailijalle kaikkein vaikeimpien asioiden sanominen on vielä helpompaa kirjoittamalla. Siinä piilee vaaransa, kuten mies huomaa. Kirjoittaessa dialogi puuttuu, toinen tempautuu omaan ajatusvirtaansa kuulematta toisen kysymystä, näkemättä ihmettelevää tai pettynyttä ilmettä.

Knausgårdia Itkonenkin on lukenut, häneen päähenkilö vertaa elämäänsä ja kirjoittamistaan. Ja, kyllä, hyvinkin heissä on jotain samaa. Häpeän tunteita ja pelkoja molemmat käsittelevät rohkeasti. Tästäkin mies potee syyllisyyttä; ettei saisi siirtää negatiivisia pelkojaan raskaamman taakan kantavalle vaimolleen. Jotain tuttua löysin tuossa reaktiotavassa, jota Itkonen kutsuu karmaksi: että ei saisi liikaa iloita, silloin kun näyttää siltä että iloon olisi aihetta. Siitä tulee rangaistus seuraavassa käänteessä. En saanut ajatella liian optimistisesti. En saanut iloita liikaa, en varsinkaan näyttää iloani muille tai lasku seuraisi perässä.  - Samaa pakkomielteistä taikauskoa harrastan minäkin. Kell' onni on se onnen kätkeköön, sanoi Eino Leino. Psykologian asiantuntijalla ollut siitä sanottavansa, kateutta korostavasta negatiivisuudesta.

Kovan paineen alla puolisot ja mies yksin pohtivat suhdetta uskontoon ja Jumalaan, sitä voisiko siltä suunnalta saada helpotusta. Mies toteaa, ettei ystäväpiirissä ole montakaan, joka uskoisi. Hänen itsensä kohdalla läheisempi suhde on selvästi lapsuuden perua. Iltarukouksia on rukoiltu ja suvussa on hartaita uskovaisia, jotka ovat samalla lämpimiä ja hyviä ihmisiä. Mitään syytä repiä irti sitä juurta ei ole - muuta kuin oma älyllinen pohdinta. Minä sen sijaan lähestyin Jumalaa ainoastaan äärimmäisessä hädässä ja pizzataksipohjalta.

Minulle romaani antoi aihetta monenlaisiin muisteloihin, noiden pelkoreaktioiden ja uskon asioiden lisäks. Tyttäreni ehti toipua hieman ennen aikojaan syntyneiden kaksosten kanssa nyt jo suljetun Kätilöopiston perhehuoneessa. He asuivatkin samoilla suunnilla kuin tässä romaanissa liikutaan, Käpylässä. Näin lapsenlapseni ensimmäistä kertaa pelottavan pieninä ja avuttomina isossa tutkimushuoneessa, välkkyvien näyttöjen vieressä, nasaaliletku nenässä. Onneksi, tässäkin tapauksessa!

Romaani on hyvin liikuttava kertomus perhettään rakastavasta hyvästä isästä. Huumoria tarjoavat oikeastaan isän pahimmat hetket; hän heittäytyy ahdistuksiinsa niin perusteellisesti että se menee jo komiikan puolelle. Pienikin signaali saa mielen syöverit purkautumaan ja mielikuvituksen tuottamaan tuhon näkymiä. Optimistinen vaimo on ilmeisen tärkeä tasapainottava tekijä. Sen tämä harvinaisen avoin ja vilpitön puoliso tunnustaa. Melkein tekee pahaa tämmöiselle kyyniselle vanhalle pierulle lukea näin hyvän ihmisen ajatusmaailmasta.  Paremmin ymmärrän Molièren Don Juania, jonka kävin eilen katsomassa Turun Kaupunginteatterissa.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Otava, 2018, 293 s